Paul Beatty: The Sellout

The Sellout taitaa olla oman lukuvuoteni vaikuttavin kirja. Olen tavallisesti nopea lukija, mutta tätä kirjaa olisin nautiskellut pidempäänkin kuin sen kaksi kuukautta, jonka aikana sen luin. Aihe on yhtä raflaava kuin käsittelytapa. Heti alussa käy ilmi, että päähenkilö on tehnyt elämänsä ensimmäisen rikoksen (This may be hard to believe, coming from a black man, but I’ve never stolen anything.) ja on nyt korkeimmassa oikeudessa syytettynä orjan pidosta. Satiiriksi teosta kai voisi kutsua, mutta se on myös paljon enemmän.

Dickens on pieni värillisten asuttama paikka. Se on köyhä ja aktiivisesti unohdettu. Niin aktiivisesti, että se katoaa kirjaimellisesti kartalta. Dickensistä tulee mieleen True Detective-sarjan toinen tuotantokausi, jossa myös liikutaan LA:n laitamilla olevissa (esi?)kaupungeissa. Molemmissa ne ovat jonkinlaisia rinnakkaistodellisuuksia. Dickensistä välittävät vain asukkaat, mutta hepä käyvätkin Selloutin johdolla vastarintaan. Kaikenlaisten viritysten (esimerkiksi sisarkaupungin etsinnän) jälkeen paikassa palataan segregaation aikaan. Kyse ei tosin ole enää siitä, että asukkaat haluavat takaisin kartalle. He haluavat määräysvallan omaan paikkaansa ja kieltävät valkoisen oikeuden päättää sen asemasta.

Teksti on yksinkertaisesti älykästä. Beatty näyttää lukijalle yhdenlaisen rodullistetun todellisuuden. Hän ei ainoastaan kerro siitä, vaan osoittaa ja myös spekuloi sillä. Teos on sen verran poliittinen, että sitä lukee pikemminkin kommentaarina kuin tarinana. Vaikka kyllä entinen lapsitähti (nykyinen orja) Hominy, räväkkä bussikuski ja Selloutin rakastettu Marpessa sekä päähenkilön karmiva tutkijaisä kiinnostavia hahmoja ovatkin. Viimeksi mainittu on saanut poikansa pään uudelleenjärjesteltyä psykologisesti kokeilevilla kasvatusmetodeillaan. Ehkä juuri sen takia päähenkilö näkee oman yhteisönsä tilanteessa aivan uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia.

Dickens on outojen tyyppien ja tapojen kokoelma ja tarjoaa sellaisena mahdollisuuden erikoiseen tarinaan. Päähenkilö kulkee paikallisten intellektuellien kokoukseen hevosella, lapset huvittelevat katsomalla ikivanhoja rasistisia lastenohjelmia ja Selloutin viljelmillä kasvavat neliön muotoiset vesimelonit. Teksti on täynnä merkityksiä ja varmasti niistä iso osa meni minulta ohi. Kieli monipuolista ja sikäli haastavaa, mutta itselleni osoittautuivat vielä haastavammiksi viittaukset paikalliseen yhteiskuntaan ja tapoihin ja kaikkein oletettavasti tuntemiin ohjelmiin ja yhteiskunnan rakenteisiin. Silloin tällöin olin siis aika pihalla, mutta kokonaisuudesta nauttimista se ei haitannut ollenkaan. Teos kestäisi varmasti toisenkin lukemisen. Toivottavasti kirja käännetään jossakin vaiheessa suomeksi. Onnistunut suomennos, sellainen ajattelun vivahteikkuuden ja kulttuuriset viitteet säilyttävä, olisikin melkoinen mahtisuoritus kääntäjältä.

The Sellout saa nauramaan ääneen, tuhahtelemaan, vähän kauhistelemaankin. Sen huumori on lakonista, muttei synkkää. On selviä piikkejä, kuten latinan käyttö siellä täällä – huomautuksena akateemisuuden oletetulle valkoisuudelle (tai värillisyyden oletetulle sivistymättömyydelle). Toisaalta huumori syntyy myös tarinan rakenteissa, siinä, kuinka tarinan (anti?)sankari on niin uhri kuin tekijä, arvostettava ja halveksittava. Koko ajan tarinassa kulkee mukana myös raivo, mutta se purkautuu huumorin kautta rakentavaksi. Maailmassa, jossa segregaatio on edelleen vallitseva yhteiskuntarakenne, voi parhaat tulokset saavuttaa tekemällä siitä näkyvää. Kirja kysyy vakuuttavasti mitä hyötyä syrjinnän kieltämisestä on, kun se on edelleen arkipäivää.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Paul Beatty: The Sellout (Oneworld, 2016)