lauantai 22. lokakuuta 2016

Aavikon tyttäret


Khadija syntyy Somalian aavikolla joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla. Kaupungissa on jo autoja, mutta täällä eletään karusti, vanhoja tapoja noudattaen. Lapset paimentavat eläimet päivisin laitumelle ja kuivan kauden käydessä pitkäksi voidaan vain odottaa ja toivoa ettei liian moni niistä kuole. Miehensä menettänyt hooyo Fatima kasvattaa kunniallista tytärtä, joka ei tanssi eikä juttele poikien kanssa. Khadijalla on kuitenkin palo oppia ja laulaa runoja. Perinteinen heimoyhteisö sallii hieman liikkumavaraa, mutta lopulta Khadijankin on myönnyttävä oman paikkansa löytämiseen naisena.

Khadijan äiti on menetystensä katkeroittama nainen, joka ei ensin osaa arvostaa tyttöä. Lopulta hän asettaa tyttärensä harteille kaikki odotuksensa, eikä niitä ole helppo täyttää. Toisaalta yhteisön vaatimukset saavat myös Khadijan myöhemmin vartioimaan oman tyttärensä käyttäytymistä ja pitämään tämän kotona koulun sijasta. Näkökulma vaihtuu välillä myös Luuliin, Keyse Libaaxin ensimmäiseen vaimoon (Khadijasta tulee toinen). Tällä on omat katkeruutensa kannettavana, sillä Luulin silmät karsastavat ja hän linkuttaa erimittaisilla jaloillaan. Keyselle hän on aina ollut vain palvelija, ei kosketusta kaipaava ihminen. Yhteisökin hyljeksii noidaksi epäiltyä naista. Vaimot pitävät kuitenkin myös yhtä ja tukevat toisiaan. Keyseäkin vastaan he käyvät, kun tämä suunnittelee ottavansa kolmannen vaimon.

Yhteisön sisäinen monimuotoisuus tulee näkyviin niin yksityisen kun yhteisenkin kohdalla. Nuorempien uudistusmielisyys ei saa ääntään kuuluviin, kun puhutaan Somalian itsenäistymisestä ja maan tulevaisuudesta. Miesten ja islamin valta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Khadijan kotikylän suldaan voisi kannustaa tätä runonlaulantaan. Naiset käyvät synnyttämässä leirin ulkopuolella yksin ja tytön on jäätävä kotiin auttamaan äitiä vedenkannossa. Mieleen jää kuva Khadijasta, joka lähtee paimeneen mukanaan keppi, jolla hätistellä hyeenoita.

Tämä kirja on kuin kokoelma tarinoita, joita on kuullut vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan. Ne syttyvät kuitenkin eloon ja hahmoista tulee läheisiä. Paimentolaisten ajatusmaailmaa kuvataan alleviivaamatta. Monet edelleen köyhiin Afrikan maihin liitettävät asiat, kuten kuivuus, aseistettujen rosvojoukkojen uhka, taikausko, ympärileikkaus ja moniavioisuus, tulevat käsitellyksi. Kuitenkin ne esiintyvät itsestäänselvinä osina paimentolaisten maailmaa. Tarina kunnioittaa henkilöitään ja antaa heidän tuntea ja ajatella näistä asioista oman maailmansa puitteissa.

Nura Farah on Suomeen 13 vuotiaana muuttanut somalinainen ja on tietysti huikeaa, että hän on kirjoittanut suomeksi romaanin. Toivottavasti hän jatkaa vielä seuraavaankin.


Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava, 2014)

perjantai 7. lokakuuta 2016

Messut turkulaisittain


Viikko sitten pistäydyin Turussa kirjamessuilla. Kuvia ei reissusta tallentunut. Mukaan tarttui kuitenkin muutama kirja ja hyvä mieli. Saundersin novellikokoelma löytyi muuten Sokokselta 70 prosentin alennuksesta bussin lähtöä odotellessa. Aika tuuri!

Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Sammakon vasta julkaistuja runoilijoita (Susinukke Kosolan kirjoihin voisi ainakin tutustua). Kuuntelin hetken suu auki, kun Metsän salainen elämä -teoksen kirjoittajat kertoivat limaöliöstä, joka pääsee vaikka suodatinpaperin läpi jakaantumalla pieniin palloihin ja sulautumalla esteen jälkeen taas yhteen. M.A.Numminen muisteli, kuinka päätyi jazzin pariin ja toisaalla intoiltiin tulevasta Worldconista.

Kun messuhälinä alkoi väsyttää, suuntasin takaisin keskustaan ja kahville joenvarren Café Artiin. Sieltä oli lyhyt matka Aboa Vetukselle, jossa Reima Nevalaisen luurankomaisia hahmoja olisi voinut jäädä katselemaan ties kuinka pitkään (jäinkin). Kellarissa taas pääsi koskettamaan keskiajalla rakennettuja, museon alla esiin kaivettuja, kiviseiniä.

Hieman harmittaa, etten ottanut kuvaa punaisina loistavista puista tai Aurajoen pinnassa kimmeltävästä auringosta. Lainkaan ei harmita se, että tein syksyisen kirjamessuretken Turkuun. Onneksi Helsingin messutkin lähestyvät, joskaan niihin ei saa pääkaupunkiseudulla asuvana liitettyä samanlaista reissutunnelmaa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Philip Roth: Tuohtumus


Marcus Messner on kunnollinen nuorimies, joka haluaa vain täyttää velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hän työskentelee isänsä lihakaupassa ja saa opinnoistaan vain parhaita arvosanoja. Marcus ei aio heittää elämäänsä hukkaan. Ei tunnukaan aivan reilulta, että hänen isänsä saa yhtäkkiä päähänsä alkaa pelätä kaikkea mitä hänen pojalleen voisi tapahtua. Isän kontrolloivaksi muuttunutta käytöstä täytyy lähteä pakoon konservatiiviseen pikkukaupungin collegeen. Sielläkin voi opiskella tunnollisesti ja työskennellä viikonloppuisin oluttuvassa avustaakseen pelokasta isää opintojen kustantamisessa.

Marcus on niin kunnollinen, että hänen on vaikea hyväksyä hienosti suoriutuvaan itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Kämppäkaverit eivät kuitenkaan arvosta hänen raadantaansa ja dekaani puuttuu epäolennaisuuksiin. Marcus ei myöskään tiedä mitä ajatella kaikkea muuta kuin kunnollisesta Oliviasta. Yhtäkkiä elämä ei enää olekaan suora tie ja joka mutkassa vaanii nuoren miehen suurin pelko. Opiskelu suojaa värväämiseltä ja Korean sota on alkanut.

Teoksen alkuperäinen nimi on Indignation. Se merkitsee minulle suuttumista omanarvontuntoon kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta. Tuohtumus on arkisempi juttu ja tuohtunut voi olla muidenkin puolesta. Tuohtumus sopii kuitenkin hienosti teoksen tärkeään teemaan; pienten tekojen suuriin vaikutuksiin. Marcusin arkinen tuohtumus saattaa lopulta olla kohtalokas. Tarina on kuitenkin melkein riemukas tutkielma siitä, miten vähän omaa päätään voi sorkkia. Tunne vie silloinkin, kun järki huutaa ”Lopeta, lopeta!”

Philip Roth: Tuohtumus (WSOY, 2009)