Khadija syntyy Somalian aavikolla joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla. Kaupungissa on jo autoja, mutta täällä eletään karusti, vanhoja tapoja noudattaen. Lapset paimentavat eläimet päivisin laitumelle ja kuivan kauden käydessä pitkäksi voidaan vain odottaa ja toivoa ettei liian moni niistä kuole. Miehensä menettänyt hooyo Fatima kasvattaa kunniallista tytärtä, joka ei tanssi eikä juttele poikien kanssa. Khadijalla on kuitenkin palo oppia ja laulaa runoja. Perinteinen heimoyhteisö sallii hieman liikkumavaraa, mutta lopulta Khadijankin on myönnyttävä oman paikkansa löytämiseen naisena.
Khadijan äiti on menetystensä
katkeroittama nainen, joka ei ensin osaa arvostaa tyttöä. Lopulta hän asettaa
tyttärensä harteille kaikki odotuksensa, eikä niitä ole helppo täyttää.
Toisaalta yhteisön vaatimukset saavat myös Khadijan myöhemmin vartioimaan oman
tyttärensä käyttäytymistä ja pitämään tämän kotona koulun sijasta. Näkökulma
vaihtuu välillä myös Luuliin, Keyse Libaaxin ensimmäiseen vaimoon (Khadijasta
tulee toinen). Tällä on omat katkeruutensa kannettavana, sillä Luulin silmät
karsastavat ja hän linkuttaa erimittaisilla jaloillaan. Keyselle hän on aina
ollut vain palvelija, ei kosketusta kaipaava ihminen. Yhteisökin hyljeksii
noidaksi epäiltyä naista. Vaimot pitävät kuitenkin myös yhtä ja tukevat
toisiaan. Keyseäkin vastaan he käyvät, kun tämä suunnittelee ottavansa
kolmannen vaimon.
Yhteisön sisäinen monimuotoisuus tulee
näkyviin niin yksityisen kun yhteisenkin kohdalla. Nuorempien uudistusmielisyys
ei saa ääntään kuuluviin, kun puhutaan Somalian itsenäistymisestä ja maan
tulevaisuudesta. Miesten ja islamin valta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö
Khadijan kotikylän suldaan voisi kannustaa tätä runonlaulantaan. Naiset käyvät synnyttämässä
leirin ulkopuolella yksin ja tytön on jäätävä kotiin auttamaan äitiä
vedenkannossa. Mieleen jää kuva Khadijasta, joka lähtee paimeneen mukanaan
keppi, jolla hätistellä hyeenoita.
Tämä kirja on kuin kokoelma
tarinoita, joita on kuullut vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan. Ne syttyvät
kuitenkin eloon ja hahmoista tulee läheisiä. Paimentolaisten ajatusmaailmaa
kuvataan alleviivaamatta. Monet edelleen köyhiin Afrikan maihin liitettävät
asiat, kuten kuivuus, aseistettujen rosvojoukkojen uhka, taikausko, ympärileikkaus
ja moniavioisuus, tulevat käsitellyksi. Kuitenkin ne esiintyvät itsestäänselvinä
osina paimentolaisten maailmaa. Tarina kunnioittaa henkilöitään ja antaa heidän
tuntea ja ajatella näistä asioista oman maailmansa puitteissa.
Nura Farah on Suomeen 13
vuotiaana muuttanut somalinainen ja on tietysti huikeaa, että hän on
kirjoittanut suomeksi romaanin. Toivottavasti hän jatkaa vielä seuraavaankin.
Nura Farah: Aavikon tyttäret
(Otava, 2014)