sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Linda Boström-Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Tervetuloa Amerikkaan kertoo nuoresta Ellenistä, joka ei puhu. Hiljaisuus on hänen ratkaisunsa kipeässä tilanteessa. Mielenterveysongelmista kärsivän isän kuolema aiheuttaa syyllisyyttä ja äiti vain teeskentelee, että kaikki on oikeastaan hyvin. Isän kuolema ei kuitenkaan ole perheen ainoa ongelma, vaan vyyhti avautuu Ellenin pohtiessa oman puhumattomuutensa syitä. Tyttö ei kuitenkaan itsekään aivan ymmärrä mistä on kyse eikä tarina myöskään paljasta kaikkia yksityiskohtia. Teos on oikeastaan hiljainen katsaus perheeseen, joiden jäsenten välit ovat kertakaikkisen pielessä.

Sanottakoon vielä, että perhetragediat vetoavat minuun yleensä kovastikin. Perheen tavoin läheisten ihmisten välillä on usein sellaista syvyyttä, että pienetkin asiat saattavat kasvaa suuriksi yhdistyessään menneisiin. Suuret asiat taas yhdistyvät lukuisiin pieniin arkipäiväisyyksiin. Perheläheisten suhteista ei puutu sävyjä ja ulottuvuuksia. 
Tämä lyhyt romaani olisi siis voinut olla täysosuma. Se ei vain koskettanut.

Pidin kovasti muutamista tarkkanäköisistä arkikuvauksista, mutta valoisuusväitteen yhdistäminen Ellenin pimeyteen ei koskettanut. Oli kuitenkin alusta asti selvää, että pimeässä harhaillaan. Oikeastaan tuntui siltä, että tarina loppui siihen, mistä sen olisi pitänyt alkaa. Että vasta lopussa päästiin asiaan. Koska kirjaa on kovasti kehuttu, jäi oma lukukokemukseni häiritsemään. Koetin palata tarinaan, mutta ei se siitä kiinnostavammaksi muuttunut. Ehkäpä tartun tähän myöhemmin uudelleen, josko sen hienous silloin avautuisi. On muuten vaikea olla lisäämättä huutomerkkiä kirjan nimen perään!

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.


Teosta ovat pikaisen etsinnän perusteella ymmärtäneet paremmin ainakin Tuijata, Tekstiluolan Tuomas ja Lukuisan Laura.

Linda Boström-Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like, 2017)

perjantai 13. lokakuuta 2017

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys




Tässä romaanissa kesä on raskas. Kaksi japanilaista tapaavat Euroopassa selvitäkseen siitä yhdessä. Heidän välillään on vanha romanssi, johon he yrittävät tarttua kiinni. Kuitenkin on luettava koko kirja, jotta pääsee kiinni sen ytimeen. Ensin on pysyteltävä sivu toisensa perään syömisen, juomisen ja seksin kuvauksissa. On hyväksyttävä päähenkilöiden masennus ja kyvyttömyys muuhun kuin täyttämään elämänsä aistinautinnoilla. He hukuttavat sisäisen tyhjyytensä alkoholiin, ruokaan ja seksiin. Molemmat ovat jumissa itsessään. Nainen saa väitöskirjansa valmiiksi, mutta mikään ei muutu. Mies makaa sohvalla ja lihoo, eikä mikään todellakaan muutu.

Teoksen on kääntänyt suoraan japanista Kai Nieminen. Luin kääntäjän esipuheen kirjan liepeestä ennen aloittamista. Se olikin hyvä, sillä sen perusteella saatoin luottaa siihen, että tarina vähitellen aukeaa. Kun niin lopulta kävi, oli kokemus palkitseva. Alkuun sen sijaan tuntui siltä, ettei kaikesta naimisesta ja syömisestä oikein saanut mitään irti. Lopulta koen kuitenkin lukeneeni hienon kertomuksen siitä, kuinka vaikea on täyttää sisällä aukeavaa tyhjyyttä. Kuinka vaikeaa eksyneen ja haavoittuneen ihmisen on pitää itseään kasassa ja kuinka joskus kauneinkin kesä voi olla pelkkää pimeää. Aluksi on kuitenkin vaikea nähdä oletetun romanssin ohi tarinan varsinaiseen teemaan. Päähenkilöiden oma pimeys avautuu vain osittain, eikä sitä pimeyttä olekaan tarpeellista ryhtyä yksityiskohtaisesti analysoimaan. Tärkeämpää on sen kuvaus, kuinka vähän kontrollia omaan itseen meillä toisinaan on. Ja kuinka vaikeaa on koskettaa toista ihmistä, silloinkin kun on häntä fyysisesti lähellä.


Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Kirjassa myös kalastetaan ja tehdään innolla perhoja.

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys (Tammi, 1977)

lauantai 7. lokakuuta 2017

Syyskuun runot



Syyskuu osoittautui blogiblokin ajaksi. Ei syntynyt tekstin tekstiä, eikä juuri tullut luettuakaan. Runohaaste on osaltani sujunut yhtä lailla hitaasti. Syyskuuhun sisältyi kuitenkin peräti kaksi runokokoelmaa. Anja Erämajaan ihastuin kuunneltuani hänen teoksensa Kuuluuko tämä teille BookBeatiltä. Ilpo Tiihonen puolestaan oli uusi tuttavuus.

Erämaja kirjoittaa proosamuotoista runoa. Suurin osa näistä tuntui olevan noin puolen sivun mittaisia kertomuksia enemmän tai vähemmän absurdein maustein. Tiihosen runot ovat siinä vierellä mainio kontrasti. Hän leikittelee kielellä enemmän, käyttää mittaa, rikkoo mittaa, soinnuttaa. Erämajan runot tuntuvat olevan temaattisesti lähempänä toisiaan, mutta Tiihoseltakin löytyy jokunen punertava lanka.

Erämajan itse lukema äänikirja teki sen verran vahvan vaikutuksen, että näitäkin runoja lukiessa kuulen hänen alakuloisen pompöösin äänensä. Ja se on riemastuttavaa se! Runoissa ollaan ihan tavallisissa paikoissa; asunnoissa, työpaikoilla, kursseilla. Tavallisuus kuitenkin venyy ja kasvaa absurdeihin mittoihin ja kattilasta kaikkialle leviävät herneet osoittelevat parisuhteen kipupisteitä. Lukiessa hymyilyttää ja ilahduttaa. Samalla niissä on kuitenkin ulkopuolisuutta, jonka alla piilee elämän outous ja raskaus.

Kokoelmista löytyy yllättävä lauluyhteys. Laulamisen fyysisyys ja vaikeasti sanoitettava henkisyys on läsnä monessa Erämajan runossa ja ilahduttaa ilmaantuessaan myös Tiihosen kokoelmaan. Jälkimmäinen runoilee muuten vaikeammin tavoitettavilla kieli- ja mielikuvilla. Ne hämmentävät väliin, eivät aivan ryhdy puhuttelemaan. Kielen käyttö on kuitenkin niin taitavaa, että runoja lukee jo sen vuoksi mielellään. Jonkinlainen surullisuus, ehkä kuoleman häämöttely, on runojen päällimmäinen tunnelma. Sen puhkaisee monessa runossa kehon lämpö. Erityisesti mieleen jää oodi pyllylle ja toisaalta runo, joka yrittää kuvailla runoa. Ja sopivasti Tiihonen runoilee myös syyskuusta ja kultaisen rypsin kohtalosta syksyn saapuessa.

Mitä sanotte syyskuun yössä, kun sammuu
maailman tuike,
ja aine tungetaan pimeään myllyyn

Tiihonen, Rypsi

Niinpä. Pelargonia sentään vielä kukkii.

Anja Erämaja: Laulajan paperit (WSOY, 2005)
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (WSOY, 2009)