keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Novellihaaste osa 2


Toinen novellihaaste sujui yhtä takkuisasti kuin mennyt blogikevät muutenkin. Muutenkin hiljaisemman bloggailukauden aikana kirjoitin vain kahdesta kokoelmasta. Enkä lukenut niitäkään kokonaan. Tällä kertaa novellihaasteen lopputulos lasketaankin novelleissa (yhteensä kahdeksan (8) kappaletta). Blogiin päätyi haasteaikana kahden kirjailijan novelleja. Kirjoittamatta on vielä kolmannen tekijän, Julyn, novelleista. Lukemani novellit ovat:

Hilary Mantel
Terminus
Mistä tunnen teidät?
Rytmihäiriö
kokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha



George Saunders
Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja
Isabelle
kokoelmasta Sotapuiston perikato


Miranda July
Yhteinen piha
Uimakoulu
Majesteetti
kokoelmasta Uimakoulu

Mantelin ja Saundersin novelleihin liittyvät kirjoitukset ovat täällä, täällä ja täällä.






Peukuttamiseen ehdin tutustua hieman. Peukuttelin hahmoa, näkökulmaa ja teemaa. Tällaisen erityisen kehumisaiheen etsintä antoi hauskan kehikon novelleista kirjoittamiseen. Nautin tämänkin haasteen aikana novelleista kovasti ja aion ne pitää lukemistossa. Takkuisempien lukujaksojen aikana novellit ovat pelastus. Haasteeseen osallistuneiden koonteja olen lukenut suurella mielenkiinnolla. Erityisen monta kiinnostavaa kotimaista kokoelmaa on löytänyt tiensä lukulistalle. Kiitos Nipvetille haasteen järjestämisestä!

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa




Myönnän, että Kiinan yhden lapsen politiikka on minulle lähinnä kliseinen ajatus. Se on yksi kapea näkökulma, jonka kautta Kiina näyttäytyy julmana diktatuurina, biopoliittisena painajaisena. Mari Manninen onnistuu kirjassaan Yhden lapsen kansa pakottamaan minut repimään kliseeni kappaleiksi. Yhden lapsen politiikka ei tämän kirjan lukemisen jälkeen näyttäydy enää vain kauhukuvamaisena naispuolisten sikiöiden abortoimisena. Tämän kuvan tilalla on nyt monta näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka muuttui vasta vuonna 2016 kahden lapsen politiikaksi. Yhteensä tämä kokeilu kesti 35 vuoden ajan ja piti sisällään niin raakaa väestön hallintaa kuin myös rikastuvan väestön luontevaa siirtymistä pienemmän perheen ihanteeseen. Manninen on toimittaja ja hän kaivaa lehtijuttumaisesti esiin monta erilaista tarinaa siitä, kuinka yhden lapsen politiikka on vaikuttanut kiinalaisiin.

Ensimmäinen hyvä ravistelu on näyttää, kuinka kiinalaiset ovat toimineet rajoittavassa ilmapiirissä. Toisaalla on ollut aivan mahdollista hankkia useampia lapsia maksamalla sakkoja. Toisaalla ensimmäisen lapsen jälkeen tulevat ovat kyllä saaneet syntyä, mutta eivät ole saaneet asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä taas on vaikea päästä kouluun tai töihin. Tai naimisiin. Eri paikkakuntien viranomaiset ovat toimineet eri tavoin. Siinä missä yhdellä paikkakunnalla on pakkosterilisoitu kokonaisia kylällisiä naisia, on toisaalla ollut neuvotteluvaraa. Yhden lapsen politiikan aikana on myös ollut vapaampia ja tiukempia jaksoja. Jos paikallisille viranomaisille on valtion taholta asetettu tiukkoja syntyvyystavoitteita, on heidän ollut turvauduttava kovempiin keinoihin.

Silti ihmiset ovat kokeneet politiikan monitahoisena asiana. Kirjassa toistuu ajatus siitä, kuinka Kiinassa on liikaa ihmisiä ja kuinka paljon heitä ilman yhden lapsen politiikkaa olisikaan. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Manninen kertoo perhesuunnittelun ja aborttien olevan aivan tavallinen keskustelun aihe. Abortti on arkipäivää, kun raskauden myötä joutuu miettimään esimerkiksi sitä riittävätkö rahat toisen lapsen aiheuttamiin sakkomaksuihin tai työpaikan menettämiseen. Jokainen joutuu sopeutumaan oman yhteiskuntansa tapaan järjestää asiat ja kiinalaisille tietoinen perhesuunnittelu on aivan tavanomaista. Manninen myös kertoo, että suvun perinteisesti suuri merkitys näkyy myös siinä, kuinka perhesuunnittelu ei ole vain pariskuntien, vaan koko suvun asia.

Toisaalta kirjassa kerrotaan monia karuja tarinoita. On lapsia, jotka eivät ole virallisesti olemassa ja niitä, jotka hylätään torin laitaan siinä toivossa, että joku lapseton pariskunta heidät sieltä löytää. On syntymättömiä lapsia, jotka on pakkoabortoitu viranomaisten toivosta tai myös siitä syystä, että halutaan poikalapsi. On perheettömiä, hylättyjä lapsia ja liikaa poikalapsia. On niitä, jotka lähtevät etsimään halpamorsiamia Vietnamista. Yhden lapsen politiikan seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti todella kiinnostavia. Toisaalta tytöt pääsevät ainoina lapsina opiskelemaan. Toisaalta yhden ainoan lapsen niskaan kaatuu suuri vastuu, kun hänen katsotaan olevan vastuussa vähintäänkin omien ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Paine menestyä on suuri. Ainoaa lasta saatetaan paapoa, mutta tämä joutuu kyllä maksamaan saamansa huomion takaisin menestymällä.

Yhden lapsen kansa on täynnä kiinnostavia tarinoita. Haastateltavat pääsevät kertomaan tarinansa, vaikka Manninen tekeekin samalla huomioita heidän kertomukseensa mahdollisesti vaikuttavista motiiveista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Nautin kirjasta suuresti yksipuolisen mielikuvani murentuessa palasiksi.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Kirja jäi myös ainoaksi lukemakseni tietokirjaksi koko Klassikoiden lumoissa-blogin tietokirjahaasteen aikana eli peräti reilun puolen vuoden aikana. Hyvä herätys tämäkin.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena, 2016)