Näytetään tekstit, joissa on tunniste helmet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste helmet. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa




Myönnän, että Kiinan yhden lapsen politiikka on minulle lähinnä kliseinen ajatus. Se on yksi kapea näkökulma, jonka kautta Kiina näyttäytyy julmana diktatuurina, biopoliittisena painajaisena. Mari Manninen onnistuu kirjassaan Yhden lapsen kansa pakottamaan minut repimään kliseeni kappaleiksi. Yhden lapsen politiikka ei tämän kirjan lukemisen jälkeen näyttäydy enää vain kauhukuvamaisena naispuolisten sikiöiden abortoimisena. Tämän kuvan tilalla on nyt monta näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka muuttui vasta vuonna 2016 kahden lapsen politiikaksi. Yhteensä tämä kokeilu kesti 35 vuoden ajan ja piti sisällään niin raakaa väestön hallintaa kuin myös rikastuvan väestön luontevaa siirtymistä pienemmän perheen ihanteeseen. Manninen on toimittaja ja hän kaivaa lehtijuttumaisesti esiin monta erilaista tarinaa siitä, kuinka yhden lapsen politiikka on vaikuttanut kiinalaisiin.

Ensimmäinen hyvä ravistelu on näyttää, kuinka kiinalaiset ovat toimineet rajoittavassa ilmapiirissä. Toisaalla on ollut aivan mahdollista hankkia useampia lapsia maksamalla sakkoja. Toisaalla ensimmäisen lapsen jälkeen tulevat ovat kyllä saaneet syntyä, mutta eivät ole saaneet asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä taas on vaikea päästä kouluun tai töihin. Tai naimisiin. Eri paikkakuntien viranomaiset ovat toimineet eri tavoin. Siinä missä yhdellä paikkakunnalla on pakkosterilisoitu kokonaisia kylällisiä naisia, on toisaalla ollut neuvotteluvaraa. Yhden lapsen politiikan aikana on myös ollut vapaampia ja tiukempia jaksoja. Jos paikallisille viranomaisille on valtion taholta asetettu tiukkoja syntyvyystavoitteita, on heidän ollut turvauduttava kovempiin keinoihin.

Silti ihmiset ovat kokeneet politiikan monitahoisena asiana. Kirjassa toistuu ajatus siitä, kuinka Kiinassa on liikaa ihmisiä ja kuinka paljon heitä ilman yhden lapsen politiikkaa olisikaan. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Manninen kertoo perhesuunnittelun ja aborttien olevan aivan tavallinen keskustelun aihe. Abortti on arkipäivää, kun raskauden myötä joutuu miettimään esimerkiksi sitä riittävätkö rahat toisen lapsen aiheuttamiin sakkomaksuihin tai työpaikan menettämiseen. Jokainen joutuu sopeutumaan oman yhteiskuntansa tapaan järjestää asiat ja kiinalaisille tietoinen perhesuunnittelu on aivan tavanomaista. Manninen myös kertoo, että suvun perinteisesti suuri merkitys näkyy myös siinä, kuinka perhesuunnittelu ei ole vain pariskuntien, vaan koko suvun asia.

Toisaalta kirjassa kerrotaan monia karuja tarinoita. On lapsia, jotka eivät ole virallisesti olemassa ja niitä, jotka hylätään torin laitaan siinä toivossa, että joku lapseton pariskunta heidät sieltä löytää. On syntymättömiä lapsia, jotka on pakkoabortoitu viranomaisten toivosta tai myös siitä syystä, että halutaan poikalapsi. On perheettömiä, hylättyjä lapsia ja liikaa poikalapsia. On niitä, jotka lähtevät etsimään halpamorsiamia Vietnamista. Yhden lapsen politiikan seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti todella kiinnostavia. Toisaalta tytöt pääsevät ainoina lapsina opiskelemaan. Toisaalta yhden ainoan lapsen niskaan kaatuu suuri vastuu, kun hänen katsotaan olevan vastuussa vähintäänkin omien ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Paine menestyä on suuri. Ainoaa lasta saatetaan paapoa, mutta tämä joutuu kyllä maksamaan saamansa huomion takaisin menestymällä.

Yhden lapsen kansa on täynnä kiinnostavia tarinoita. Haastateltavat pääsevät kertomaan tarinansa, vaikka Manninen tekeekin samalla huomioita heidän kertomukseensa mahdollisesti vaikuttavista motiiveista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Nautin kirjasta suuresti yksipuolisen mielikuvani murentuessa palasiksi.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Kirja jäi myös ainoaksi lukemakseni tietokirjaksi koko Klassikoiden lumoissa-blogin tietokirjahaasteen aikana eli peräti reilun puolen vuoden aikana. Hyvä herätys tämäkin.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena, 2016)

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kevätkoonti


Voihan blogisaamattomuus! Tämä kevät on kyllä ollut pohjanoteeraus tämän blogin useinkin laiskassa postaushistoriassa. Kirjoittaminen ei ole innostanut, vaikka luettujen kirjojen pinot kasvavat. Kirjastoon palautuvista ei muista ottaa kuvia ja kohta unohtuu, että niitä koskaan luki. Niinpä pistän nyt kiireesti kevään järjestykseen. Kohta alkaa se lyhyt loma, joka uudessa työpaikassa on ehtinyt kertyä, ja lomalta on aina mukavampi palata edes järjestyksenomaisessa tilassa olevaan kotiin ja blogiin. Siisteydestä ei kannattane puhua sen enempää. Tässä siis loput siitä kirjakeväästä, jonka vielä muistan lukeneeni.


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää


”Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina.” Näin lupaa takakansi ja kyllähän tarina aukoo kyynelkanavia, jotka omalla kohdallani eivät tosin juuri kannustusta siihen kaipaa. Elämässään ajelehtiva Louisa päätyy neliraajahalvautuneen Willin hoitajaksi. Rikas ja menestyvä Will ei välitä juuri mistään ja levittää omaa pahaa oloaan myös lähellään eläviin. Louisa onnistuu kuitenkin saamaan tähän yhteyden. Rakkauden lisäksi kyse on kuitenkin myös Willin elämänhalusta. Voiko Louisa palauttaa sen? Kirja käsittelee isoja asioita, elämän merkityksellisyyttä, traumoja ja itsemurhaa. Sen asetelma on kuitenkin aika kulunut (köyhä, tietämätön tyttö ja rikas, kokenut mies), eikä sen käsittely ole mitenkään yllättävää. Kirjan lukee kuitenkin mielellään, se on oikein pätevää hellepäivän lukuiloa.





Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.



Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla


Myös Griffithsin dekkari kelpaa hienosti kesäpäivän viettoon. Sarjan kolmannessa osassa arkeologi Ruth Gallowaylla on tytär ja hän tasapainoilee rakastamansa työn ja yksinhuoltajalle lankeavien vaatimusten välillä. Mysteeri kietoutuu tässäkin kirjassa vahvasti petolliseen rannikkoon ja suolamarskiin nopeasti nousevine vuorovesineen. Eroosion paljastamat luurangot pakottavat Ruthin setvimään rikoskomisario Nelsonin apuna menneisyyden rikoksia. Tapahtumia seurataan suurella mielenkiinnolla Sea’s End Housesta. Se uhmaa vielä aikaa ja seisoo jyrkänteellään meren syödessä pala palalta sen aikanaan suurta puutarhaan. Lähdin mielelläni uudestaan rannikolle meren voimaa ihmettelemään. Tässä osassa itsenäisenä ammattinaisena kuvaillun Ruthin elämä ei pyöri enää ensimmäisen osan tavoin hänen elämänsä miesten ympärillä. Jotakin ärsyttävää on kuitenkin edelleen siinä, kuinka usein Ruth pistetään pohtimaan sitä, mitä muut mahtavat hänen kehostaan ajatella.


Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Suolamarski ja meren syömät rantatörmät kiinnostaisivat kyllä kovasti.



Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola


Lukupiirini halusi edellisen kirjan, Joanne Harrisin Sinisilmän, vastapainoksi jotakin kevyttä. Keltaisten sitruunoiden ravintola todella on sellainen. Siinä Agnes kipuilee, kun hänen uransa näyttää kaatuvan hyvällä työpaikalla tapahtuneeseen raiskausyritykseen. Tapahtuma ei myöskään ole ainoa kupru naisen elämässä. Poikaystävä katselee sillä silmällä työkaveriaan ja kotipaikkakunnan ainoa työnantaja on sulkemassa ovensa. Onneksi vanha työkaveri on perustamassa ravintolaa. Sen myötä tarjoutuu Agneksellekin mahdollisuus saada elämä taas järjestykseen, jos vain uskaltaa ottaa riskin. Tukholman ravintolamaailman kuvaus on ihan kiinnostava ja jälleen tarina kuljettaa helposti mukanaan. Sen suurempaa jälkeä ei tämä kirja kuitenkaan jättänyt.





Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.



Lars Wilderäng: Tähtikirkas


Ennen kirjaan tarttumista ajattelin, että Tähtikirkas on ya-kirjallisuutta. Se on kuitenkin melkoisen väkivaltainen ja ilmaisussaan suora, eivätkä kaikki päähenkilötkään ole nuoria. Taisin siis olla väärässä. Tähtikirkas maalaa pirullisen kuvan siitä, kuinka pikaisesti Ruotsi valuu kaaokseen, kun kaikki sähkölaitteet lakkaavat toimimasta. Tarina alkaa kietoutua yhteen vasta kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuljetaan monenlaisten henkilöiden kanssa ja seurataan heidän sopeutumistaan tilanteeseen. Tässä dystopiassa kovinkaan moni ei selviä mullistuksesta hengissä. Jälleen kerran kyseessä on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja. Sen idea on kuitenkin sen verran vaikuttava, että se jää jonnekin takaraivoon asustelemaan. Wilderäng on onnistunut luomaan jossain määrin uskottavan ajatuskulun. Lopussa käännetään tarinaa jo ihan uuteen suuntaan ja jatko-osissa taidetaan saada selityksiä tapahtuneelle. Tätäkin voi suositella parvekelukuun, joskin aurinko tarvitaan tässä hälventämään edes osa dystopian synkkyydestä.


Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Selviytymistarina, sillä niitäkin kirjassa on.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Alkuvuodesta alkaneen lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi valitsimme Neljäntienristeyksen, joka olikin sopivasti pölyttynyt hyllyssä jo useamman vuoden ajan. Kirja on käynyt läpi pitkän lainakierroksenkin ennen kuin se vihdoin päätyi oman lukupinon päällimmäiseksi. Lukupiirin käymä keskustelu oli tämän teoksen kohdalla todella antoisa ja monipolvinen. Sen jäljiltä tuntui siltä, että kirjasta on jo sanonut kaiken. Sen vuoksi siitä kirjoittaminenkin on viivästynyt. Teos imaisi kuitenkin mukaansa täydellisesti. Se oli juuri oikeaa luettavaa hetkeen, jossa kaipasi uppoutumista. Yhden suvun tarinaa eri aikatasoissa valottava teos oli juuri tarpeeksi haastava, olematta kuitenkaan vaikealukuinen. Kinnunen kirjoittaa suhteellisen vähäeleistä tekstiä, joka tavoittaa erilaiset tunnelmat konkretian kautta.


Tarina lähtee liikkeelle Mariasta, joka saapuu kaukaiseen pohjoiseen pitäjään kätilöksi. Nuoren naisen ammattitaitoa ei kuitenkaan niin vain hyväksytä, vaan hän saa tehdä töitä ansaitakseen paikallisten luottamuksen. Maria on melkein myyttinen selviytyjähahmo, viisas matriarkka, joka kieltäytyy elämästä yhteisön sääntöjen mukaan. Hän hankkii polkupyörän päästäkseen kulkemaan oman tahtonsa mukaan ja rakentaa oman talonsa. Hänen tyttärensä ylle äidin menestys heittääkin sitten pitkän varjon. Lahja haluaa kuulua yhteisöön, vaikka onkin lähtökohtaisesti ulkopuolinen sen uskonnollisessa ilmapiirissä. Äpärä ja äpärän äiti, liian itsellisiä molemmat. Lahjaa suuremman osan tarinasta vie kuitenkin Onni, Lahjan hyväluontoinen mies, jonka salaisuus tekee hänestäkin ulkopuolisen. Onni etsii koko elämänsä ajan tapaa elää sen kanssa, että hän haluaisi rinnalleen miehen. Lahjan ja Onnin liitto ei tuo kummallekaan onnea. Lukijan se asettaa tilanteeseen, jossa tuntee molempien tuskan vaikka pitääkin vain toisesta hahmosta. Lahjasta ei tosiaan ole helppoa pitää.

Kaarina joutuu sukuun Lahjan ja Onnin pojan, Johanneksen, vaimona. Kaarinan ja Lahjan suhde on viimeinen suuri tarina, joka Neljäntienristeyksessä kerrotaan. Siinä siirrytään aina vain arkisempaan kuvaukseen. Aivan kuin elämä muuttuisi sirpaleisemmaksi ja täydemmäksi lähihistoriassa. Aivan kuin lähelle olisi vaikeampi nähdä. Tämä on kiinnostava muutos. Pohdin onko se tietoista vai ei. Se saa kuitenkin aikaan sen, että kirja on kiinnostavampi alkupuolella. Lopussa tarina arkipäiväistyy. Onnin tarina sidotaan vielä löyhästi Kaarinaan ja Johannekseen, vaikka hän katkeran Lahjan kautta onkin jo muovannut heidän elämäänsä suuresti.

Pidin kovasti tavasta, jolla Kinnunen tuo historian kaukaiset tapahtumat käsinkosketeltavan lähelle. Hän onnistuu siinä esimerkiksi kuvaamalla Marian ensipolkaisuja suuren kaupungin torilla ja kuvaamalla kuinka naulat jälleenrakennukseen oli etsittävä poltettujen kotien raunioista. On myös mukavaa lukea epämääräiseen pohjoiseen sijoittuvaa kirjallisuutta, jossa ei kovin suuresti romantisoida villiä pohjolaa. Samoin pohjoisen mittasuhteiltaan varsin suuret evakkomatkat ansaitsisivat enemmänkin huomiota. Ennen kaikkea Neljäntienristeys osoittautui kuitenkin tarinaksi, jolle antauduin hetkeksi täysin.

Evakkomatkoja ja talon rakennusta ajatellen sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014)

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Joanne Harris: Sinisilmä




Olen ensimmäistä kertaa jäsen lukupiirissä. Ensimmäinen lukemamme kirja odottaa vielä tekstiä, mutta tästä toisesta on kirjoitettava heti. Siihen ei nimittäin huvita enää sen jälkeen palata. Lukupiiri onkin ainoa syy siihen, että luin kirjan loppuun. Lopussa hieman harpoin, pysähdellen juuri riittämiin tarratakseni juonen päästä kiinni. Joanne Harrisilta olen aiemmin lukenut ainoastaan Pienen suklaapuodin ja tuota kirjaa rakastin. Jos sekin kosketteli ihmisen julmuutta ja siitä selviytymistä, Sinisilmä eksyy aiheeseen täysin.

Päähenkilö blueeyedboy elää bloginsa kautta. Hän julkaisee tarinoita pahasta ihmisestä, ehkä itsestään, murhaajasta. On epäselvää, minkä verran tarinoissa on totuutta. Selvää taas on se, että niissä käsitellään oikean elämän ongelmia draaman avulla. Saavuttamaton rakkaus, kuollut veli, kontrolloiva äiti. Omaa elämäänsä epätoivoisesti haltuunsa haparoiva kirjoittaja. Julkaistut tarinat sekoittuvat yksityisiin päiväkirjamerkintöihin ja lukija pääsee seuraamaan myös toisen bloggarin tekstejä. Kokonaiskuvassa menneisyyden traumat nivoutuvat hiljalleen päähenkilöiden nykytilanteeseen.

Tarina on ihan kiinnostava, perhehelvetti kauhea, rakkaus(?)tarina melkein koskettava. Se uppoaa kuitenkin kokeelliseen tarinarakenteeseen tai ehkä liiankin kliiniseen kauheuksien kuvaamiseen. Lopputulos on vain tylsä, aivan kuin huoneeseensa linnoittunut päähenkilö. Hänen pyristelynsä äidin tyranniaa vastaan ovat turhia, eikä koko pitkällä tarinalla tunnu lopulta olevan mitään merkitystä. Lopussa voin vain todeta, että taidan kuitenkin kaivata kirjoilta jotakin toivon häivähdystä. Ehkä blueeyedboy onkin ihan osuva kuvaus netin syövereistä ja pohjattomasta kuilusta niiden ja tosielämän välillä. Blueeyedboy ei ole mitään oman pienen virtuaali-imperiuminsa ulkopuolella. Vaan ei sen ulkopuolella kukoista myöskään tämä teos.   

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirja todellakin käsittelee vanhemmuutta, vaikka lähinnä sen vahingollisimpia muotoja.

Joanne Harris: Sinisilmä (Otava, 2010)

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Michel Faber: Lihaa ja verta



Liftari nousee auton kyytiin tyytyväisenä siitä, että yksinäisen naisen ajama auto on uskaltanut pysähtyä. Jotakin outoa hänessä ehkä on, mutta ainakaan liftari ei ole enää sateessa. Hän höyryää nyt penkissään ja yrittää päästä perille naisesta tai ainakin vilkuilla huolella tämän valtavia rintoja. Mitä skenaarioita lukijan päässä tässä kohtaa liikkuukaan, ne tuskin tulevat toteutumaan.

Yleensä en pahastu spoilereista. Harva lukukokemus on kiinni siitä, ettei tiedä mistä on kyse. Eikä tämäkään varmaan ole, sillä lukija pääsee melko nopeasti kiinni kuljettajan, Isserleyn, elämään. Alku on kuitenkin poikkeuksellisen nautinnollinen kaikessa hienovaraisessa outoudessaan, enkä siksi halua siitä kirjoittaa tämän enempää. Hiljalleen paljastuva tarina on jännittävä ja ällöttävä ja oudon hypnoottinen.

Kyseessä on aivan poikkeuksellisen tasapainoinen kirja, siis ollakseen näin omituinen ja yllättävä. Isserley kasvaa hahmona koko kirjan ajan. Samoin tekee tarina, jonka voi halutessaan lukea vaikka feministisenä kannanottona tai pohdintana ihmisyyden syvimmästä olemuksesta ja erityisyydestä luomakunnassa. Tuntuu mukavalta päästä yllättymään näin. Yllättykää tekin.
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (noh, ainakin auton sivupeili).

Michel Faber: Lihaa ja verta (Tammi, 2001)

lauantai 17. helmikuuta 2018

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Arkeologian tohtori Ruth Galloway asuu rannikolla, marskimaan rajalla. Hän joutuu mukaan katoamistapauksen selvittelyyn. Se tuntuu liittyvän olennaisesti alueen myyttiseen sijaintiin taivaan ja maan välillä. Arkeologeille rannikolla on paljon selvitettävää. Ruthkin on asettunut alueelle vietettyään suloisen kesän etsien suolaisen maan säilömiä ruumiita ja paalupolkuja. Rikoskomisario Harry Nelson joutuu tukeutumaan Ruthiin, kun tapaus käy yli hänen ymmärryksensä.

Marskimaa on upea tausta tarinalle. Se on vaarallinen esteettä puhaltavine myrskyineen ja yllättäen nousevine vuorovesineen. Lukijallekin käy selväksi miksi muinaiset ihmiset ovat sitä pyhänä pitäneet. Raja-alue taivaan ja maan välissä sopii tietysti hienosti myös hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman pohdintaan. Kevyempää tunnelmaa tarinaan tuovat Ruthin ihmissuhteet ja hänen alussa hankala suhteensa Nelsoniin.

Vaikka koukuttava tarina sai sivut kääntymään vauhdilla, en kuitenkaan täysin ihastunut kerrontaan. Tuntui tylsältä, että Ruthin ”erilaisuutta” piti niin kovin selitellä. Kaikesta yksin viihtymisen korostamisesta huolimatta hänen miessuhteillaan oli kuitenkin yllättävän suuri merkitys tarinassa. Työstään pitävä, kissoineen ja harvoine ystävineen viihtyvä Ruth olisi ollut kiinnostava hahmo ilman hänen ylipainonsa ja rohkean luonteensa selittelyä. Kovasti kiinnitetään huomiota myös Nelsonin ja hänen vaimonsa hyväksyttävämpään ulkonäköön. Varasin kuitenkin toisen osan kirjastosta, ehkäpä kirjailija on jo saanut tarpeekseen hahmojensa (mielestäni turhasta) selittelystä.


Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Tammi, 2017)

maanantai 12. helmikuuta 2018

Muriel Spark: Mandelbaumin portti

Mandelbaumin portti on ainoa Muriel Sparkilta suomennettu teos. Odotin suomennokselta helppoa lukukokemusta, mutta tarina olikin aluksi työläs. Tämä ei tosin mitenkään johdu suomennoksesta, joka vanhahtavuudestaan huolimatta on edelleen luettava. Teos on kirjoitettu 1965 ja suomennettu jo vuotta myöhemmin. Alun tahmeus johtui siitä, kuinka hitaasti tarinaan johdatellaan. Ensin esitellään Freddy. Tämä brittiläinen diplomaatti ei herätä järin lämpimiä tunteita kärsiessään asemapaikkansa kuumuudesta ja riimitellessään mielessään kiitosrunoa viikonlopun emännälleen. Hän tarkkailee ympäristöään melko mielenkiinnottomasti, diplomaatin tavoin ulkopuolelta. Samoin muut henkilöt esitellään hitaasti ja hivenen tylsästi. Pidin kuitenkin ensimmäisestä Sparkilta lukemastani kirjasta niin kovasti, että yritin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden. Ja se kannatti. Tarina lähti kulkemaan vasta sadannen sivun jälkeen, mutta sitten se eteni vauhdilla.

Kirjassa liikutaan kahden puolen Mandelbaumin porttia, Jerusalemin Israelin ja Jordanian osien välillä kirja tapahtuma-aikaan ollutta tarkastuspistettä. Tästä Freddy kulkee viettämään viikonloppujaan ystäviensä rauhalliseen puutarhaan Jordanian puolella ja taas takaisin töihin Israelin hallitsemaan osaan. Hänellä on tämä vapaan kulun etuoikeus, mutta Jerusalemin pysyvämmille asukkaille raja ja tarkastuspisteet ovat hengenvaarallisia. Vaaraan asettaa itsensä myös englantilainen Barbara. Hän on puoliksi juutalainen, roomalaiskatolilaisuuteen kääntynyt nainen, joka haluaa saattaa pyhiinvaelluksensa päätökseen vierailemalla Jordanian puoleisilla pyhillä paikoilla. Vaarassa hän on syntyperänsä takia, sillä äitinsä puolelta juutalaisena hän on jordanialaisille todennäköinen Israelin vakooja. Silti on mentävä ja Barbaran pyhiinvaellus on se seikkailu, josta kirja vauhtiin päästyään kertoo. Tässä vaiheessa Freddystäkin kuoriutuu ihan kiinnostava hahmo, samoin kaikista pyhiinvaellusta avittavista ja hankaloittavista sivuhahmoista. Perinteisen isänsä varjossa pyristelevät Abdul ja Suzi sekä Barbaran tulevan avioliiton estämään pyrkivä englantilainen opettajatar tasapainottelevat paitsi Jordanian ja Israelin, arabien ja juutalaisten, myös menneen ja uuden maailman välillä. Yllättävä seikkailu tuo kaikista osallistujista esiin yllättäviä piirteitä.

Teoksen on täytynyt aikanaan olla erittäin ajankohtainen. Siinä puhutaan esimerkiksi Eichmannin oikeudenkäynnistä ja yleisesti juutalaisten ja arabien suhteista. Spark oli itse roomalaiskatolisuuteen kääntynyt (ja isänsä puolelta juutalaista syntyperää). Tästä näkökulmasta pitkät pohdinnat Barbaran juutalaisesta perinnöstä sekä erilaisten uskontokuntien suhtautumisesta Pyhään maahan tulevat ymmärrettäviksi. Voi myös olla, että uskonnolliset näkökulmat ovat vielä 1960-luvulla olleet lukijoillekin ajankohtaisia ja kiinnostavia. Useamman kerran näihin asioihin upotaan omasta mielestäni vähän turhankin pitkäksi aikaa. Esimerkkinä mainittakoon eräässä pyhiinvaelluskohteessa pidetty saarna, jota kestää useamman sivun ajan. Paikalliset munkit toimivat kommentaattoreina paheksuessaan vieraan omavaltaista käytöstä. Ajan uskonnollista keskustelua tuntevalle saarna olisi ehkä teräväkin kommentaari. Yhteiskunnallinen ulottuvuus on puolestaan niin esillä edelleen, että se näyttäytyy aivan ajankohtaisena ja ymmärrettävänä. Pääasiassa (sivun 100 jälkeen) teos olikin oivaltavaa ja nautinnollista kerrontaa.

Muriel Sparkin syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Ajattelin tätä juhlistaakseni lukea useammankin Sparkin vuoden aikana. Huomasin satavuotispäivän Heavenalin blogista (englanniksi). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

Muriel Spark: Mandelbaumin portti (WSOY 1966) suomentanut Juhani Jaskari

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Pilvin pimein P.D. Jamesia



Kävipä niin, että luettuani yhden Adam Dalgliesh-dekkarin en malttanut olla hakematta kirjastosta toista. Kolmas löytyi omasta hyllystä ja neljäs jälleen kirjastosta. Viidennen sain lainaan vieraillessani ystävän luona. Näiden murhamysteerien rauhallinen tahti taisi kompensoida vuoden kiireistä alkua täydellisesti. Luin kirjat sitä sen enempää suunnittelematta jotakuinkin järjestyksessä. Se ei kuitenkaan taida olla tarpeellista, sillä pitkänä tarinankaarena on lähinnä AD:n hahmon sisäinen kehitys. Poimin kirjoista muutaman lukukokemuksilleni tärkeän seikan.

Miljöö

Viiden tarinan ympäristöt olivat melko erilaisia, mutta kaikissa teoksissa merkittäviä. Aluksi lukemassani Valepotilaassa viehätti kuvaus Nightingale Housen kartanosta, jossa nuoret opiskelivat sairaanhoitajiksi. Taloa ympäröivä karu metsä vain korostaa tiukasti säännellyn ympäristön pahaenteisyyttä. Samalla tavalla suljettu on psykiatrinen klinikka Murhaajan mielessä. Sen kellarikerros on kuvattu säästeliäästi ja silti onnistuneen klaustrofobisesti. Toisaalta Totuus ja toiveet sekä Usko ja epäilys sijoittuvat tuulisille niemille. Meri on molemmissa läsnä pauhaavana voimana, joka syö maata ja hävittää hirmutekojen jälkiä. Tuulee, on kylmää ja karua, ja silti tekisi mieli avata ovi ja liittyä AD:n seuraan kuun valaisemalle kävelylle luostarinraunioille.

Henkilökuvaus

Tässä lienee näiden kirjojen varsinainen voima. P.D. James kuvaa niin päähenkilöään kuin kaikkia muitakin hahmojaan terävästi. Hänen ihmiskuvansa ei ole etäinen tai viileä, vaikka hänen hahmonsa eivät yleensä kovin imartelevaa käsittelyä saakaan. AD itse kuvataan pohdiskelevana ja älykkäänä, mutta vaikeana ihmisenä. Myötätuntoa häneltä liikenee kaikille tasaisen säästeliäästi. On kuitenkin mukavaa välillä lukea poliiseista, jotka eivät sotke työtään tai meneillään olevaa murhatutkimusta yksityisillä pulmillaan. AD joutuu kuitenkin useammassakin tarinassa pohtimaan omaa suhdettaan siinä osallisina oleviin ihmisiin. Joka tapauksessa on hienoa, kuinka kiinnostavia nuo ihmiset tapaavat olemaan. Vain yhdessä kirjassa, Kuoleman maussa, kiinnostavat hahmot olivat harvassa. Muuten heidän motiivinsa ja luonteensa on tavallisesti kuvattu syvyydellä. Tuntuu siltä, ettei kertoja sen enempää kuin AD tunne hahmoja kokonaan, vaan heissä olisi aina lisää kerroksia paljastettavaksi.

Kerronta

Näissä lukemissani viidessä tarinassa en havainnut mitään kaavaa, joka ohjaisi juonen kehittelyä. Mielestäni mysteerit olivat varsin erilaisia. Syyllinen ehkä paljastuu aina saman tyyppisellä työskentelyllä: kuulusteltavien pienillä lipsahduksilla, sattumalta keskusteluissa vastaan tulevalla tiedolla. Usein vihjataan jossakin vaiheessa, että AD on jo tietoinen murhaajan henkilöllisyydestä, muttei halua paljastaa sitä kollegoilleen ennen kuin on asiasta varma. Toisaalta tarinoissa on aika vähän keinotekoista tietojen panttaamista. Jos joku ei kerro tietojaan, siihen on hyvä syy ja kyseinen käänne on uskottavasti perusteltu. Tästä pääsee myös kerrontatapaan, joka miellyttää itseäni. Ääneen pääsevät AD:n lisäksi myös muut tutkijat, epäillyt ja todistajat. Taitaa olla niin, että jokaisessa kirjassa myös murhaaja on päässyt ääneen. Se on vain vaikeuttanut juonen ennalta arvaamista.

Niin kiinnostavaa kuin osaavan AD:n seurassa onkin ollut, taitaa olla aika lukea välillä jotakin muutakin kuin dekkareita. Pistän Helmet-haasteeseen vauhtia sijoittamalla kirjat siihen seuraavasti: 

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Valepotilas (Otava 2013)
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Murhaajan mieli (Otava 2011)
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Totuus ja toiveet (Otava 1990)
23. Kirjassa on mukana meri Usko ja epäilys (Otava 2001)

16. Kirjassa luetaan kirjaa Kuoleman maku (Otava 2012)

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lindgren&Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta. Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman) keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan klassista. Lindgrenin tarkka ja rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.

Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa innostuksen tehokkaasti.




Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys. Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.

Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta. Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua), koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.


Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)

torstai 14. joulukuuta 2017

Neil Gaiman: The View from the Cheap Seats



Hankin tämän kokoelman Neil Gaimanin esipuheita, juhlapuheita sun muita ei-fiktiivisiä tekstejä matkalukemiseksi kesällä. Se on sekalainen yhdistelmä erilaisia kirjoituksia sen tai tämän kirjoihin ja sarjakuviin liittyvän asian kunniaksi. Kirjoitukset ovat lyhyitä ja niitä onkin yhteensä lähemmäs sata. Toisaalta niiden vahvuus on juuri siinä, että ne ovat innostuneita ylistyspuheita tai kannanottoja kirjailijalta, joka rakastaa omaa genreään.

Mukaan mahtuu esimerkiksi pohdintaa siitä, miksi kauhutarinat ovat tärkeitä. Tämä kirjoitus sekoittuu kauhutarinoihin ja taas takaisin alkuperäiseen kysymykseen. Kuin ohimennen Gaiman käyttää lukijan rajamailla, eikä sen jälkeen voi ainakaan kieltää kauhun vetovoimaa. Technology does nothing to dispel the shadows at the edge of things. Muutenkin kirjasta tekisi mieli kopioida pieni vihkollinen sitaatteja. Toinen vihkollinen täyttyy niistä kertojista ja piirtäjistä ja teoksista, joihin pitäisi tutustua paremmin.

The View from the Cheap Seats osoittaa helposti, miksi Gaiman on niin tärkeä viime vuosikymmenien scifi- ja fantasiakirjallisuudelle. Kaikesta mihin hän koskee, tuntuu tulevan erityisen merkityksellistä, on kyse sitten juhlapuheesta, myytin uudelleenkirjoittamisesta tai Lontoon maanalaisesta. Tässä tapauksessa tuo merkityksellistyminen koskee käsiteltyjen aiheiden lisäksi itse lukemista. Kokoelma on todellinen lukemisen ylistys. Tilasin juuri joululukemistoon yhden Gaimanin suositteleman kirjan ja odotan jo kovasti, että pääsen lukemaan tätä kirjaa koskevan tekstin uudelleen.


Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Neil Gaiman: The View from the Cheap Seats (Headline, 2016)

maanantai 11. joulukuuta 2017

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow



Teoksen inspiraationa on yksi taru vanhasta walesilaisesta Mabinogion-kokoelmasta. Kokoelma on peräisin keskiajalta ja kirjoitettu alun perin kymrin kielellä. Se kokoaa yhteen aiemmin vain suullisena esitettyjä tarinoita. Tarinat ovat osittain samoja, joita esimerkiksi kuningas Arthurista on kerrottu muissa lähteissä. Onkin epäselvää, kenen tarinat ovat alkuperäisiä. Joka tapauksessa kokoelma on tärkeä dokumentti walesilaisesta suullisesta tarinaperinteestä. Walesilaiskustantaja Seren on pyytänyt nykykirjailijoita muokkaamaan Mabinogionin tarinoita uuteen uskoon. Yksi näistä teoksista - Bird, Blood, Snow - ottaa käsittelyyn legendan Peredurista, Arthurin ihailijasta, joka päätyy matkoillaan kylvämään ympärilleen väkivaltaa. On arveltu, että Peredur olisi version Chrétien de Troyesin Percivalista. Jones tuntuu kallistuvan samalle kannalle, sillä jälkisanoissa hän kirjoittaa Peredurin tarinan tuntuvan keskeneräiseltä. Se on kuin kokoelma muodissa olevia teemoja ja käänteitä. Saman keskeneräisyyden tunnun Jones on jättänyt omaan versioonsa. Kirjassa on monia kertojia, poliisin tapauskertomuksia, sairaskertomuksia ja lehtijuttuja. Lukija tehköön omat päätelmänsä.

Nyky-Peredur on nuori poika rikkinäisestä perheestä. Hänen isänsä onneton nimi Ap Efrog kääntyy muiden lasten suussa haukkumanimeksi ape frog (apinasammakko). Poika huikkaa yksitoistavuotiaana (mikäpä muu luku voisi tulla kyseeseen kun ollaan tarustossa) heipat äidilleen ja kuulee väärin tämän neuvot. Niiden perusteella hän lähtee etsimään Arthuria, hyvin tietoisena vanhoista taruista. Niinpä hän ei ylläty, kun matkalle sattuu ruokaa tarjoava kaunis tyttö tai ensimmäinen pahantekijä, jonka silmään Peredur taruja noudattaen tuikkaa kepin. Tästä alkaa verinen matka, Arthurin etsintä, jossa Peredur mielessään oikeuttaa kammottavia tekoja omaan tarinaansa sopivina.

Bird, Blood, Snow on tarina hulluudesta ja onnettomasta lapsuudesta. Se on myös tarina väkivallasta ja tarinoiden voimasta. Vanhat tarut ovat usein äärimmäisen väkivaltaisia. On kiinnostavaa lukea tuollaisesta väkivallasta, kun se on siirretty nykykontekstiin ja vaikuttaa sen vuoksi täysin ylimitoitetulta ja väärältä ja mielenvikaiselta. Cynan Jonesin tapa kirjoittaa sopii erinomaisesti ohjaamaan lukijan huomiota yksityiskohtiin, jotka tekevät tarinasta satuttavan, jotka saavat väkivallan tuntumaan. Samaan aikaan, kun lukija säälii Peredur-poikaa, kammoaa hän tämän väkivaltaisuutta. Vaikka Jones kirjoittaa erittäin graafisesti väkivallasta, ei hän kuitenkaan mässäile sillä. Kaikki tarinan vivahteet ovat vain olemassa samaan aikaan, oli sitten kyse silmään tuikatusta kepistä tai saman kohtauksen kokon ympärillä naukkailevien lasten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä. Jones osaa poimia juuri ne asiat, jotka saavat lukijan ymmärtämään kohtausten monia vivahteita.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kirjan kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow (Seren Books, 2012)

maanantai 4. joulukuuta 2017

Syksyn sarjakuvia



Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Alan Mooren liiga koostuu muista teoksista tutuista hahmoista. On Mina Murray Bram Stokerin Draculasta, Jules Vernen Kapteeni Nemo ja Robert Louis Stevensonin Jekyll ja Hyde. Yhdessä nämä ”sankarit” toimivat brittiläisen salaisen palvelun kanssa imperiumin etuja puolustaen. Kuvittelin pitäväni enemmän kuin pidinkään. Ehkä hahmoja oli niin paljon, etten vielä tässä ensimmäisessä osassa päässyt heistä oikein jyvälle. Kuten seuraavaksi esiteltävä albumi, olisi tämäkin varmasti herkullisempi lukukokemus, mikäli hahmot olisivat tuttuja alkuperäisistä teoksista. Ihan hauskaa kevyttä seikkailua, jota voisi ehkä kokeilla vielä seuraavien kahden osan verran.

Helmet-haasteessa sijoitan albumin kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Sarjakuvan pohjalta on tehty elokuva.

Alan Moore, Kevin O’Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga. Ensimmäinen kirja, 1898 (Egmont, 2013)

The Books of Magic

Kannessa skeittailee Harry Potterin ikäinen ja näköinen poika, mutta tekijä on Neil Gaiman? Hämmennys syvenee kun huomaan albumin olevan reilusti 90-luvun puolelta. Lopulta sarjakuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Potterin kanssa (paitsi ikä, näkö, lasit, taikuus ja pöllö). Tarina kertoo nuoresta Timothy Hunterista, josta voi tulla maailman paras velho. Hän saa kuitenkin valita, haluaako astua taikuuden maailmaan. Oppaat vievät Timothya menneeseen ja tulevaan ja riitelevät keskenään siitä kannattaako poikaa jättää henkiin. Tavataan monia DC:n hahmoja ja eniten albumista saakin varmasti irti, jos tuntee minua paremmin DC:n sarjakuvia. Kyllä Timothyn seurassa kuitenkin viihtyi ja itse pidän siitä, kuinka tässä (kuten Gaimanin Sandman-sarjassakin) piirtäjät ja sitä myötä tunnelmat vaihtuvat joka tarinassa.

Näkökulma vaihtelee Timothyn ja auttajien välillä, joten sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Neil Gaiman, John Bolton, Charles Vess, Paul Johnson, Roger Zelazny, Scott Hampton: The Books of Magic (DC Comics, 1993)

Harlequin Valentine

Mitä tapahtuu, kun rakkaudella leikittelevä harlekiini antaa sydämensä ihmiselle (konkreettisesti, oveen naulattuna)? Rakkaudenkipeän narrin tarina saa albumissa modernin käsittelyn. Missy saattaakin osoittautua harlekiinille liian sitkeäksi palaksi pureksia. Rakkauden ja pilailun ruumiillistuma on tällä kertaa liian tosissaan. Albumin kuvitus herätti mielleyhtymiä 80-lukuun ja New Yorkiin, joista kumpikaan ei erityisemmin vetoa. Kokonaisuudessaan tarina ja kuvat olivat kuitenkin hauska lukukokemus.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 22. Kuvitettu kirja.


Neil Gaiman & John Bolton: Harlequin Valentine (Dark Horse Comics, 2001)

lauantai 2. joulukuuta 2017

Paul Beatty: The Sellout

The Sellout taitaa olla oman lukuvuoteni vaikuttavin kirja. Olen tavallisesti nopea lukija, mutta tätä kirjaa olisin nautiskellut pidempäänkin kuin sen kaksi kuukautta, jonka aikana sen luin. Aihe on yhtä raflaava kuin käsittelytapa. Heti alussa käy ilmi, että päähenkilö on tehnyt elämänsä ensimmäisen rikoksen (This may be hard to believe, coming from a black man, but I’ve never stolen anything.) ja on nyt korkeimmassa oikeudessa syytettynä orjan pidosta. Satiiriksi teosta kai voisi kutsua, mutta se on myös paljon enemmän.

Dickens on pieni värillisten asuttama paikka. Se on köyhä ja aktiivisesti unohdettu. Niin aktiivisesti, että se katoaa kirjaimellisesti kartalta. Dickensistä tulee mieleen True Detective-sarjan toinen tuotantokausi, jossa myös liikutaan LA:n laitamilla olevissa (esi?)kaupungeissa. Molemmissa ne ovat jonkinlaisia rinnakkaistodellisuuksia. Dickensistä välittävät vain asukkaat, mutta hepä käyvätkin Selloutin johdolla vastarintaan. Kaikenlaisten viritysten (esimerkiksi sisarkaupungin etsinnän) jälkeen paikassa palataan segregaation aikaan. Kyse ei tosin ole enää siitä, että asukkaat haluavat takaisin kartalle. He haluavat määräysvallan omaan paikkaansa ja kieltävät valkoisen oikeuden päättää sen asemasta.

Teksti on yksinkertaisesti älykästä. Beatty näyttää lukijalle yhdenlaisen rodullistetun todellisuuden. Hän ei ainoastaan kerro siitä, vaan osoittaa ja myös spekuloi sillä. Teos on sen verran poliittinen, että sitä lukee pikemminkin kommentaarina kuin tarinana. Vaikka kyllä entinen lapsitähti (nykyinen orja) Hominy, räväkkä bussikuski ja Selloutin rakastettu Marpessa sekä päähenkilön karmiva tutkijaisä kiinnostavia hahmoja ovatkin. Viimeksi mainittu on saanut poikansa pään uudelleenjärjesteltyä psykologisesti kokeilevilla kasvatusmetodeillaan. Ehkä juuri sen takia päähenkilö näkee oman yhteisönsä tilanteessa aivan uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia.

Dickens on outojen tyyppien ja tapojen kokoelma ja tarjoaa sellaisena mahdollisuuden erikoiseen tarinaan. Päähenkilö kulkee paikallisten intellektuellien kokoukseen hevosella, lapset huvittelevat katsomalla ikivanhoja rasistisia lastenohjelmia ja Selloutin viljelmillä kasvavat neliön muotoiset vesimelonit. Teksti on täynnä merkityksiä ja varmasti niistä iso osa meni minulta ohi. Kieli monipuolista ja sikäli haastavaa, mutta itselleni osoittautuivat vielä haastavammiksi viittaukset paikalliseen yhteiskuntaan ja tapoihin ja kaikkein oletettavasti tuntemiin ohjelmiin ja yhteiskunnan rakenteisiin. Silloin tällöin olin siis aika pihalla, mutta kokonaisuudesta nauttimista se ei haitannut ollenkaan. Teos kestäisi varmasti toisenkin lukemisen. Toivottavasti kirja käännetään jossakin vaiheessa suomeksi. Onnistunut suomennos, sellainen ajattelun vivahteikkuuden ja kulttuuriset viitteet säilyttävä, olisikin melkoinen mahtisuoritus kääntäjältä.


The Sellout saa nauramaan ääneen, tuhahtelemaan, vähän kauhistelemaankin. Sen huumori on lakonista, muttei synkkää. On selviä piikkejä, kuten latinan käyttö siellä täällä – huomautuksena akateemisuuden oletetulle valkoisuudelle (tai värillisyyden oletetulle sivistymättömyydelle). Toisaalta huumori syntyy myös tarinan rakenteissa, siinä, kuinka tarinan (anti?)sankari on niin uhri kuin tekijä, arvostettava ja halveksittava. Koko ajan tarinassa kulkee mukana myös raivo, mutta se purkautuu huumorin kautta rakentavaksi. Maailmassa, jossa segregaatio on edelleen vallitseva yhteiskuntarakenne, voi parhaat tulokset saavuttaa tekemällä siitä näkyvää. Kirja kysyy vakuuttavasti mitä hyötyä syrjinnän kieltämisestä on, kun se on edelleen arkipäivää.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Paul Beatty: The Sellout (Oneworld, 2016)

perjantai 1. joulukuuta 2017

Eeva Meltio: Pedot

Meltion esikoisalbumi Pedot on lohdullisella tavalla karua luettavaa. Sen tarinoissa ihminen paljastuu kyvyttömäksi kohtaamaan elämää sen enempää toisessa ihmisessä kuin eläimessäkään. Ihminen on eläimelle eläin. Ihminen on eläin eikä tunne-elämältään välttämättä sen kehittyneempi kuin ampumansa jänis. Harmaassa (mielen)maisemassa korostuu kuitenkin se yhteinen, joka kaikilla luontokappaleilla on. Elämä on hauras ja kovin usein jonkun toisen käsissä.

Meltio piirtää pyöreästi, yksinkertaisesti mutta ilmeikkäästi. Tarinoissa on spekulatiivisia elementtejä, jotka kuitenkin vain korostavat tarinoiden kipukohtia. Mikä on ihmisen ja eläimen ero? Mitä arvoa on toisten luontokappaleiden kohtelemisella hyvin jos lopulta päädytään kuitenkin tappamaan ne? Alakuloiset, pieniin ja ohimeneviin tilanteisiin kiteytyvät, tarinat johdattavat suuriin kysymyksiin. Jotakin lohdullista on kuitenkin siinä, kuinka arvaamattomia tarinoiden hahmot ovat. Niin ihmiset kuin eläimet suojelevat omaa elämäänsä. Sitä samaa arvokasta elämää, joka kaikissa niissä on. Vaikuttava ja kaunis on tämä sarjakuva-albumi, niin piirrosjäljeltään kuin tarinoiltaan.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.



Olen ollut blogiblokissa koko syksyn. Lukeminen on ollut hyvin hidasta nautiskelua ja samalla lukemiseen käytetty aikakin on ollut vähäistä. Kyseessä on ehkä myös blogin kaksivuotiskriisi, sillä olen viime aikoina kyseenalaistanut kirjoittamisen mielekkyyttä. Haluan tehdä kirjoittamisesta taas hauskaa, joten joulukalenterihengessä aion syöttää jonkinlaisen tekstin ulos joka päivä aattoon asti kokeillen mikä tuntuu hyvältä. Suurin osa kirjoituksista on vuoden ylös kirjaamiseen liittyviä luonnosten viimeistelyjä, mutta kokeilen myös aiheita kirjojen ja luonnossa liikkumisen ulkopuolelta. Tämä ensimmäinen kirjoitus liittyy kuitenkin vielä loppukesän lukumaratoniin.


Eeva Meltio: Pedot (Asema, 2015)

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Linda Boström-Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Tervetuloa Amerikkaan kertoo nuoresta Ellenistä, joka ei puhu. Hiljaisuus on hänen ratkaisunsa kipeässä tilanteessa. Mielenterveysongelmista kärsivän isän kuolema aiheuttaa syyllisyyttä ja äiti vain teeskentelee, että kaikki on oikeastaan hyvin. Isän kuolema ei kuitenkaan ole perheen ainoa ongelma, vaan vyyhti avautuu Ellenin pohtiessa oman puhumattomuutensa syitä. Tyttö ei kuitenkaan itsekään aivan ymmärrä mistä on kyse eikä tarina myöskään paljasta kaikkia yksityiskohtia. Teos on oikeastaan hiljainen katsaus perheeseen, joiden jäsenten välit ovat kertakaikkisen pielessä.

Sanottakoon vielä, että perhetragediat vetoavat minuun yleensä kovastikin. Perheen tavoin läheisten ihmisten välillä on usein sellaista syvyyttä, että pienetkin asiat saattavat kasvaa suuriksi yhdistyessään menneisiin. Suuret asiat taas yhdistyvät lukuisiin pieniin arkipäiväisyyksiin. Perheläheisten suhteista ei puutu sävyjä ja ulottuvuuksia. 
Tämä lyhyt romaani olisi siis voinut olla täysosuma. Se ei vain koskettanut.

Pidin kovasti muutamista tarkkanäköisistä arkikuvauksista, mutta valoisuusväitteen yhdistäminen Ellenin pimeyteen ei koskettanut. Oli kuitenkin alusta asti selvää, että pimeässä harhaillaan. Oikeastaan tuntui siltä, että tarina loppui siihen, mistä sen olisi pitänyt alkaa. Että vasta lopussa päästiin asiaan. Koska kirjaa on kovasti kehuttu, jäi oma lukukokemukseni häiritsemään. Koetin palata tarinaan, mutta ei se siitä kiinnostavammaksi muuttunut. Ehkäpä tartun tähän myöhemmin uudelleen, josko sen hienous silloin avautuisi. On muuten vaikea olla lisäämättä huutomerkkiä kirjan nimen perään!

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.


Teosta ovat pikaisen etsinnän perusteella ymmärtäneet paremmin ainakin Tuijata, Tekstiluolan Tuomas ja Lukuisan Laura.

Linda Boström-Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like, 2017)

perjantai 13. lokakuuta 2017

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys




Tässä romaanissa kesä on raskas. Kaksi japanilaista tapaavat Euroopassa selvitäkseen siitä yhdessä. Heidän välillään on vanha romanssi, johon he yrittävät tarttua kiinni. Kuitenkin on luettava koko kirja, jotta pääsee kiinni sen ytimeen. Ensin on pysyteltävä sivu toisensa perään syömisen, juomisen ja seksin kuvauksissa. On hyväksyttävä päähenkilöiden masennus ja kyvyttömyys muuhun kuin täyttämään elämänsä aistinautinnoilla. He hukuttavat sisäisen tyhjyytensä alkoholiin, ruokaan ja seksiin. Molemmat ovat jumissa itsessään. Nainen saa väitöskirjansa valmiiksi, mutta mikään ei muutu. Mies makaa sohvalla ja lihoo, eikä mikään todellakaan muutu.

Teoksen on kääntänyt suoraan japanista Kai Nieminen. Luin kääntäjän esipuheen kirjan liepeestä ennen aloittamista. Se olikin hyvä, sillä sen perusteella saatoin luottaa siihen, että tarina vähitellen aukeaa. Kun niin lopulta kävi, oli kokemus palkitseva. Alkuun sen sijaan tuntui siltä, ettei kaikesta naimisesta ja syömisestä oikein saanut mitään irti. Lopulta koen kuitenkin lukeneeni hienon kertomuksen siitä, kuinka vaikea on täyttää sisällä aukeavaa tyhjyyttä. Kuinka vaikeaa eksyneen ja haavoittuneen ihmisen on pitää itseään kasassa ja kuinka joskus kauneinkin kesä voi olla pelkkää pimeää. Aluksi on kuitenkin vaikea nähdä oletetun romanssin ohi tarinan varsinaiseen teemaan. Päähenkilöiden oma pimeys avautuu vain osittain, eikä sitä pimeyttä olekaan tarpeellista ryhtyä yksityiskohtaisesti analysoimaan. Tärkeämpää on sen kuvaus, kuinka vähän kontrollia omaan itseen meillä toisinaan on. Ja kuinka vaikeaa on koskettaa toista ihmistä, silloinkin kun on häntä fyysisesti lähellä.


Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Kirjassa myös kalastetaan ja tehdään innolla perhoja.

Takeshi Kaiko: Kesän pimeys (Tammi, 1977)

perjantai 25. elokuuta 2017

Anu Kaaja: Leda



Leda kertoo antiikin myyttisen tarinan raiskauksesta. Ledan tilalla on nuori ja viaton Adèle. Zeuksen tarinassa korvaa Monsieur de Signe tai ehkä sittenkin kaunis markiisitar, joka houkuttelee Adèlen turmioon. Tapahtumapaikka vaikuttaisi olevan 1700-luvun lopun ranskalainen maaseutu. Aatelisto saa vielä keskittyä omiin ihanteisiinsa ja monimutkaisiin ihmissuhteisiin, vaikka vallankumouksen lähestyessä palvelijatarkin uskaltaa olla röyhkeä.

Kuten Kaajan novellikokoelmassa Muodonmuuttoilmoitus, on kerronta visuaalista. Se korostaa kaiken aistillisuutta puutarhasta kirsikan syöntiin. Samalla lika ja rumuus ovat kuitenkin läsnä. Lutikat nostattavat punaisia täpliä neidon selkään ja palvelijatar kaataa kuollessaan yöastian pitkin lattiaa. Tarinan edetessä tuntuukin siltä, että paha ja kurjuus ja rumuus pidetään vain vaivoin pinnan alla. Tässä maailmassa raiskaus on kaunis myyttinen kertomus, vaikka todellisuus pyrkii itsepintaisesti tekstiin mukaan.

Kaajan kirjoitustyylissä on jotakin etäännyttävää. Mielestäni se palvelee kuitenkin hyvin sitä pohjavireenä olevaa raivoa, joka pyrkii esiin kaiken sen päälle kasatun passiivisuuden ja epätoivoisen asiaintilaan alistumisen alta. Tässä tarinassa myytti paljastuu, se otetaan käyttöön Ledan toimesta ja raivo saa ainakin jonkinlaisen kanavan kulkea. Oikein oivaltava on tämä myytin uudelleenkirjoitus.


Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Anu Kaaja: Leda (Teos, 2017)

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kiinnitin tähän sarjaan huomioni aivan sattumalta. Koko rivi kirjoja kiilteli uuden näköisenä kirjaston scifi-hyllyssä. Kun sitten etsin tietoa kirjoittajasta huomasin, että hän ja koko sarja on erittäin arvostettu. Enkä ollut koskaan siitä kuullutkaan! Vähän ajan päästä törmäsin vielä Neil Gaimanin ylistävään kirjoitukseen Wolfesta ja totesin, että sarja on kai luettava.

Sarjan ensimmäisessä osassa Severian, kiduttajan oppipoika, on vielä lapsi. Hän juoksee oppilastoveriensa kanssa joella uimassa ja leikkii hautuumaan mausoleumeissa. Hän törmää valtakunnan arkkiviholliseen ja tämä kohtaaminen alkaa ohjaamaan hänen elämäänsä. Kiduttajat tekevät työtään ylempiensä käskystä ja kidutuksen tarkoituksena tuntuu olevan pikemminkin rangaistus kuin esimerkiksi tunnustuksen saaminen. Severianin koti on lukijalle vertahyytävä paikka ja onkin helpotus, kun päähenkilö joutuu poistumaan kiduttajien linnoituksesta ja etsimään elämälleen uutta suuntaa. Kertojana toimii Severian itse. Hän väittää muistavansa kaiken, mutta antaa välillä ymmärtää olevansa kaikkea muuta kuin luotettava kertoja.

Ensimmäinen kirja tutustuttaa hiljakseen maailmaan, joka ilmeisesti on ajallisesti niin pitkällä tulevaisuudessa, että ainakin koko eläimistö on kokenut muutoksen jos toisenkin. Tässä maailmassa magialla tuntuu olevan paikkansa. Omaamme kehittyneemmät teknologiat ovat nousseet ja kukistuneet ja jäljellä on maailma, jonka lainalaisuudet eivät ainakaan vielä ensimmäisessä osassa selviä. Severian matkaa tässä osassa halki kaupungin, joka on ilmeisen valtava. Matka ei tietenkään käy esteettä vaan siihen sisältyy niin vaaroja kuin uusia mahdollisuuksia.

Tarina tuntuisi kertovan tavanomaisen kasvu- ja matkatarinan. Jotain poikkeuksellisen syvää sen maailmassa kuitenkin on ja lukija saa olla tarkkana huomatakseen kaikki sävyt, joilla ehkä myöhemmin on taas merkitystä. Takakannen mukaan ”teos on allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte”, mutta tätä ulottuvuutta en vielä tavoittanut. Luulen, että tähän sarjaan kiinnittyy hiljakseen osa osalta. Sitten siitä on varmaan jo vaikea päästää irti.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.


Gene Wolfe: Kiduttajan varjo – Uuden auringon kirja 1 (Gummerus, 2012) 

maanantai 7. elokuuta 2017

Jasper Fforde: The Eyre Affair



Thursday Next elää Lontoossa. Vuosi on 1985, mutta aivan mielikuvien 80-luvulta ei Nextin maailma vaikuta. Hän työskentelee kirjallisuusetsivänä ja tämä työ tuntuu olevan kovin tärkeä. Arvostettujen romaanien alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kansallisia aarteita ja pubeissa väitellään pikemminkin kirjallisuudesta kuin urheilusta. Tässä maailmassa kotiovellesi kolkuttaa baconisti ja yrittää vakuuttaa sinut siitä, että Francis Bacon kirjoitti Shakespearen näytelmät.

Kirjan rinnakkaismaailmasta nauttii varmasti eniten klassikkonsa tunteva lukija. Next jahtaa rikollista, joka onnistuu matkaamaan todellisuudesta kirjaan ja muuttamaan tarinaa. Kohteeksi joutuu Kotiopettajattaren romaani, johon Nextillä on hyvin henkilökohtainen side. Paitsi oudossa rinnakkaismaailmassa, pääsee lukija seikkailemaan myös Thornfieldissä. Omakin todellisuudentaju alkoi lukiessa hämmentymään niin, että piti melkein tarkistaa kuinka Kotiopettajattaren romaani oikeasti päättyikään.

The Eyre Affair on Thursday Next-sarjan aloitusosa. Goodreadsissä se tuntuu jakavan mielipiteet kahtia. On niitä, jotka pitävät sitä nerokkaana ja niitä, joiden mielestä se on kliseinen. Itse nautin kirjasta. Melkein samanlainen maailma on kovin hedelmällinen alusta ilahduttaville yllätyksille, kun omat odotukset keikautetaan ja oudosta tuleekin normaali. Tästä syystä en halua myöskään kertoa tarinasta enempää, yllätykset ovat olennaisia lukunautinnolle. Vaan se piti vielä mainita, ettei Nextin ainoana huolena suinkaan ole romaanihenkilöitä kidnappaava rikollinen. Krimin sotakin olisi hyvä saada vihdoin päättymään.

“This evening several hundred Raphaelites surrounded the N’est pas une pipe public house where a hundred neo-surrealists have barricaded themselves in. The demonstrators outside chanted Italian Renaissance slogans and then stones and missiles were thrown. - - There was violence when surrealism was banned and there was violence as the same ban was lifted.”


Tämä on Fforden esikoisteos, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 42. Esikoisteos.

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder & Stoughton, 2001)

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Muriel Spark: Loitering with Intent




Olen ollut hämärästi tietoinen Muriel Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Se löytyy usein listoilta, joihin on koottu 1900-luvun brittiklassikoita. Walesin reissulla vastaan tuli niin hauskan näköisiä painoksia Sparkin teoksista, että nappasin kaksi niistä mukaani. Nautin muutenkin tämän kirjan kannesta. Yläkulmassa kerrotaan, että esipuheen on kirjoittanut arvostettu kulttuurikommentaattori Mark Lawson. Alakulman lukusuositus taas tulee korkeakulttuuriselta lehdeltä nimeltä Cosmopolitan. Oikeassa toki ovat: Loitering with Intent on puhdasta lukemisen iloa.

Fleur Talbot on kirjailijanalku, joka viimeistelee ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan vuosisadan puolivälin Lontoossa. Säännöstely on vielä voimassa ja sodan jälkeinen yhteiskunnallinen murros alustavasti näkyvissä. Sir Quentin elää kuitenkin vielä omassa etuoikeutuksen maailmassaan. Hän palkkaa Fleurin sihteerikseen hankkeeseen, joka alkaa nopeasti vaikuttaa odotettua pahantahtoisemmalta. Sir Quentin on innostanut joukon ihmisiä kirjoittamaan elämänkertojaan, mutta mihin tarkoitukseen?

Sir Quentin ja koko asetelma muistuttavat kovasti Fleurin teoksen Warrender Chasen juonta. Mutta kuka kopioi ketä ja onko väistämätöntä, että tarina päättyy yhtä huonosti kirjassa ja tosielämässä? Fleur ei ole varakas ja hänen tuttavapiirinsä kalpenee arvokkaan sirin vaikutusvallan rinnalla. Nainen ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan rakkaasta kirjastaan ja henkilöhahmoistaan. Seuraa synkkä ja hersyvä taistelu oikeudesta kirjan tapahtumiin.

Spark yhdistää hienosti synkän ja hauskan. Henkilöhahmot ovat runsaita ja ilahduttavia Sir Quentinin huonosti käyttäytyvästä äidistä Edwinasta Fleurin rakastajan tekopyhään vaimoon Dottieen. Sparkin kieli on [sic] säihkyvää ja naurattaa välillä ääneen. Kuten nämä pätkät:

swinishness

the wages he offered were of 1936 vintage

She knew this was true but in moments of crisis she fell back on banalities.

Jos vain englannin kieli sujuu, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän teokseen. Lisäksi ainakin pääkaupunkiseudulla näkyy kirjaston valikoimasta löytyvän yksi suomennettukin Spark nimeltä Mandelbaumin portti.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Olisi hienoa osata kirjoittaa fiktiota.


Muriel Spark: Loitering with Intent (Virago, 2013)