Saundersin Sotapuiston perikato vaikuttaa vielä brutaalimmalta kuin aiemmin suomennettu Joulukuun kymmenes. Suomennosjärjestyksestä huolimatta se on varhaisempaa tuotantoa ja ilmestynyt 17 vuotta aikaisemmin. Kuitenkin kokoelmien novelleissa on jotakin samaa. On elämisen raskautta ja alistumista lähestyvää tyytyväisyyttä. Karuja tarinoita, jotka hätkähdyttäessäänkin ovat tunnistettavia ja todentuntuisia. Ensimmäiset kaksi novellia Saundersilta ovat jälleen aamukahvikamaa eli kokoelman lyhyimpiä. Molemmat ansaitsevat novellihaasteen peukutukset, joskin eri syistä.
Kostotarinassa Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja on henkilöhahmo, joka piirtyy traagisen
ymmärrettävänä lukijan mieleen. Yli yhdeksänkymmenen ikäinen nainen elää
jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa ja työskentelee (kyllä!) jonkinlaisen
museon siivoojana. Museossa pääsee seuraamaan oikean lehmän ruoansulatusta ja
tutkimaan vieläkin karumpia anatomian esityksiä. Nainen mietiskelee ohimennen
elämäänsä ja sitä, kuinka olisi voinut olla toisin, kun edes jokin asia olisi
onnistunut, kun joku ihminen olisi ollut toisenlainen. Muutama omituinen huomio ja novellin
käänne tuovat lisäulottuvuutta hahmoon, joka ei ehkä olekaan aivan niin uhrina
kuin aluksi vaikuttaisi. Tämä novellin jännite on kiinnostava. Missä määrin
nainen on muiden armoilla nyt ja ennen? Novellia voisi siis peukuttaa myös
kiinnostavan konfliktin vuoksi, mutta pitäydytään tällä kertaa henkilöhahmossa.
Toinen novelli, Isabelle, kertoo sairaasta tytöstä. Tai oikeastaan se kertoo kaikista
niistä, joiden elämä sitoutuu tyttöön. Edelliseen novelliin verrattuna tämä
tarina on suorastaan toiveikas, kaikesta kamalasta huolimatta. Tyttö, Luuton,
ei puhu ja on kivulias. Hänen äitinsä on jättänyt tytön ja isä pitää tästä
huolta parhaan kykynsä mukaan, työn ohessa. Tässä novellissa peukutan teemaa. Se tuntuisi olevan vastuu muista. Erityisesti edellä käsitellyn novellin jälkeen tuntui, että jonkinlainen
hyvyys/pahuus-tyyppinen teemoittelu hallitsi tätä tarinaa. Moni henkilö tekee
hyvää ja kantaa vastuunsa. He voivat samaan aikaan olla kuitenkin myös pahantekijöitä. Hyvä ja paha ovat tässä novellissa banaaleja.
George Saunder: Sotapuiston perikato (Siltala, 2016)
Kiitos esillenostosta ja kiinnostuksen virittäneestä postauksestasi! "Joulukuun kymmenes" oli yskittävyydessään tuuhea kooste, joten uskoisin tämän, joka ilman Sinua olisi jäänyt unhoon, olevan sopivan tyrskeä esim. joulunajan ähkyn purkuun; varaukseen meni, kiitos:)
VastaaPoistaHah, tyrskeä todellakin! Mukavaa, että muistuttelu oli tuloksellinen :)
PoistaJa tämähän toden totta toimi räväyttämällä! Lukukokemus oli kuin olisi vikuroivaa varsaa yrittänyt turhaan pidätellä. Parasta annosteltuna yksi kerrallaan.
VastaaPoista"Joulukuun kymmenes" oli vaikuttavuudessaankin kevyttä kauraa tämän varhaisemman irrottelun rinnalla. Molemmat kerrassaan mainioita, iloittelevia koosteita, joita lukiessa aika ei millään muotoa mennyt hukkaan:)