Älä mene, toukokuu!

Vino pino puoliksi luettuja runoteoksia odottelee aikaansa.

Toukokuu on mennyt kovin nopeasti ja tänään on sitten koittanut se päivä, kun pitäisi palauttaa kokonainen graduteksti. Ei se vieläkään tarkastukseen mene, mutta alkaa vihdoin olla valmiihko, toivottavasti ymmärrettävä teksti. Useamman vuoden opiskelutauko ei ollut mitenkään hyvä idea ja paluu graduahdistukseen on ottanut koville. Ehkäpä tästä johtuen olen päätynyt viettämään tavallista enemmän aikaa blogin parissa... Tämä seikka selittänee puolestaan sitä, että vaikka teksti on tänään palautettava, ei se suinkaan ole vielä valmis. Tässä siis lyhyen hengähdystauon kokoinen postaus toukokuun bloggailusta ja samalla pieni katsaus kesäkuuhun.

Toukokuussa kirjoitin pitkästä aikaa tunnisteella "rinkka", kun vihjaisin mahdollisuudesta opetella suunnitusta sovelluksen avulla. Luin myös kaksi runokokoelmaa. Susinukke Kosolan teos oli kiinnostava ja Dylan Thomas Dayn kunniaksi luettu kokoelma tutustutti Walesin tunnetuimman runoilijan tuotantoon. Toukokuulle osui myös HelsinkiLit. Siellä kuunnelluista kirjailijoista lukuun pääsi Laurent Binet. Lukuisat muutkin keskustelut innostivat lisäilemään kirjoja lukupinoon. Ainakin Garth Greenwellin ja Henry Marshin teokset olisi mukava lukea pikaisesti. Litin lisäksi kävin katsomassa ooppera/baletti/nykytanssi-Kullervon ja samassa tekstissä kirjoitin myös mainiosta maaliskuisesta The Dark Side of the Mime -esityksestä. Kun toukokuu vielä alkoi novellihaasteen viimeisillä lukemisilla, voi vain todeta, että olipas virkistävä kuukausi!

Ennen kuin palaan kirjoittamaan tuhatta ja sataa sanaa, haluaisin vielä mainita, että olen huomisesta alkaen viikon verran (mahdollisesti) ansaitulla lomalla kirjallisuusfestareilla. Kyllä! Teltassa yöpyen! Festarit ovat Walesissa ja kyläpahanen, jossa ne pidetään, sijaitsee erään kansallispuiston kyljessä. Luvassa siis viikon verran kirjoja ja kävelyä (ja mahdollisesti selkäsärkyä, kts kohta "teltta"). Pääsen kuuntelemaan ainakin Ian Rankiniä ja Patrick Nessiä, ja katsomaan stand uppia. Ohjelma vaikuttaa todella lupaavalta. Hyvää toukokuun loppua itse kullekin. Kauhean nopeasti se tikittelee menemään.

Kukkula Snowdoniassa.

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu

ja jos vain uskaltaisimme olla vihaisia

emme palaisi tänne

Päällimmäiset ajatukset lukiessa: maailma loppuu ja ihminen on pelkkää katoavaa lihaa, yksi masentunut, melankolisen seksuaalinen ruumis. Maailmaan hitaasti laskeutuvasta hämärästä nousee kuitenkin synkkää leikkisyyttä (ja taivaalta avaruuskissoja). Parissa pidemmässä runossa on lyyrisen toistuvia avainlauseita helpottamassa niiden tulkintaa.

mutta vielä meillä on leipämme

Jääkaappimagneeteista kootut runot taas keventävät kokoelmaa ja avaavat ihmisen himokasta kaipuuta kosketukseen. Loeta, Malraux’ta ja Foreria mukailevat listat (kyllä, jouduin vähän googlailemaan jokaisen kohdalla) osoittavat ihmisen naurettavuutta ja ihmisten naurettavaa samanlaisuutta keskenään. Kosolan ihmiset tuntuvat tosiaan olevan avaruuskissojen leikkikaluja. He yrittävät tarttua mitättömiin elämiinsä lopun aikoja katsellessaan.

etsiä hyvää tapaa kuolla

koska ei löydä hyvää tapaa elää

Kuulostaa kovin synkältä, mutta tässä on myös kokoelman vahvuus. Kosolan runot sallivat ihmiselle hänen pienuutensa, säälittävyytensä ja täyttymättömän kaipuunsa. Varjoisa maailma epätäydellisine ihmisineen on lohdullinen, jopa kaunis. Ja ihmisen maailman loppuessa

pulut laihtuivat perusrakenteiden halkeamissa

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko, 2016)

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Kirjoitettuaan yhden parhaista lukemistani teoksista, HHhH:n, Binet on vaihtanut vapaalle. Tässä teoksessa todelliset tapahtumat sekoittuvat iloisesti kuviteltuihin. Roland Barthes, merkittävä semiootikko, todella kuoli jäätyään auton alle, mutta Binet kehittelee tämän tapahtuman ympärille lennokkaan keitelmän murhamysteeriä, idolinpalvontaa, jalustojen murskausta, mystistä semiotiikkaa ja satiiria. Tämän teoksen mukaan Barthes murhattiin, koska hän oli löytänyt kielen seitsemännen funktion. Tämä melkeinpä mystinen funktio, puhetaidon äärimmäinen taidonnäyte, sallisi sen haltijan vakuuttaa kenet tahansa mistä tahansa. Sitä havittelevat muiden tahojen ohella myös molemmat presidenttiehdokkaat Giscard ja Mitterrand.

Ranskassa arvostetuimmat ajattelijat ovat tähtiä (vastavalitun presidentti Macronin ansioluetteloon kuuluu toimiminen filosofin assistenttina), mutta kyllä heitä näemmä voi myös ankarasti satirisoida. HelsinkiLitin keskustelussa Binet sanoi käyttäneensä hyväkseen haastatteluja ja anekdootteja ja niinpä on myös mahdollista, että hurjemmillakin tapahtumilla on jotakin todellisuuspohjaa. Foucault, Derrida, Kristeva ynnä muut tunnetut älyköt päätyvät Binet’n käsittelyssä mitä kummallisimpiin tilanteisiin SM-klubeilla ja hautausmailla.

Komisario Bayard pistetään selvittämään Barthesin kuolemaa pikemmin poliittisin kuin oikeudellisin perustein. Hän on kuitenkin oikeistoa kannattava käytännön mies, joka tarvitsee vasemmistolaiseen akateemiseen maailmaan tulkin. Lisäksi koko homma näyttää kietoutuvan käsittämättömän semiotiikan ympärille. Simon Herzog, vetäytyvä väitöskirjan tekijä, pääsee Bayardin tulkkina elämänsä seikkailuun. Jacques Bayardin nimi juontuu muuten erään amerikkalaisen toimintasankarin nimestä ja Simon Herzogin alkukirjaimet viittaavat erääseen kuuluisaan yksityisetsivään (kertoi Binet HelsinkiLitissä). Semiotiikkaa, semiotiikkaa.

Binet selittää semiotiikkaa melko tavalla ja pistää oikeasti eläneet hahmonsa luennoimaan. Nämä hetket saavat tarinan välillä pysähtymään ja murhamysteerinä teos pääseekin oikeuksiinsa vasta lopussa tapahtumien kiihtyessä. Selittäminen taitaa kuitenkin olla tarpeen. Tunnen hyvin komisario Bayardin hämmennyksen ja muistelen lukiessa lämmöllä erästä omassa opinahjossa vieraillutta luennoitsijaa. Musiikkitieteen professorin, semiotiikan tutkijan Eero Tarastin, luennot olivat tuolloin kuin kurkistus outoon maailmaan, jonkinlaiseen kaikkialle hajoavaan sumeaan kielelliseen matematiikkaan. Suurin osa luennoista viuhui vauhdilla päälaen yli ja silti ne olivat kovin kiehtovia.  

Simon Herzogin sisäinen semiologi ärähtää. Lukemisen nautinto, pälä pälä. Semiologia on hämärää, senkin idiootti.

Vaikka teos ei pysy aivan kasassa, ei aivan saavuta kaikkea sitä mihin kurkottelee, pidin siitä kuitenkin kovasti. Kun ylimielinen kalju hujoppi yrittää Collège de Francen luentosalissa karistaa komisarion kannoiltaan tokaisemalla ”Kieltäydyn antautumasta vallan identifioimaksi”, tunnen tarvetta hihkua ääneen. Merkkien tulkitsija-Simonin semioottinen maailmanymmärrys ja sen mukaiset kokemukset ovat välillä hulvatonta luettavaa. On ihan mahdollista, että semiotiikkaa tai teoksessa esiintyviä ajattelijoita tuntematta kirjasta saa vähemmän irti. Se kuitenkin revittelee niin moneen suuntaan, että muuhunkin voi teoksessa keskittyä.

HelsinkiLitin keskustelussa Binet kertoi käyttäneensä teokseen 1980-luvun alkuvuosien todellisia tapahtumia ja myös opiskelleensa käsittelemiään aikansa ajattelijatähtiä. Teos on tosiaan kunnianhimoinen sekamelska presidentinvaaleja, pommeja, filosofiaa, pössytteleviä opiskelijoita, takaa-ajoa Pariisin kaduilla… Unohtamatta Logos-klubia, puhetaidon kilpa-areenaa, jossa häviäminen voi tehdä fyysisesti kipeää. Tämä kirjoitus tuntuu kovin riittämättömältä. On vaikea kuvailla näin runsasta teosta sille oikeutta tehden. Kokonaisuus ei ehkä aivan toimi, mutta moni yksittäinen luku ja kohtaus jää elämään mielessä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus, 2017)

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan

Tänään on äitienpäivän lisäksi toinenkin juhlapäivä. Dylan Thomas Day juhlistaa Walesin varmasti tunnetuinta runoilijaa. Sen kunniaksi luin Thomasin suomennettuja runoja (ja sain vihdoin käytyä runohaasteen kimppuun, kiitos vaan haasteajan pidentämisestä!)

Thomas ei kirjoita helposti avautuvia runoja, vaan ne ovat täynnä paitsi symboliikkaa myös merkitysten vaihtoja ja runoilijan itse kehittelemiä hahmoja. Hänen ihmisensä on osa luontoa, ihmisen kuolema osa universumin elämää. Runossa Kieltäytyminen suremasta lapsen kuolemaa tulipalossa Lontoossa Thomas kirjoittaa

En murhaa

hänen lähtönsä ihmisyyttä haudan totuudella

enkä saastuta hengen levähdyspaikkoja

enää yhdelläkään elegialla

viattomuudesta ja nuoruudesta.

Runojen aiheet vaihtelevat ruumiin iloista mystiseen lapsuuteen sananjalkamäellä. Lukiessa perusteellinen esipuhe ja kääntäjän suomennoksiin liittyvät huomiot ovat ahkerassa käytössä. Luen

Pidelkää kiinni näistä muinaisminuuteista käenkuussa

Glamorganin kukkulan hontelon, neljännen esteen alla,

kun vihreät kukinnot kiitävät ylöspäin ajan jahdissa;

enkä ymmärrä yhtään. Suomennos on vuodelta 1990 ja on vaikea sanoa missä määrin vanhahtava kieli on alkuperäisen vaatimaa. Ainakin kaivostyöläiseen viittaavan sanan laturi merkitys on erikseen luettava suomentajan huomioista. Vaan sitten

Valo puhkeaa sinne missä aurinko ei paista;

missä meri ei liiku, sinne tulvii

sydämen vuorovesi,

ja valon olennot, sarastuksen henget

kiiltomadot päässä,

marssivat lihan läpi missä liha ei peitä luita.

Suomentaja selittää tätäkin runoa, antaa vihjeitä tulkintaan. Mutta teen omani, nautin kielestä, kielikuvista ja päädyn osin toisiin merkityksiin. Se vie aikaa, monta lukemista, mutta yht’äkkiä runo on tärkeä ja kaunis, hurjakin. Runojen voima tuntuu löytyvän niiden monimerkityksisistä, konkreettisista kuvista. Jostakin saa aina kiinni, vaikka vaivaa on nähtävä.

Suomentaminen on varmasti ollut erittäin haastavaa. Silti yksi Thomasin tunnetuimmista runoista Do not go gentle into that good night on saanut Marja-Leena Mikkolalta pätevän käännöksen Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön. Myös suomennoksen voi lukea hurjana ja raivo tarjoaa jo sanana samanlaista dramatiikkaa kuin englannin rage.

Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.

Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.

Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.

Suurin osa Dylan Thomasin runoista näyttää pääkaupunkiseudulla viihtyvän Pasilan kirjavarastossa enkä varaamatta saanut kirjastoreissulta matkaan yhtään alkuperäiskielistä teosta. Suomennoksia tulee laulettua pään sisällä ja sekin taitaa olla onnistuneen käännöksen merkki. Samankaltaisesti soi alkuperäinen kieli

Rage, rage against the dying of the light.

Kaikki lainaukset ovat pätkiä pidemmistä runoista.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava, 1990)

Loppukevään ohikirjallisia

Rankka kulttuuriharrastus vaatii tuhdit eväät. 
Podcast-suositus paikkaa imagokolauksen.

Huhtikuu kiiti ohitse ilman esiintyviä taidemuotoja. Sitä hallitsi pikemminkin Netflix. Maaliskuussa kävin kuitenkin Tampereella kokemassa elämäni ensimmäisen miimiesityksen ja eilen suuntasin vuoden tauon jälkeen Oopperatalolle. Alla tunnelmia molemmista esityksistä.

Dark Side of the Mime

Ennen esitystä erehdyin lukemaan siitä. Olin menossa näytökseen yksin ja jännitti joutuisinko osallistumaan esitykseen. En onneksi joutunut, mutta kylläpä heittäytyivät hienosti he, jotka Marc Gassot mukanaan lavalle vei. Ei ollut nimittäin helppo paikka. Muutamilla eleillä Gassot pisti heidät esimerkiksi neuvottelemaan poliisin kanssa vaihtoehtoisista sakonmaksutavoista. Kun esitystä kutsutaan myös pornomiimiksi, voitte kuvitella mitä nämä tavat olivat.

Kuvittelu oli muutenkin illan johtava kauhistus. Sillä mitä pitäisi ajatella itsestä, kun pystyy vaivattomasti näkemään mielessään, kuinka Gassot pukeutuu murhaamansa naisen nahkoihin? Esityksessä mennään äärimmäisyyksiin ja otetaan kaikki irti makaabereista aiheista. Miimin avulla. Käsittämättömän taitavasti. Ja edellinen kysymys vaan monimutkaistuu. Mitä pitäisi ajatella itsestä, kun nauraa antaumuksella ja suorastaan odottaa, että lavalla tapahtumat viedään vielä pidemmälle? Vastausta en tiedä, mutta voinpa suositella tätä kammotusta lämpimästi. Seuraavat näytökset ovat kesäkuussa Helsingissä Teatteri Takomossa.

Kullervo

Ensin epäilytti. Näin huonolla paikalla en ollut koskaan aiemmin istunut. Osa lavaa rajautui näkökentän ulkopuolelle. Lisäksi alkupuolen tanssiosuudet eivät tuntuneet kuljettavan tarinaa eteenpäin. Toisaalta oli ilo nähdä kesällä Tero Saarinen Companyn esityksissä vakuuttanut David Scarantino lavalla. Siitä huolimatta, että nautin sooloja ja duettoja enemmän useamman tanssijan kohtauksista. Edellä mainittu istuinpaikka saattoi hyvinkin vaikuttaa tähän. Joukkokohtauksia korkeus helli ja kuviot tulivat hienosti esiin. Pystyin seuraamaan kokonaisuutta toisella tavalla kuin alemmilla parvilla on mahdollista.

Kun kuoro marssi lavalle, pääsi esitys kunnolla käyntiin. Kuoro ja tanssiryhmä toimivat yhdessä lavalla, vaikka toinen oli jähmeä ja toinen levoton ja liikkuva. Vankalla asiantuntemattomuudella uskaltaisin myös sanoa, että Lintu ja koko orkesteri teki todella hienoa työtä. Kuuntelin Kullervoa ennakkoon, jotta pystyisin seuraamaan tarinan etenemistä musiikin avulla. Sibeliuksen musiikki on tietysti vaikuttavaa, mutta ennakkokuuntelu ja Kullervo-osuuksien lukeminen Kalevalasta teki siitä myös ymmärrettävämpää. Kun Kullervo lähtee sotaan, musiikki tuntuu liian kepeältä, melkein iloiselta. Ja sitten sitä lukee, että niii-in, soitellenhan se Kullervo sinne sotaan lähtikin. Syyllisyys iskeekin Kullervoon kunnolla vasta viimeisessä osassa, joka kevyemmän sotaosuuden jälkeen tuntuu tietysti erityisen dramaattiselta. On kuitenkin todettava, etten edelleenkään oikein osaa nauttia oopperalaulusta. Siihen liittyvää oivallusta joudun vielä odottelemaan.

Kullervo tarjosi juuri sitä mitä odotin. Jykevä ja dramaattinen esitys syveni nykytanssin avulla ja kokonaisuus oli todella nautittava. Pidän synkästä teatraalisuudesta ja sitä riitti. Varsinkin toinen näytös oli vetoava. Olen nähnyt joitakin esityksiä, joissa on yritetty yhdistää perinteisesti erillisiä taidemuotoja. Niiden perusteella sanoisin, ettei se useinkaan onnistu. Kullervo yhdistää kuitenkin onnistuneesti nykytanssin ja oopperan. Ylioppilaskunnan laulajat soivat edelleen päässä, naiset tanssivat pyörivällä lattialla kuolemantanssia valkoisissaan ja välillä ryhmä miestanssijoita lyö askeltensa äänen hiljentyneeseen saliin.

Kun kyllästyn näihin ääniin päässäni, aion palata katselemaan ja kuuntelemaan tätä:

https://www.youtube.com/watch?v=1Sw2JJ5nSbM

Suunnistusharjoituksia (tai MOBOlla metsään)

Aloittaessani tänä keväänä suunnistusharrastusta, sain vinkin tutustua MOBO-suunnistukseen. Nämä rastit löytyvät kiintorastien tavoin pysyvästi luonnosta, mutta suunnistukseen ei tarvita avuksi muuta kuin puhelin. MOBO-sovelluksen voi ladata Windows-, Android- ja iPhone-puhelimiin. Sovelluksesta löytyy kartat ja ainakin Android-versiosta myös karttamerkkien selitykset. Testikierroksella saimme ystävän iPhoneen ladattua vain vanhan version, mutta sekin toimi vielä.

Nummelanharjulta löytyi pitkä reitti. Tallailimme sitä kuulumisia vaihdellessa pari tuntia, mutta lenkkinä tämä 14 rastin reitti suoriutuisi tietysti nopeamminkin. Rasteja ei myöskään tarvitse kaikkia käydä kerralla läpi (tai käydä niitä järjestyksessä), vaan voi vaikka etsiä niitä yhden silloin tällöin. Kartat ovat samoilla mittasuhteilla kuin suunnistuksessa tavallisestikin käytettävät kartat. MOBO soveltuu tässä mielessä hyvin kartanluvun treenamiseen ja ehkä innostaa uskaltautumaan myös paikallisen seuran iltarasteille.

Rastit pysyvät samoina, joten yhdestä radasta ei riitä iloa kovin monelle kerralle. Toki reittiä vaihtelemalla (rastilta 1 voi olla haastellisempaa löytää rastille 7 kuin rastille 2) voi käydä samat rastit useampaan kertaan. Tässä on kuitenkin todella helppo tapa tutustua suunnistukseen tai vaikka vain tehdä yhdestä iltalenkistä erilainen. Ratoja on monella paikkakunnalla. Täältä pääsee tarkistamaan mistä niitä löytyy.

Täältä löydät ohjeet aloittamiseen. Puhelimessa täytyy olla myös sovellus, joka osaa lukea QR-koodeja. Itse latasin sivulla mainitun QuickMarkin. Huomaa vielä suunnistaessasi pysytellä sallituilla reiteillä eli jokamiehenoikeuksien mukaisesti poissa esimerkiksi tonteilta ja pelloilta. 

Novellihaasteen koonti

Reader, why did I marry him? –blogin novellihaaste päättyy tänään. Vaikka olen aina pitänyt novelleista, eivät ne yleensä päädy lukupinooni. Tämän haasteen jälkeen novellit ovat taas lukulistalla, sillä vastaan on tullut monta hienoa kokoelmaa ja sykähdyttäviä novelleja.

Löysin Jyväskylän yliopiston Kielikompassista novellille seuraavan määritelmän:

Tapahtumakulultaan novelli on usein yllättävä tai kärjistävä.

Novelli ei siis ole ainoastaan lyhyehkö fiktiivinen proosakertomus vaan keskittäminen on novellin selkein lajityypillinen ominaisuus (lainaukset Tieteen termipankista).

Lukemistani novelleista vaikuttavimmat olivatkin tiiviitä ja viimeisteltyjä, eivät välttämättä yllättäviä, mutta jonkin yhden asian voimallisesti (tai ehkä juuri kärjistäen) esittäviä. Tällaisia novelleja löytyi erityisesti Kaajalta, Castillonilta ja Saundersilta. Toisaalta myös Byatt ja Adichie tuovat laveammasta kerronnasta huolimatta teemansa tarkasti esiin. 

Luetut kokoelmat:

George Saunders: Joulukuun kymmenes (linkki)

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (linkki)

Hanif Kureishi: Lähtö (linkki)

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni (linkki)

Anni Nupponen: Joen jumala (linkki)

A.S. Byatt: Pieni musta kirja (linkki)

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (linkki)

Yksittäisiä novelleja luin seuraavista kokoelmista:

Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa (linkki)

Mika Waltari: Kuun maisema (linkki)

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (linkki)

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (linkki)

Yhteensä luin novelleja 93 kappaletta. Haasteaikana kirjahyllyni novellikokoelmien määrä on myös kasvanut kaksinkertaiseksi. Innostava oli tämä haaste, kiitos siitä! 

Irtonovellit pikakatsauksessa

Pian päättyvän novellihaasteen kooste on tulossa osaltani vasta huomenna, sillä vielä on esittelemättä yksittäisiä luettuja novelleja. Näitä kolmea kokoelmaa en ehtinyt lukea loppuun saakka haasteaikana. Onneksi kirjat asuvat omassa hyllyssä, sillä ne ovat kesken vain ajanpuutteen vuoksi. 

Mika Waltarin Jokin ihmisessä on kertomus Kaukosta ja tuhoisasta rakkaudesta. 1910- ja 1920-lukujen Helsinki on karu kaupunki ja saatavilla oleva työ ankaraa. Eikä Kauko pidä komentelusta. Rikos tuntuu muutenkin kannattavan ja ehkä ihana Osmi katsoisi rikasta Kaukoa toisin. Yhä uudestaan Osmi pakenee omistushaluista Kaukoa ja yhä uudestaan Kauko putoaa pohjalle vain löytääkseen tiensä sieltä takaisin Osmin luo. Novelli on kerronnaltaan upea, mutta minusta loppuratkaisu ei tuntunut perustellulta.

Minussa oli villi veri. Hän tiesi sen ja halveksi ja vihasi minua sen tähden. Mutta juuri nyt tahdoin vain kävellä hänen rinnallaan.

Claire Castillonin novellit ovat karuja kuvauksia äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Ne läväyttävät lukijan eteen kaunistelematta kaikki ne monimutkaisuudet, jotka rakkauden ja välittämisen lisäksi mahdollistuvat niin läheisessä suhteessa. Näissä novelleissa äidit ovat yhtä aikaa vihattuja ja rakastettuja. Ja niin ovat tyttäretkin.

Sanoin yksi kertoo äidistä, joka on äiti vain miehensä mieliksi. Hyönteisessä taas äidin mieleen pesiytyy epäilys insestistä.

Näin televisio-ohjelman insestistä ja selitin sanan tytölle joka ei tuntenut sitä. Hän nauroi höpsösti. Se rauhoitti mieltäni.

Anorakki ja turkissaappaat kertoo syövän kauhujen myrkyttämästä suhteesta.

Hiillyn äitiin ja hänen kommentteihinsa. Kun kaverini äidillä oli syöpä, hän ei nostanut siitä mitään hälyä ja nyt hän on parantunut.

Paras ystäväni –novellissa äiti tekee kaikkensa ollakseen tyttärensä teini-ikäinen kaveri. Postinjakohetkessä käsitellään hylkäystä, sisäoppilaitokseen jäävän tyttären kipua. He joivat samppanjaa ravintolassa kertoo paniikkihäiriöistä kärsivästä naisesta, joka kaipaa äidin tukea, mutta jää sitä vaille.  

Hänkin voisi moittia sinua vaikka mistä, äiti lisää, arvostella sinua ja käytöstäsi, sitä miten luistat sitoumuksistasi. Sitä paitsi mistä tiedät että hän valehtelee? Jos kävisit töissä, tietäisit että kokouksia pidetään.

Castillonin novellit ovat armottoman tiiviitä paketteja. Ne eivät päästä lukijaa helpolla, aivan kuten äidit ja tyttäretkään eivät tapaa toisilleen tehdä.

Hannu Rajaniemen Deus Ex Homine avaa kokoelman Näkymättömät planeetat ja vakuuttaa heti Rajaniemen kiinnostavuudesta. Nörtit tuhoavat maailmaa, nörteistä tulee entisiä jumalia. Symbiootti päässä auttaa lukemaan toisia ihmisiä ja vauvoista tulee kaikkivoipia. Huimaa. Itse tarinakin on kiehtova, mutta saisi olla viimeistellympi koskettaakseen. Vakuutuin kielestä, en tiennyt mitä odottaa englannista käännetyltä teokselta. Rekursiivisen jättäminen suomentamatta pisti tosin silmään.

Näistä kokoelmista lisään novellihaasteeseen kuusi novellia Castillonilta ja yhdet Waltarilta sekä Rajaniemeltä. Paketissa!

Mika Waltari: Kuun maisema (WSOY 1989)

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007)

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (Gummerus 2016)

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Tässä kävi nyt niin, että kovasti odotettuun kirjaan ei uskaltanutkaan tarttua sen omaan hyllyyn saatuaan. Kaikkea sitä voikin pelätä. Näissä novelleissakin ollaan kyllä aika hölmöjä. Kuvitellaan kaikenlaista typerää elämästä. Ajatellaan, että tulee olemaan ihan parasta, kun omalla pihalla on samanlainen ripustus siirtolaistyttöjä valkoisissa helmoissaan kuin muilla(kin) seudun rikkailla. Että pummin potkiminen olisi parempi vaihtoehto kuin tälle hymyily, että pahinta mitä voi tehdä on sairastua.

Olin aiemmin lukenut kokoelmasta yhden novellin. Siinä koiranpentua uhkaa kova kohtalo, mikäli Marie ei sitä adoptoi. Se oli siis päätetty, he adoptoisivat valkoiselta roskaväeltä koiranpennun. Koiranpennun kohtalo on kuitenkin sivuseikka, kun pelissä on omanarvontunto. Tämän novellin perusteella ei kuitenkaan olisi kokoelmasta voinut juuri päätelmiä tehdä. Monessa novellissa irvaillaan ymmärtäen ihmisten tarpeelle olla muiden silmissä jotakin. Aiheet eivät kuitenkaan typisty amerikkalaiseen keskiluokkaan tai siitä tipahtaneisiin. Epämääräisessä tulevaisuudessa ihmisen itsemääräämisoikeus typistyy olemattomiin tunteita muokkaavien lääkkeiden avulla. Niminovellissa taas vakavoidutaan sairaan miehen itsemurhayrityksen äärellä.

Tarinoiden lisäksi vaikuttavia ovat sekä kieli että kerronnan tehokeinot. Semplica-päiväkirjoissa kerronta on vapaamuotoista.  Lapset on kohta aikuisia ja on harmi jos ainoa lapsuusmuisto isästä = stressaantunut äijä jolla huono auto. Novellissa Ritarillinen fiaskoni päästään nauttimaan runollisissa tunnelmissa kertojan emämokasta. Niminovellissa taas lapsen ajatukset tuntuvat rinnastuvan sairaan miehen vaikeaan ajatuksenjuoksuun juuri kerrontatavan vuoksi. Taitavaa ja upeasti suomennettua.

Kokoelmassa ei ollut mitään mistä en olisi pitänyt, joskin Semplica-päiväkirjat tuntui turhan pitkältä. 

Upea novelli toisensa perään täynnä tunnistettavia ajatuksia ja kipeää inhimillisyyttä. Kokonainen teos täynnä ihmisiä, joita ei haluaisi ymmärtää ja jotka kuitenkin tunnistaa itsessään ja toisissa. Näihin novelleihin paneutuu mielellään uudelleen jo nyt, tätä tekstiä kirjoittaessa.

Kirjasta kertyi novellihaasteeseen vielä kymmenen novellia lisää.

George Saunders: Joulukuun kymmenes (Siltala, 2015)