lauantai 16. kesäkuuta 2018

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa




Myönnän, että Kiinan yhden lapsen politiikka on minulle lähinnä kliseinen ajatus. Se on yksi kapea näkökulma, jonka kautta Kiina näyttäytyy julmana diktatuurina, biopoliittisena painajaisena. Mari Manninen onnistuu kirjassaan Yhden lapsen kansa pakottamaan minut repimään kliseeni kappaleiksi. Yhden lapsen politiikka ei tämän kirjan lukemisen jälkeen näyttäydy enää vain kauhukuvamaisena naispuolisten sikiöiden abortoimisena. Tämän kuvan tilalla on nyt monta näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka muuttui vasta vuonna 2016 kahden lapsen politiikaksi. Yhteensä tämä kokeilu kesti 35 vuoden ajan ja piti sisällään niin raakaa väestön hallintaa kuin myös rikastuvan väestön luontevaa siirtymistä pienemmän perheen ihanteeseen. Manninen on toimittaja ja hän kaivaa lehtijuttumaisesti esiin monta erilaista tarinaa siitä, kuinka yhden lapsen politiikka on vaikuttanut kiinalaisiin.

Ensimmäinen hyvä ravistelu on näyttää, kuinka kiinalaiset ovat toimineet rajoittavassa ilmapiirissä. Toisaalla on ollut aivan mahdollista hankkia useampia lapsia maksamalla sakkoja. Toisaalla ensimmäisen lapsen jälkeen tulevat ovat kyllä saaneet syntyä, mutta eivät ole saaneet asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä taas on vaikea päästä kouluun tai töihin. Tai naimisiin. Eri paikkakuntien viranomaiset ovat toimineet eri tavoin. Siinä missä yhdellä paikkakunnalla on pakkosterilisoitu kokonaisia kylällisiä naisia, on toisaalla ollut neuvotteluvaraa. Yhden lapsen politiikan aikana on myös ollut vapaampia ja tiukempia jaksoja. Jos paikallisille viranomaisille on valtion taholta asetettu tiukkoja syntyvyystavoitteita, on heidän ollut turvauduttava kovempiin keinoihin.

Silti ihmiset ovat kokeneet politiikan monitahoisena asiana. Kirjassa toistuu ajatus siitä, kuinka Kiinassa on liikaa ihmisiä ja kuinka paljon heitä ilman yhden lapsen politiikkaa olisikaan. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Manninen kertoo perhesuunnittelun ja aborttien olevan aivan tavallinen keskustelun aihe. Abortti on arkipäivää, kun raskauden myötä joutuu miettimään esimerkiksi sitä riittävätkö rahat toisen lapsen aiheuttamiin sakkomaksuihin tai työpaikan menettämiseen. Jokainen joutuu sopeutumaan oman yhteiskuntansa tapaan järjestää asiat ja kiinalaisille tietoinen perhesuunnittelu on aivan tavanomaista. Manninen myös kertoo, että suvun perinteisesti suuri merkitys näkyy myös siinä, kuinka perhesuunnittelu ei ole vain pariskuntien, vaan koko suvun asia.

Toisaalta kirjassa kerrotaan monia karuja tarinoita. On lapsia, jotka eivät ole virallisesti olemassa ja niitä, jotka hylätään torin laitaan siinä toivossa, että joku lapseton pariskunta heidät sieltä löytää. On syntymättömiä lapsia, jotka on pakkoabortoitu viranomaisten toivosta tai myös siitä syystä, että halutaan poikalapsi. On perheettömiä, hylättyjä lapsia ja liikaa poikalapsia. On niitä, jotka lähtevät etsimään halpamorsiamia Vietnamista. Yhden lapsen politiikan seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti todella kiinnostavia. Toisaalta tytöt pääsevät ainoina lapsina opiskelemaan. Toisaalta yhden ainoan lapsen niskaan kaatuu suuri vastuu, kun hänen katsotaan olevan vastuussa vähintäänkin omien ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Paine menestyä on suuri. Ainoaa lasta saatetaan paapoa, mutta tämä joutuu kyllä maksamaan saamansa huomion takaisin menestymällä.

Yhden lapsen kansa on täynnä kiinnostavia tarinoita. Haastateltavat pääsevät kertomaan tarinansa, vaikka Manninen tekeekin samalla huomioita heidän kertomukseensa mahdollisesti vaikuttavista motiiveista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Nautin kirjasta suuresti yksipuolisen mielikuvani murentuessa palasiksi.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Kirja jäi myös ainoaksi lukemakseni tietokirjaksi koko Klassikoiden lumoissa-blogin tietokirjahaasteen aikana eli peräti reilun puolen vuoden aikana. Hyvä herätys tämäkin.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena, 2016)

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kevätkoonti


Voihan blogisaamattomuus! Tämä kevät on kyllä ollut pohjanoteeraus tämän blogin useinkin laiskassa postaushistoriassa. Kirjoittaminen ei ole innostanut, vaikka luettujen kirjojen pinot kasvavat. Kirjastoon palautuvista ei muista ottaa kuvia ja kohta unohtuu, että niitä koskaan luki. Niinpä pistän nyt kiireesti kevään järjestykseen. Kohta alkaa se lyhyt loma, joka uudessa työpaikassa on ehtinyt kertyä, ja lomalta on aina mukavampi palata edes järjestyksenomaisessa tilassa olevaan kotiin ja blogiin. Siisteydestä ei kannattane puhua sen enempää. Tässä siis loput siitä kirjakeväästä, jonka vielä muistan lukeneeni.


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää


”Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina.” Näin lupaa takakansi ja kyllähän tarina aukoo kyynelkanavia, jotka omalla kohdallani eivät tosin juuri kannustusta siihen kaipaa. Elämässään ajelehtiva Louisa päätyy neliraajahalvautuneen Willin hoitajaksi. Rikas ja menestyvä Will ei välitä juuri mistään ja levittää omaa pahaa oloaan myös lähellään eläviin. Louisa onnistuu kuitenkin saamaan tähän yhteyden. Rakkauden lisäksi kyse on kuitenkin myös Willin elämänhalusta. Voiko Louisa palauttaa sen? Kirja käsittelee isoja asioita, elämän merkityksellisyyttä, traumoja ja itsemurhaa. Sen asetelma on kuitenkin aika kulunut (köyhä, tietämätön tyttö ja rikas, kokenut mies), eikä sen käsittely ole mitenkään yllättävää. Kirjan lukee kuitenkin mielellään, se on oikein pätevää hellepäivän lukuiloa.





Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.



Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla


Myös Griffithsin dekkari kelpaa hienosti kesäpäivän viettoon. Sarjan kolmannessa osassa arkeologi Ruth Gallowaylla on tytär ja hän tasapainoilee rakastamansa työn ja yksinhuoltajalle lankeavien vaatimusten välillä. Mysteeri kietoutuu tässäkin kirjassa vahvasti petolliseen rannikkoon ja suolamarskiin nopeasti nousevine vuorovesineen. Eroosion paljastamat luurangot pakottavat Ruthin setvimään rikoskomisario Nelsonin apuna menneisyyden rikoksia. Tapahtumia seurataan suurella mielenkiinnolla Sea’s End Housesta. Se uhmaa vielä aikaa ja seisoo jyrkänteellään meren syödessä pala palalta sen aikanaan suurta puutarhaan. Lähdin mielelläni uudestaan rannikolle meren voimaa ihmettelemään. Tässä osassa itsenäisenä ammattinaisena kuvaillun Ruthin elämä ei pyöri enää ensimmäisen osan tavoin hänen elämänsä miesten ympärillä. Jotakin ärsyttävää on kuitenkin edelleen siinä, kuinka usein Ruth pistetään pohtimaan sitä, mitä muut mahtavat hänen kehostaan ajatella.


Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Suolamarski ja meren syömät rantatörmät kiinnostaisivat kyllä kovasti.



Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola


Lukupiirini halusi edellisen kirjan, Joanne Harrisin Sinisilmän, vastapainoksi jotakin kevyttä. Keltaisten sitruunoiden ravintola todella on sellainen. Siinä Agnes kipuilee, kun hänen uransa näyttää kaatuvan hyvällä työpaikalla tapahtuneeseen raiskausyritykseen. Tapahtuma ei myöskään ole ainoa kupru naisen elämässä. Poikaystävä katselee sillä silmällä työkaveriaan ja kotipaikkakunnan ainoa työnantaja on sulkemassa ovensa. Onneksi vanha työkaveri on perustamassa ravintolaa. Sen myötä tarjoutuu Agneksellekin mahdollisuus saada elämä taas järjestykseen, jos vain uskaltaa ottaa riskin. Tukholman ravintolamaailman kuvaus on ihan kiinnostava ja jälleen tarina kuljettaa helposti mukanaan. Sen suurempaa jälkeä ei tämä kirja kuitenkaan jättänyt.





Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.



Lars Wilderäng: Tähtikirkas


Ennen kirjaan tarttumista ajattelin, että Tähtikirkas on ya-kirjallisuutta. Se on kuitenkin melkoisen väkivaltainen ja ilmaisussaan suora, eivätkä kaikki päähenkilötkään ole nuoria. Taisin siis olla väärässä. Tähtikirkas maalaa pirullisen kuvan siitä, kuinka pikaisesti Ruotsi valuu kaaokseen, kun kaikki sähkölaitteet lakkaavat toimimasta. Tarina alkaa kietoutua yhteen vasta kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuljetaan monenlaisten henkilöiden kanssa ja seurataan heidän sopeutumistaan tilanteeseen. Tässä dystopiassa kovinkaan moni ei selviä mullistuksesta hengissä. Jälleen kerran kyseessä on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja. Sen idea on kuitenkin sen verran vaikuttava, että se jää jonnekin takaraivoon asustelemaan. Wilderäng on onnistunut luomaan jossain määrin uskottavan ajatuskulun. Lopussa käännetään tarinaa jo ihan uuteen suuntaan ja jatko-osissa taidetaan saada selityksiä tapahtuneelle. Tätäkin voi suositella parvekelukuun, joskin aurinko tarvitaan tässä hälventämään edes osa dystopian synkkyydestä.


Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Selviytymistarina, sillä niitäkin kirjassa on.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Alkuvuodesta alkaneen lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi valitsimme Neljäntienristeyksen, joka olikin sopivasti pölyttynyt hyllyssä jo useamman vuoden ajan. Kirja on käynyt läpi pitkän lainakierroksenkin ennen kuin se vihdoin päätyi oman lukupinon päällimmäiseksi. Lukupiirin käymä keskustelu oli tämän teoksen kohdalla todella antoisa ja monipolvinen. Sen jäljiltä tuntui siltä, että kirjasta on jo sanonut kaiken. Sen vuoksi siitä kirjoittaminenkin on viivästynyt. Teos imaisi kuitenkin mukaansa täydellisesti. Se oli juuri oikeaa luettavaa hetkeen, jossa kaipasi uppoutumista. Yhden suvun tarinaa eri aikatasoissa valottava teos oli juuri tarpeeksi haastava, olematta kuitenkaan vaikealukuinen. Kinnunen kirjoittaa suhteellisen vähäeleistä tekstiä, joka tavoittaa erilaiset tunnelmat konkretian kautta.


Tarina lähtee liikkeelle Mariasta, joka saapuu kaukaiseen pohjoiseen pitäjään kätilöksi. Nuoren naisen ammattitaitoa ei kuitenkaan niin vain hyväksytä, vaan hän saa tehdä töitä ansaitakseen paikallisten luottamuksen. Maria on melkein myyttinen selviytyjähahmo, viisas matriarkka, joka kieltäytyy elämästä yhteisön sääntöjen mukaan. Hän hankkii polkupyörän päästäkseen kulkemaan oman tahtonsa mukaan ja rakentaa oman talonsa. Hänen tyttärensä ylle äidin menestys heittääkin sitten pitkän varjon. Lahja haluaa kuulua yhteisöön, vaikka onkin lähtökohtaisesti ulkopuolinen sen uskonnollisessa ilmapiirissä. Äpärä ja äpärän äiti, liian itsellisiä molemmat. Lahjaa suuremman osan tarinasta vie kuitenkin Onni, Lahjan hyväluontoinen mies, jonka salaisuus tekee hänestäkin ulkopuolisen. Onni etsii koko elämänsä ajan tapaa elää sen kanssa, että hän haluaisi rinnalleen miehen. Lahjan ja Onnin liitto ei tuo kummallekaan onnea. Lukijan se asettaa tilanteeseen, jossa tuntee molempien tuskan vaikka pitääkin vain toisesta hahmosta. Lahjasta ei tosiaan ole helppoa pitää.

Kaarina joutuu sukuun Lahjan ja Onnin pojan, Johanneksen, vaimona. Kaarinan ja Lahjan suhde on viimeinen suuri tarina, joka Neljäntienristeyksessä kerrotaan. Siinä siirrytään aina vain arkisempaan kuvaukseen. Aivan kuin elämä muuttuisi sirpaleisemmaksi ja täydemmäksi lähihistoriassa. Aivan kuin lähelle olisi vaikeampi nähdä. Tämä on kiinnostava muutos. Pohdin onko se tietoista vai ei. Se saa kuitenkin aikaan sen, että kirja on kiinnostavampi alkupuolella. Lopussa tarina arkipäiväistyy. Onnin tarina sidotaan vielä löyhästi Kaarinaan ja Johannekseen, vaikka hän katkeran Lahjan kautta onkin jo muovannut heidän elämäänsä suuresti.

Pidin kovasti tavasta, jolla Kinnunen tuo historian kaukaiset tapahtumat käsinkosketeltavan lähelle. Hän onnistuu siinä esimerkiksi kuvaamalla Marian ensipolkaisuja suuren kaupungin torilla ja kuvaamalla kuinka naulat jälleenrakennukseen oli etsittävä poltettujen kotien raunioista. On myös mukavaa lukea epämääräiseen pohjoiseen sijoittuvaa kirjallisuutta, jossa ei kovin suuresti romantisoida villiä pohjolaa. Samoin pohjoisen mittasuhteiltaan varsin suuret evakkomatkat ansaitsisivat enemmänkin huomiota. Ennen kaikkea Neljäntienristeys osoittautui kuitenkin tarinaksi, jolle antauduin hetkeksi täysin.

Evakkomatkoja ja talon rakennusta ajatellen sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014)

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Joanne Harris: Sinisilmä




Olen ensimmäistä kertaa jäsen lukupiirissä. Ensimmäinen lukemamme kirja odottaa vielä tekstiä, mutta tästä toisesta on kirjoitettava heti. Siihen ei nimittäin huvita enää sen jälkeen palata. Lukupiiri onkin ainoa syy siihen, että luin kirjan loppuun. Lopussa hieman harpoin, pysähdellen juuri riittämiin tarratakseni juonen päästä kiinni. Joanne Harrisilta olen aiemmin lukenut ainoastaan Pienen suklaapuodin ja tuota kirjaa rakastin. Jos sekin kosketteli ihmisen julmuutta ja siitä selviytymistä, Sinisilmä eksyy aiheeseen täysin.

Päähenkilö blueeyedboy elää bloginsa kautta. Hän julkaisee tarinoita pahasta ihmisestä, ehkä itsestään, murhaajasta. On epäselvää, minkä verran tarinoissa on totuutta. Selvää taas on se, että niissä käsitellään oikean elämän ongelmia draaman avulla. Saavuttamaton rakkaus, kuollut veli, kontrolloiva äiti. Omaa elämäänsä epätoivoisesti haltuunsa haparoiva kirjoittaja. Julkaistut tarinat sekoittuvat yksityisiin päiväkirjamerkintöihin ja lukija pääsee seuraamaan myös toisen bloggarin tekstejä. Kokonaiskuvassa menneisyyden traumat nivoutuvat hiljalleen päähenkilöiden nykytilanteeseen.

Tarina on ihan kiinnostava, perhehelvetti kauhea, rakkaus(?)tarina melkein koskettava. Se uppoaa kuitenkin kokeelliseen tarinarakenteeseen tai ehkä liiankin kliiniseen kauheuksien kuvaamiseen. Lopputulos on vain tylsä, aivan kuin huoneeseensa linnoittunut päähenkilö. Hänen pyristelynsä äidin tyranniaa vastaan ovat turhia, eikä koko pitkällä tarinalla tunnu lopulta olevan mitään merkitystä. Lopussa voin vain todeta, että taidan kuitenkin kaivata kirjoilta jotakin toivon häivähdystä. Ehkä blueeyedboy onkin ihan osuva kuvaus netin syövereistä ja pohjattomasta kuilusta niiden ja tosielämän välillä. Blueeyedboy ei ole mitään oman pienen virtuaali-imperiuminsa ulkopuolella. Vaan ei sen ulkopuolella kukoista myöskään tämä teos.   

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirja todellakin käsittelee vanhemmuutta, vaikka lähinnä sen vahingollisimpia muotoja.

Joanne Harris: Sinisilmä (Otava, 2010)

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Michel Faber: Lihaa ja verta



Liftari nousee auton kyytiin tyytyväisenä siitä, että yksinäisen naisen ajama auto on uskaltanut pysähtyä. Jotakin outoa hänessä ehkä on, mutta ainakaan liftari ei ole enää sateessa. Hän höyryää nyt penkissään ja yrittää päästä perille naisesta tai ainakin vilkuilla huolella tämän valtavia rintoja. Mitä skenaarioita lukijan päässä tässä kohtaa liikkuukaan, ne tuskin tulevat toteutumaan.

Yleensä en pahastu spoilereista. Harva lukukokemus on kiinni siitä, ettei tiedä mistä on kyse. Eikä tämäkään varmaan ole, sillä lukija pääsee melko nopeasti kiinni kuljettajan, Isserleyn, elämään. Alku on kuitenkin poikkeuksellisen nautinnollinen kaikessa hienovaraisessa outoudessaan, enkä siksi halua siitä kirjoittaa tämän enempää. Hiljalleen paljastuva tarina on jännittävä ja ällöttävä ja oudon hypnoottinen.

Kyseessä on aivan poikkeuksellisen tasapainoinen kirja, siis ollakseen näin omituinen ja yllättävä. Isserley kasvaa hahmona koko kirjan ajan. Samoin tekee tarina, jonka voi halutessaan lukea vaikka feministisenä kannanottona tai pohdintana ihmisyyden syvimmästä olemuksesta ja erityisyydestä luomakunnassa. Tuntuu mukavalta päästä yllättymään näin. Yllättykää tekin.
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (noh, ainakin auton sivupeili).

Michel Faber: Lihaa ja verta (Tammi, 2001)

lauantai 17. helmikuuta 2018

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Arkeologian tohtori Ruth Galloway asuu rannikolla, marskimaan rajalla. Hän joutuu mukaan katoamistapauksen selvittelyyn. Se tuntuu liittyvän olennaisesti alueen myyttiseen sijaintiin taivaan ja maan välillä. Arkeologeille rannikolla on paljon selvitettävää. Ruthkin on asettunut alueelle vietettyään suloisen kesän etsien suolaisen maan säilömiä ruumiita ja paalupolkuja. Rikoskomisario Harry Nelson joutuu tukeutumaan Ruthiin, kun tapaus käy yli hänen ymmärryksensä.

Marskimaa on upea tausta tarinalle. Se on vaarallinen esteettä puhaltavine myrskyineen ja yllättäen nousevine vuorovesineen. Lukijallekin käy selväksi miksi muinaiset ihmiset ovat sitä pyhänä pitäneet. Raja-alue taivaan ja maan välissä sopii tietysti hienosti myös hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman pohdintaan. Kevyempää tunnelmaa tarinaan tuovat Ruthin ihmissuhteet ja hänen alussa hankala suhteensa Nelsoniin.

Vaikka koukuttava tarina sai sivut kääntymään vauhdilla, en kuitenkaan täysin ihastunut kerrontaan. Tuntui tylsältä, että Ruthin ”erilaisuutta” piti niin kovin selitellä. Kaikesta yksin viihtymisen korostamisesta huolimatta hänen miessuhteillaan oli kuitenkin yllättävän suuri merkitys tarinassa. Työstään pitävä, kissoineen ja harvoine ystävineen viihtyvä Ruth olisi ollut kiinnostava hahmo ilman hänen ylipainonsa ja rohkean luonteensa selittelyä. Kovasti kiinnitetään huomiota myös Nelsonin ja hänen vaimonsa hyväksyttävämpään ulkonäköön. Varasin kuitenkin toisen osan kirjastosta, ehkäpä kirjailija on jo saanut tarpeekseen hahmojensa (mielestäni turhasta) selittelystä.


Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Tammi, 2017)

maanantai 12. helmikuuta 2018

Muriel Spark: Mandelbaumin portti

Mandelbaumin portti on ainoa Muriel Sparkilta suomennettu teos. Odotin suomennokselta helppoa lukukokemusta, mutta tarina olikin aluksi työläs. Tämä ei tosin mitenkään johdu suomennoksesta, joka vanhahtavuudestaan huolimatta on edelleen luettava. Teos on kirjoitettu 1965 ja suomennettu jo vuotta myöhemmin. Alun tahmeus johtui siitä, kuinka hitaasti tarinaan johdatellaan. Ensin esitellään Freddy. Tämä brittiläinen diplomaatti ei herätä järin lämpimiä tunteita kärsiessään asemapaikkansa kuumuudesta ja riimitellessään mielessään kiitosrunoa viikonlopun emännälleen. Hän tarkkailee ympäristöään melko mielenkiinnottomasti, diplomaatin tavoin ulkopuolelta. Samoin muut henkilöt esitellään hitaasti ja hivenen tylsästi. Pidin kuitenkin ensimmäisestä Sparkilta lukemastani kirjasta niin kovasti, että yritin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden. Ja se kannatti. Tarina lähti kulkemaan vasta sadannen sivun jälkeen, mutta sitten se eteni vauhdilla.

Kirjassa liikutaan kahden puolen Mandelbaumin porttia, Jerusalemin Israelin ja Jordanian osien välillä kirja tapahtuma-aikaan ollutta tarkastuspistettä. Tästä Freddy kulkee viettämään viikonloppujaan ystäviensä rauhalliseen puutarhaan Jordanian puolella ja taas takaisin töihin Israelin hallitsemaan osaan. Hänellä on tämä vapaan kulun etuoikeus, mutta Jerusalemin pysyvämmille asukkaille raja ja tarkastuspisteet ovat hengenvaarallisia. Vaaraan asettaa itsensä myös englantilainen Barbara. Hän on puoliksi juutalainen, roomalaiskatolilaisuuteen kääntynyt nainen, joka haluaa saattaa pyhiinvaelluksensa päätökseen vierailemalla Jordanian puoleisilla pyhillä paikoilla. Vaarassa hän on syntyperänsä takia, sillä äitinsä puolelta juutalaisena hän on jordanialaisille todennäköinen Israelin vakooja. Silti on mentävä ja Barbaran pyhiinvaellus on se seikkailu, josta kirja vauhtiin päästyään kertoo. Tässä vaiheessa Freddystäkin kuoriutuu ihan kiinnostava hahmo, samoin kaikista pyhiinvaellusta avittavista ja hankaloittavista sivuhahmoista. Perinteisen isänsä varjossa pyristelevät Abdul ja Suzi sekä Barbaran tulevan avioliiton estämään pyrkivä englantilainen opettajatar tasapainottelevat paitsi Jordanian ja Israelin, arabien ja juutalaisten, myös menneen ja uuden maailman välillä. Yllättävä seikkailu tuo kaikista osallistujista esiin yllättäviä piirteitä.

Teoksen on täytynyt aikanaan olla erittäin ajankohtainen. Siinä puhutaan esimerkiksi Eichmannin oikeudenkäynnistä ja yleisesti juutalaisten ja arabien suhteista. Spark oli itse roomalaiskatolisuuteen kääntynyt (ja isänsä puolelta juutalaista syntyperää). Tästä näkökulmasta pitkät pohdinnat Barbaran juutalaisesta perinnöstä sekä erilaisten uskontokuntien suhtautumisesta Pyhään maahan tulevat ymmärrettäviksi. Voi myös olla, että uskonnolliset näkökulmat ovat vielä 1960-luvulla olleet lukijoillekin ajankohtaisia ja kiinnostavia. Useamman kerran näihin asioihin upotaan omasta mielestäni vähän turhankin pitkäksi aikaa. Esimerkkinä mainittakoon eräässä pyhiinvaelluskohteessa pidetty saarna, jota kestää useamman sivun ajan. Paikalliset munkit toimivat kommentaattoreina paheksuessaan vieraan omavaltaista käytöstä. Ajan uskonnollista keskustelua tuntevalle saarna olisi ehkä teräväkin kommentaari. Yhteiskunnallinen ulottuvuus on puolestaan niin esillä edelleen, että se näyttäytyy aivan ajankohtaisena ja ymmärrettävänä. Pääasiassa (sivun 100 jälkeen) teos olikin oivaltavaa ja nautinnollista kerrontaa.

Muriel Sparkin syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Ajattelin tätä juhlistaakseni lukea useammankin Sparkin vuoden aikana. Huomasin satavuotispäivän Heavenalin blogista (englanniksi). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

Muriel Spark: Mandelbaumin portti (WSOY 1966) suomentanut Juhani Jaskari