lauantai 31. joulukuuta 2016

Kalamiehet



Jottei verkkainen päivitystahti merkkaisi alkavaa vuotta tässä blogissa, kiirehdin vielä kirjoittamaan lukuvuoden hienosti kruunanneesta teoksesta. Kalamiehet sotkee lukijan verkkoon, jonka silmukoita ei pohjamutiin upotessa enää erota.

Neljä veljestä ryhtyy kalamiehiksi. He uhmaavat vanhempiensa kieltoja ja kalastavat vaarallisella joella pieniä nuijapäitä ja kaloja, joista ei vielä ole syötäväksi. Saalis tuodaan kotiin ja lapsenomaisesti oletetaan, että se pysyy hengissä niissä sekalaisissa astioissa, joissa se kuljetetaan. Pikkukalat kuitenkin kuolevat ja niin tekee hiljalleen myös veljesten lapsuus.

Tavanomainen kilpailu sisarusten kesken syvenee yllättävien, pienten, asioiden takia. Hullun sanomiset, salaisuuden paljastaminen vanhemmille vai nokkimisjärjestyksen haastaminen? On vaikea sanoa, mikä lopulta ajaa veljekset kierteeseen, joka määrää heidän kohtalonsa. Miksi Ikenna oikeastaan alkaa pelkäämään veljiään ja miksi suru vetää veljekset yksitellen epätoivoisiin tekoihin?

Obioma kuvaa pienessä nigerialaiskylässä asuvien veljesten lapsuutta tunnistettavasti. He ovat lapsia, joille pienten asioiden suuri merkitys voi valjeta vasta jälkikäteen. Tragedia tapahtuu yllättäen ja on kuitenkin aivan ymmärrettävä. Kuten perheen äiti, alkaa lukijakin nähdä surun hämähäkkejä tarinan joka mutkassa.

Kalamiehet ansaitsisi pidemmän ruotimisen (sic), mutta nyt täytyy lähteä juhlimaan ja kohti uutta, 
lukurikkaampaa vuotta. Hyvää uutta vuotta!


Chigozie Obioma: Kalamiehet (Atena, 2016) 

lauantai 17. joulukuuta 2016

Novellimaraton 17.12.

Aloittelen nyt Reader, why did I marry him? -blogin novellimaratonia, Tuntuupa hyvältä linnoittautua kirja- ja piparipinoin sänkyyn ilman sen kummempia velvotteita kuin jokusen novellin lukeminen. Piparit loppunevat ennen novelleja, jossakin välissä täytynee siis leipoa lisää. Maratoonaamisen keskeyttävät varmasti kaikenlaiset muutkin jouluun liittyvät mukavelvoitteet, kuten tuo piparinleivonta ja ostoksilla käynti. Ja illalla täytyy varmistaa, että Frodo pääsee jälleen tulena vellovien kivimassojen äärelle.




Valmistauduin maratooniin viikolla raahautu marssimalla työmatkan varrelle osuneeseen kirjastoon. Siellä hyllyjen välissä seisoskellessa jouduin toteamaan, että mieleen nousevia novellisteja oli vain kaksi: Munro ja Saunders. Jälkimmäinen odottelee vielä muuttolaatikossa uuteen kotiin pääsyä eikä Munro sillä hetkellä innostanut. Ruutuväsymyksen verhoamilla silmilläkin huomasin onneksi, että novellit oli erikseen merkitty, ilmeisesti ihan minua ajatellen (kiitos, kiitos!). Niinpä sain keräiltyä yllä olevan pinon, jota nyt sitten alan lukemaan. Piparit on jo syöty.

Aloitus kello 18:45

Ja kello 20:31 luettuna on yksi novelli neljästä kokoelmasta.

Joni Skiftesvikin Junankuorikello ehti jo hieman tylsistyttää, kunnes tarina keikahti lopussa hienosti. Novelissa Rekilä etsii kuolleen sotakaverinsa kelloa, joka ei koskaan päätynyt leskelle saakka.
Anni Nupposen Pahempi unia vie maailmaan, jossa ihmiset saalistavat heistä jalostettuja koneita. Sivutaan kysymystä unien tärkeydestä minuudelle.
Myös A.S. Byattin novellissa Olio metsässä mietitään sitä, kuinka todellisia unet voivatkaan olla. Ja miten ihminen pärjää, jos tapaakin jotain unenoikeaa ihan oikeasti? Kaksi evakkotyttöä lähtee metsään eikä koskaan palaa ennalleen.
Neljäntenä luin Chimamanda Ngozi Adichien Ykkössellin. Suosittu yliopisto-opettajan poika joutuu vankilaan ja pistämään omat arvonsa uuteen järjestykseen.

Mielenkiintoinen aloitus. Lukeminen jatkuu sunnuntain puolella.

Kello 11:35 on luettuna yksi Skiftesvik ja kolme Adichieta lisää. Gagarin lumessa (edit 17:30: se olikin Gagarin kinoksessa) yllätti iloisesti ensimmäisen tylsähkön novellin jälkeen. Adichien kohdalla kävi samoin, Eilen luettu Ykkösselli oli ihan kiinnostava, mutta tänään tuntuu, että jokainen luettu novelli on ollut edellistä parempi. Adichie tulee tänään varmaankin luettua kokonaan.

17:20 ja maraton on ohi, sillä nyt on lähdettävä jouluostoksille. Luin yhteensä 14 novellia, joista suurimmin iskivät A.S. Byattin Olio metsässä sekä Adichien Yksityisasia ja Se, mikä kuristi kurkkuasi. Novelleja tulee luettua todella vähän, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Tämäkin lukuputki vei lyhyessä ajassa moneen tilanteeseen, paikkaan ja tunnelmaan. Onneksi novellihaaste jatkuu vielä pitkään ja muistuttelee lukemaan myös lyhyempää proosaa (joka vaikuttaisi monesti olevan tarkemmin ja pidemmälle ajateltua kuin romaanimittainen). Lisää näistä kokoelmista sitten, kun loputkin novellit on luettu.

Kokoelmat, joista novellit valikoituivat:
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2012)
A.S.Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012)
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa (WSOY, 2000)
Anni Nupponen; Joen jumala (Osuuskumma, 2014)

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Unohtumaton Oblivia



The Swan Book sijoittuu dystooppiseen, luonnonkatastrofien piinaamaan, Australiaan.  Ihmiset lähtevät massoittain liikkeelle ja menettävät oman luontonsa. Heidän ajatusmallinsa eivät enää päde. He ovat pysyvästi vieraalla maalla ja koti muuttuu mahdottomaksi haaveeksi. Silti kaipuu omaan jää. Vihamielisessä maassa on vaikea selvitä, kun vastassa ovat niin ihmiset kuin tuntemattomat eläimet ja kasvit.

Ethyl(ene) Oblivia on menettänyt oman Maansa monella tapaa. Australian hallitus on ajanut aboriginaalit ahtaalle, sotilaiden hallitsemiin reservaatteihin. Jotkut aboriginaaleista on hyväksytty oikeanlaisiksi kansalaisiksi, kun taas toiset pitää itselleen vaarallisina sulkea pois. Oblivian maa on kuivuudesta kärsivää ja löyhkäävää suoaluetta. Tällä vanhalla rannikolla lojuu ruostuvia aluksia, joissa yhdestä Oblivia asuu Bella Donnan kanssa. Tämä on paennut vanhasta maailmasta ja juuttunut suolle, tyytynyt katselemaan mustien joutsenten parvia, vaikka haaveilee oman maailmansa valkeista enkeleistä. Bella Donna on vieraalla maalla ilman mahdollisuutta palata omaan tuhoutuneeseen Maahansa.

Oblivia menettää yhteisönsä, kun hän joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Bella Donna löytää hänet ja ottaa luokseen asumaan. Mykkä Ethyl on paennut mieleensä ja Bella Donna rakentaa hänen maailmansa uudestaan täyttämällä sen joutsenilla ja taruilla niistä. Joutsenet johdattavatkin Obliviaa läpi hänen elämänsä. Mustat joutsenet, jotka hänen laillaan etsivät loputtomiin uutta kotia. Lopullisesti Oblivian repäisee Maastaan irti Warren Finch, nousukiidossa oleva aboriginaalipoliitikko, joka vie tämän seisomaan rinnallaan tv-uutisiin, aina yhtä mykkänä.

Yllä oleva pitää (mielestäni) paikkansa. Näin voinee tarinasta sanoa. Tuntuu tärkeältä laittaa asioita itselleen tuttuun muottiin. Se ei kuitenkaan tee oikeutta teoksen syvyydelle. Tarinat valkoisista joutsenenkeleistä muuttuvat Maastaan irti revityn aboriginaalinaisen kodin etsintää johdattaviksi mustiksi joutsenlaumoiksi. Tällä matkalla valkoiset ovat Maata ymmärtämättömiä maailman tuhoajia. Sortaja tulee kuitenkin myös Finchistä, jolle suoreservaatin aboriginaalit ovat yhtä vieraita kuin valtaapitäville valkoisillekin. Sukupolvien mittainen sorto on pahoinvoinnin vyyhti. Se saa suon väen hylkäämään Oblivian. Hän kun pakenee ikivanhan puun onttoihin juuriin, esi-isäpuun, joka myöhemmin tuhotaan. Oblivia muistuttaa heitä paitsi omasta epäonnistumisestaan tytön suojelussa, myös puun katoamisesta, kipeästä katkosta omiin juuriin.

Itselleni tärkeintä kirjassa oli se, kuinka omastani poikkeava on sen taustalla oleva ajatusmaailma. Kuvaavaa lienee se, että vasta jossakin sadannen sivun paikkeilla aloin saada tarinasta kiinni. Sitten oli palattava alkuun ja luettava se, mitä alkuun en ymmärtänyt. Teoksessa sekoittuvat surutta kuvitelmat ja todellisuus, eikä ole mitenkään selvää, että kumpikaan olisi toista tärkeämpää. Oblivialle seuraa pitävät aaveet ovat hänelle taatusti tärkeämpiä kuin Warren Finch. Eikä Obliviaa voisi ymmärtää irrallaan hänen omista tarinoistaan. Ajattelen tarinaa jonkinlaisena Dreaming-käsitteen ilmentymänä. Maa ja tieto siitä, tarinat siitä mikä on sallittua ja mikä ei, ihmismieli, ovat kaikki samaa. Ei voi erotella toisistaan luontosuhdetta ja käyttäytymistä yhteisössä, tietoa tai tunnetta. Maailma ei ole irrallaan mielestä ja tarinoista, jotka siitä kerrotaan.

Kieli ei kirjassa aina mukaudu kieliopin rajoihin. Se on haastavaa, mutta samaan aikaan rytmillisesti ilmaisuvoimaista. Miksi mieleltään järkkynyt Ethylene ilmaisisikaan itseään muiden sovinnaisuuksien mukaan? Toisaalta tuntuu, että koko tarinaa kirjoitetaan niin erilaisesta maailmankatsomuksesta, että sekään ei mahdu perinteisten kielikonventioiden sallimiin rajoihin. Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn ja siihen on palattava uudestaan (ja uudestaan?), sillä tuntuu kuin olisin saanut kiinni vasta pienestä osasta tarinan kiemurtelevia juuria.

She listened closely to the dry grass and shadows of scrub being rustled by the wind, singing stories and laws that she would never know, and knowing this single thing about being its stranger was like having the weight of the world on her shoulders. This was the kind of weight she carried to stop her from sleeping in this country. Whenever she drifted off to sleep, she would instantly be re-awakened; just by the simple fact of knowing she should not be there, and knowing that rats crept all over the ground searching for food. She felt the country’s power. Knew it could kill her.

Aloitan kirjalla The books of my life –blogin Adventuresin Down Under and Beyond –haasteen. Tästä ja muista haasteista lisää lähiaikoina.


Alexis Wright: The Swan Book (Constable, 2015)

lauantai 3. joulukuuta 2016

Marraskuun lukemisia


Marraskuu meni ja toivon ehtiväni taas enemmän blogin pariin. Kuten edellisessä kirjoituksessa (kauan sitten) kävi ilmi, olen lukenut lähinnä ”helppoja” eli vetävästi eteneviä kirjoja. Tässä kaksi dekkaria, jotka marraskuussa sain luettua. Ne tarjosivat kelvon hengähdyksen kiireisessä pimeässä.


Aave tuntui nimensä puolesta sopivalta marraskuuhun. Pidin tästä toisesta Harry Holestani yhtä paljon kuin edellisestä, Torakoista. Saattaisi kuitenkin olla järkevää lukea loput kirjat järjestyksessä. Aaveen henkilöt olisivat järjestelmällisemmille lukijoille olleet jo tuttuja. Onneksi tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut tarinan ymmärtämistä. Sitä paitsi edellisiä osia jatkossa lukiessa kutkuttaa kivasti tietää enemmän kuin hahmot itse.

Harry Hole palaa Osloon Thaimaasta. Hän on nyt entinen poliisi, joka joutuu keskelle rikollisjärjestöjen välien selvittelyä. Tai ehkä salaliittoa, johon tuntuu olevan sekaantunut korkeassa asemassa oleva henkilö jos toinenkin. Holella on henkilökohtainen syy palata kaupunkiin. Oleg, jonka joku aiempia kirjoja lukenut jo tuntisikin, on syytteessä murhasta. Murha tuntuu kietoutuvan kysymykseen siitä, kuka kaupungin huumeet myy. Seuraa väkivaltaa, juonittelua, äijäilyä ja rakkauttakin. Sillä Oleg on Harryn suuren rakkauden Rakelin poika.


Kuolema ei ole lasten leikkiä on puolestaan ensimmäinen lukemani Flavia De Luce-romaani. Päähenkilö on 11-vuotias kemisti, joka kotikartanonsa laboratoriossa selvittää vaikkapa sen mitä kasveja metsän viljelyksillä oikein kasvaakaan. Lievästi epäuskottava nuori voitti minut tahmeasta alusta huolimatta puolelleen. En kuitenkaan ahminut kirjaa, vaan luin sitä hieman välinpitämättömästi kuukauden verran. Ihmettelin alkuun, miksi kirjailija on tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa päättänyt viitata jo aiemmin tapahtuneeseen murhan selvittelyyn. Sitten huomasin tarkistaa kirjojen järjestyksen ja totesin, että kyseessä onkin jo toinen kirja...

Flavia de Luce asuu nimestään huolimatta pienessä kylässä Englannin maaseudulla. Kuvitellessaan omia hautajaisiaan kirkkomaalla, hän törmää itkevään naiseen. Tämä osoittautuu nukketeatterin kertojaksi. Kahden hengen teatteri joutuu odottelemaan auton korjaamista Bishop’s Laceyssä ja pistää esityksensä pystyyn odotellessa. Ja murhan jälkeen käy ilmi, ettei auto kulkenut kylän kautta aivan sattumalta.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Nopeaa aikaa



Viime viikkoina olen lukenut paljon, mutta kovin kevyttä. Ainoa ajatuksia enempiä liikautellut lukukokemus on vielä prosessoitavana. Muutoin olen lukenut lähinnä rentoutuakseni flunssan, muuttotohinan ja yleisen marrasväsymyksen keskellä. Tähän tarkoitukseen ovat sopineet hienosti kesällä hamstraamani Diana Wynne Jonesit.

Chrestomanci-sarjasta olen marraskuun aikana lukenut kolme kirjaa. The Lives of Christopher Chant ja Conrad’s fate valaisevat sarjan ensimmäisessä osassa jo aikuisen Chrestomancin nuoruutta. Nuori Christopher löytää kirjoissa maagiset voimansa, mutta joutuu myös huomaamaan, että toiset haluavat käyttää niitä omaa etuaan edistääkseen. Molemmissa kirjoissa liikutaan rinnakkaisissa maailmoissa. Niiden viehätys perustuukin yhtä lailla toisten maailmojen outouksiin kuin niiden yhtäläisyyksiin lukijan maailman kanssa. Toisaalta pääsee arvuuttelemaan, vastaako vaikkapa Conrad jotakin toisessa tarinassa tavattua rinnakkaismaailman henkilöä. Christopher ja Conrad ovat monien muiden Wynne Jonesin nuorten hahmojen tapaan vastuuntuntoisia, mutta helposti muiden tahtoon taipuvia tarkkailijoita. He eivät kuitenkaan voi vastata toisiaan, sillä Christopherin (ja muidenkin Chrestomanciksi päätyvien) voima perustuu siihen, ettei heitä vastaavia henkilöitä ole muissa maailmoissa syntynyt.

Samaan sarjaan kuuluu myös The Magicians of Caprona, joka alkaa jotenkin tutusti. On italialainen kaupunki ja siellä kaksi voimakasta, taikuutta harjoittavaa, sukua, jotka keskenään ovat verivihollisia. Päähenkilöt ovat tässäkin kirjassa lapsia, mutta runsaslukuisten sukulaisten kautta pääsee seuraamaan sitä rakkaustarinaakin. Huomaavatko Petrocchit ja Montanat lopulta kertovansa toisistaan aivan samoja kauhutarinoita? Siitä riippuu kauniin Capronan tulevaisuus.


A Tale of Time City on myös ihan hauska seikkailu. Tässä kirjassa yksitoistavuotias Vivian kaapataan vahingossa aikakaupunkiin. Se on ankkuroitu niin menneeseen kuin tulevaankin. Aikakaupunki mestaroi historiaa ja yrittää pitää huolen siitä, että se pysyy ruodussa. Historiaa muuttuu kuitenkin koko ajan epävakaammaksi. Vivianin omassa ajassa, toisen maailmansodan Englannissa, ydinaseet tulevat käyttöön ennen aikojaan. Aikakaupungin olemassaolo on vaarassa ja kaikkien aikakausien järjestys lepää muutaman lapsen ennakkoluulottoman kekseliäisyyden varassa.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Aavikon tyttäret


Khadija syntyy Somalian aavikolla joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla. Kaupungissa on jo autoja, mutta täällä eletään karusti, vanhoja tapoja noudattaen. Lapset paimentavat eläimet päivisin laitumelle ja kuivan kauden käydessä pitkäksi voidaan vain odottaa ja toivoa ettei liian moni niistä kuole. Miehensä menettänyt hooyo Fatima kasvattaa kunniallista tytärtä, joka ei tanssi eikä juttele poikien kanssa. Khadijalla on kuitenkin palo oppia ja laulaa runoja. Perinteinen heimoyhteisö sallii hieman liikkumavaraa, mutta lopulta Khadijankin on myönnyttävä oman paikkansa löytämiseen naisena.

Khadijan äiti on menetystensä katkeroittama nainen, joka ei ensin osaa arvostaa tyttöä. Lopulta hän asettaa tyttärensä harteille kaikki odotuksensa, eikä niitä ole helppo täyttää. Toisaalta yhteisön vaatimukset saavat myös Khadijan myöhemmin vartioimaan oman tyttärensä käyttäytymistä ja pitämään tämän kotona koulun sijasta. Näkökulma vaihtuu välillä myös Luuliin, Keyse Libaaxin ensimmäiseen vaimoon (Khadijasta tulee toinen). Tällä on omat katkeruutensa kannettavana, sillä Luulin silmät karsastavat ja hän linkuttaa erimittaisilla jaloillaan. Keyselle hän on aina ollut vain palvelija, ei kosketusta kaipaava ihminen. Yhteisökin hyljeksii noidaksi epäiltyä naista. Vaimot pitävät kuitenkin myös yhtä ja tukevat toisiaan. Keyseäkin vastaan he käyvät, kun tämä suunnittelee ottavansa kolmannen vaimon.

Yhteisön sisäinen monimuotoisuus tulee näkyviin niin yksityisen kun yhteisenkin kohdalla. Nuorempien uudistusmielisyys ei saa ääntään kuuluviin, kun puhutaan Somalian itsenäistymisestä ja maan tulevaisuudesta. Miesten ja islamin valta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Khadijan kotikylän suldaan voisi kannustaa tätä runonlaulantaan. Naiset käyvät synnyttämässä leirin ulkopuolella yksin ja tytön on jäätävä kotiin auttamaan äitiä vedenkannossa. Mieleen jää kuva Khadijasta, joka lähtee paimeneen mukanaan keppi, jolla hätistellä hyeenoita.

Tämä kirja on kuin kokoelma tarinoita, joita on kuullut vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan. Ne syttyvät kuitenkin eloon ja hahmoista tulee läheisiä. Paimentolaisten ajatusmaailmaa kuvataan alleviivaamatta. Monet edelleen köyhiin Afrikan maihin liitettävät asiat, kuten kuivuus, aseistettujen rosvojoukkojen uhka, taikausko, ympärileikkaus ja moniavioisuus, tulevat käsitellyksi. Kuitenkin ne esiintyvät itsestäänselvinä osina paimentolaisten maailmaa. Tarina kunnioittaa henkilöitään ja antaa heidän tuntea ja ajatella näistä asioista oman maailmansa puitteissa.

Nura Farah on Suomeen 13 vuotiaana muuttanut somalinainen ja on tietysti huikeaa, että hän on kirjoittanut suomeksi romaanin. Toivottavasti hän jatkaa vielä seuraavaankin.


Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava, 2014)

perjantai 7. lokakuuta 2016

Messut turkulaisittain


Viikko sitten pistäydyin Turussa kirjamessuilla. Kuvia ei reissusta tallentunut. Mukaan tarttui kuitenkin muutama kirja ja hyvä mieli. Saundersin novellikokoelma löytyi muuten Sokokselta 70 prosentin alennuksesta bussin lähtöä odotellessa. Aika tuuri!

Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Sammakon vasta julkaistuja runoilijoita (Susinukke Kosolan kirjoihin voisi ainakin tutustua). Kuuntelin hetken suu auki, kun Metsän salainen elämä -teoksen kirjoittajat kertoivat limaöliöstä, joka pääsee vaikka suodatinpaperin läpi jakaantumalla pieniin palloihin ja sulautumalla esteen jälkeen taas yhteen. M.A.Numminen muisteli, kuinka päätyi jazzin pariin ja toisaalla intoiltiin tulevasta Worldconista.

Kun messuhälinä alkoi väsyttää, suuntasin takaisin keskustaan ja kahville joenvarren Café Artiin. Sieltä oli lyhyt matka Aboa Vetukselle, jossa Reima Nevalaisen luurankomaisia hahmoja olisi voinut jäädä katselemaan ties kuinka pitkään (jäinkin). Kellarissa taas pääsi koskettamaan keskiajalla rakennettuja, museon alla esiin kaivettuja, kiviseiniä.

Hieman harmittaa, etten ottanut kuvaa punaisina loistavista puista tai Aurajoen pinnassa kimmeltävästä auringosta. Lainkaan ei harmita se, että tein syksyisen kirjamessuretken Turkuun. Onneksi Helsingin messutkin lähestyvät, joskaan niihin ei saa pääkaupunkiseudulla asuvana liitettyä samanlaista reissutunnelmaa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Philip Roth: Tuohtumus


Marcus Messner on kunnollinen nuorimies, joka haluaa vain täyttää velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hän työskentelee isänsä lihakaupassa ja saa opinnoistaan vain parhaita arvosanoja. Marcus ei aio heittää elämäänsä hukkaan. Ei tunnukaan aivan reilulta, että hänen isänsä saa yhtäkkiä päähänsä alkaa pelätä kaikkea mitä hänen pojalleen voisi tapahtua. Isän kontrolloivaksi muuttunutta käytöstä täytyy lähteä pakoon konservatiiviseen pikkukaupungin collegeen. Sielläkin voi opiskella tunnollisesti ja työskennellä viikonloppuisin oluttuvassa avustaakseen pelokasta isää opintojen kustantamisessa.

Marcus on niin kunnollinen, että hänen on vaikea hyväksyä hienosti suoriutuvaan itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Kämppäkaverit eivät kuitenkaan arvosta hänen raadantaansa ja dekaani puuttuu epäolennaisuuksiin. Marcus ei myöskään tiedä mitä ajatella kaikkea muuta kuin kunnollisesta Oliviasta. Yhtäkkiä elämä ei enää olekaan suora tie ja joka mutkassa vaanii nuoren miehen suurin pelko. Opiskelu suojaa värväämiseltä ja Korean sota on alkanut.

Teoksen alkuperäinen nimi on Indignation. Se merkitsee minulle suuttumista omanarvontuntoon kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta. Tuohtumus on arkisempi juttu ja tuohtunut voi olla muidenkin puolesta. Tuohtumus sopii kuitenkin hienosti teoksen tärkeään teemaan; pienten tekojen suuriin vaikutuksiin. Marcusin arkinen tuohtumus saattaa lopulta olla kohtalokas. Tarina on kuitenkin melkein riemukas tutkielma siitä, miten vähän omaa päätään voi sorkkia. Tunne vie silloinkin, kun järki huutaa ”Lopeta, lopeta!”

Philip Roth: Tuohtumus (WSOY, 2009)

tiistai 27. syyskuuta 2016

Alihovimestari Minor



Nuori Lucy elää tapahtumatonta elämäänsä Buryn uneliaassa kylässä. Lucyn elämää voisi kutsua melankoliseksi. Hän ei suuremmin hätkähdä, kun äiti ajaa hänet kotoa töihin ja matkalla junalle vastaan astelee uusi vuokralainen. Lucy saattaa tuntea pientä pettymystä, mutta suuremmat tunteet odottavat vasta perillä. Synkässä linnassa käsketään pitää ovet öisin lukossa eikä kukaan suostu kertomaan mitä edelliselle alihovimestarille on käynyt. Onneksi kylässä asuva ihana Klara valostuttaa Lucyn elämää. Ikävä vain, että tämän suosiosta on kilpailtava vahvan ja kookkaan sotilaan kanssa.

Aluksi tarina tuntuu etäiseltä. Kaikki tapahtumat kuolemasta ruokailuun kerrotaan samalla toteavalla otteella. Lukijakaan ei siis niin välitä siitä, onko kyse piippuvarkaudesta vai verisestä aluesodasta. Paikoistakaan ei meinaa saada otetta. Linna saattaa olla iso tai pieni, kylä surkea ja ympäristöön paikantuu lähinnä joku metsän läntti, rautatie ja Erittäin Suuri Reikä. Jostakin syystä tajunta täyttelee aukkoja hitaasti. Vielä viimeisillä sivuillakin maailma avautuu junan ikkunasta vain lyhyen matkaa. Lucy kasvaa kuitenkin mainioksi hahmoksi ja voittaa puolelleen välittömyydellään. Kaikki on siinä mitä auki kirjoitetaan. Lukijan ei auta kuin hypätä vinksahtaneen tarinan matkaan ja nauttia sen oudoista käänteistä.


Patrick deWitt: Alihovimestari Minor (Siltala, 2015)

tiistai 20. syyskuuta 2016

Lumilapsi



Jack ja Mabel ovat muuttaneet Alaskaan etsimään rauhallista onnea työläästä tilallisen elämästä. Jack katsoo kuitenkin kunnia-asiakseen hoitaa tilan varsinaiset työt. Samalla Mabel tylsistyy mökissä ja suree pariskunnan menettämää lasta. Sitten saapuu Faina, lumen myötä, kuin jokin taikaolento. Faina on pieni tyttö, mutta asuu metsässä ja ilmaantuu maatilalle vain niin halutessaan. Tarina kietoutuu tämän olennon ympärille. Mikä Faina on, onko hän todellinen vai lasta kaipaavan pariskunnan mielikuvitusta? Mabelin ja Jackin suhde on ollut koetuksella heidän lapsensa kuoleman jälkeen. Ehkä Faina voi palauttaa onnen heidän elämäänsä.

Alaska on tässä kirjassa kesytön ja loputon erämaa, jonka kaikkia salaisuuksia ei kukaan pysty selvittämään. Se on kovin kaunis ja tietysti hengenvaarallinen. Mökissä on kuitenkin lämmintä, kunhan ihmiset pysyvät toistensa lähellä myös ajatuksissaan. Taika ja jännite säilyvät teoksessa pitkälle ja haaltuvat vasta puolen välin jälkeen palatakseen taas lopussa hetkeksi. Aloitin Lumilapsen lukemisen jo talvella, mutta kirja jäi tuolloin kesken. Näin kesän päättyessä tuntui mukavalta palata sen maagiseen tunnelmaan ja karun kauniiseen Alaskaan.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar, 2014)

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Liebster Award




Sain There’s no such thing as too many books –blogin Minnalta tunnustuksen ja haasteen vastailla kysymyksiin. Kiitos tunnustuksesta ja hauskoista kysymyksistä!

Haasteen säännöt 

Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
Laita palkinto esille blogiisi.
Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Lempikirjagenresi ja miksi? Entä mitä kirjallisuussuuntausta välttelet?

Määrällisesti taidan lukea eniten fantasiaa ja nykyään myös scifiä. Ne tarjoavat vauhdikkaita tarinoita, kiinnostavia ajatusleikkejä ja retkiä muihin maailmoihin. Spefin puolelta löytyvät niin parhaat hyvän mielen kirjat (vaikkapa Diana Wynne Jonesit) kuin oudoimmat outoudetkin (luen parhaillaan Stanisław Lemin Solarista). Kauhua ja viihdettä välttelen, vaikka olenkin bongannut kirjaston viihdehyllystä kirjoja, joista olen pitänyt, kuten Katherine Pancolin Mimmit –sarjan.

Mitä syksyn uutuusteoksia odotat eniten?

Täytyy myöntää, että vasta tämän kysymyksen myötä tutustuin syysuutuuksiin. Pikaisella selailulla löytyi lukulistalle Hannele Mikaela Taivassalon In Transit, Hanna Morren Tuonen tahto ja Pekka Hiltusen Onni, jonka lukemiseen kannustavat muutamat siitä jo kirjoitetut bloggauksetkin.




Mitä ei kirja-aiheisia blogeja seuraat säännöllisesti?

Ainakin tätä sekalaista kokoelmaa: Asikaine, Ruskeat tytöt, Suvi sur le vif, Kulinaarimurula

Kuten näkyy, eivät nämä ole valikoituneet aiheen mukaan, vaan olen käynyt ja kiinnostunut/ihastunut. Lisäksi seuraan muutamaa patikka-aiheista blogia, kuten: Jalkaisin ja Seita

Mitä lehtiä luet?

Luen todella vähän lehtiä. Tilasin pitkään Mondoa, mutta lopulta sekin alkoi tylsistyttämään. Ostan silloin tällöin Imagen tai jonkun edullisemman naistenlehden (auts tuota nimeä) matkalle mukaan. Ainoa lehti, josta olen pitkään aikaan innostunut, on Economistin jonkinlainen kevyt liite Intelligent life, joka on joskus tarttunut mukaan lentokentältä. Kotiin tulee opiskelualaan liittyviä lehtiä, jotka yleensä päätyvät pinoiksi hyllyyn odottamaan sitä mystistä parempaa aikaa.




Kuunteletko äänikirjoja ja jos kuuntelet, millaisissa tilanteissa?

En ole vielä koskaan tarttunut äänikirjaan. Tämä johtunee siitä, että henkilökohtainen paranoia estää kuulokkeiden päässä pitämisen julkisilla paikoilla. Ties mikä katujyrä ajaa muuten päälle (ja voihan tuolla kaikenlaisia spefihirviöitäkin vaania). Podejakaan en ole viime aikoina kuunnellut, vaikka jossakin vaiheessa asetuin työmatkalla näköalapaikalle bussin takapenkille. Siellä uskalsi kuunnella brittiläisen visailuohjelma QI:n taustajoukkojen mainiota There’s no such thing as a fishiä.

Onko sinulla muita kulttuuriharrastuksia kirjojen lisäksi, kuten elokuvissa käynti tai konsertit? Suosituksia?

Kuvittelen aina olevani kulttuurin harrastaja, kunnes alan ynnäämään edes vuodessa koettuja kulttuuritapahtumia. Tälle vuodelle on kuitenkin kertynyt peräti kolme tanssiesitystä. Johtunee uudesta tanssiharrastuksesta. Vahva suositus Tero Saarinen Companyn Could you take some of my weight…? & MESH –teoksille, joita esitetään lokakuussa Alminsalissa.

Teatterikäyntien ja keikkojen/konserttien vähäisyys (olemattomuus) alkaa kyllä lähennellä jo noloa. Asetankin tavoitteen. Kaksi teatterikäyntiä/konserttia/keikkaa vielä syksyn aikana. Raportointi blogiin.

Näyttelyissä olen käynyt ahkerammin. Tallinnan Kumu, Tukholman Fotografiska, Ateneum ja Valokuvataiteen museo ovat tavallisesti aina käymisen arvoisia.

Ai mutta kävinhän toki katsomassa Star Warsin alkuvuodesta...




Minkä suositun kirjailijan teoksia et halua lukea?

Mieleen ei tule mitään sellaista kirjailijaa, jonka teoksia nimenomaisesti en haluaisi lukea. On kuitenkin aika epätodennäköistä, että tarttuisin vaikkapa Stephen Kingin, John Irvingin, Stephanie Meyerin tai Jari Tervon kirjaan.

Millaista musiikkia kuuntelet lukiessasi, vai luetko ennemmin hiljaisuudessa?

Joskus taustalla on hyvin hiljaisella radio tai jazz. Nautin musiikista melko kehollisesti, eikä se oikein sovi paikallaan tapahtuvaan lukemiseen.




Bloggaatko kaikista lukemistasi kirjoista ja jos et, miksi?

Kirjoitan lähes kaikista kirjoista. Yleensä keskeytän surutta sellaisen teoksen, joka ei sillä hetkellä iske. Joskus tulee kuitenkin luettua jotakin, josta ei vain keksi mitään sanottavaa. Viimeisimpänä luin erään teoksen isoäitini suosituksesta. Kahlasin sen loppuun, jotta voisimme jutella kirjasta. Lukukokemus oli kuitenkin niin mitäänsanomaton, ettei kirjasta ollut mitään kirjoitettavaa.

Paras kesämuistosi tältä vuodelta?

Kesällähän näitä aina kertyy. Vaellukselta mieleen jäi monta hienoa hetkeä. Voin tuntea vieläkin helteen, jossa nainen uurasti aitoja niityilleen italialaista iskelmää matkaradiosta kuunnellen. Toisaalla taas uimme ystävän kanssa kesäyössä tyynessä järvessä, jonka pinnalla usva hiljakseen kohosi.

Mikä kirja sinulla on juuri nyt kesken ja mitkä ovat vaikutelmasi siitä tällä hetkellä?

Yöpöydällä on Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä. Luen sitä hiljakseen ja vaikka siitä pidänkin, ei se nyt varsinaisesti ole mukaansa kaapannut.


Usvajärvi ja ainoa kuva, joka mitenkään liittyy asiaan.

Tämä Liebster Award on kierrellyt blogeja jo pitkään, mutta onnistuin muutaman blogin vielä löytämään, joissa siihen ei ole vastattu. Postauksen lopussa siis vielä joitakin kysymyksiä ja tunnustus muutamaan kivaan blogiin.

Omat kysymykseni tunnustuksen saajille:
Onko sinulla kirjoja, joihin palaat aina uudelleen ja uudelleen?
Mihin jossakin kirjassa kuvattuun paikkaan haluaisit matkustaa?
Missä asuisit, jos kurjia realiteetteja ei tarvitsisi ottaa huomioon?
Minkä väriseen peittoon mieluimmin kietoutuisit kylmänä syysiltana kirjoja lukemaan?
Millä perusteella valitset kirjan luettavaksi?
Minkä taulun haluaisit napata museosta mukaasi?
Mitä odotat talvelta?
Miltä kirjailijalta erityisesti toivoisit uutta teosta?
Pelaatko pelejä (lautapelejä, kännykkäpelejä, konsolipelejä…), mitä?
Onko sinulla vielä CD- tai DVD-kokoelma?
Onko sinulla kirjallista ikuisuusprojektia?

Tunnustus menee seuraaville blogeille:

Kirjakirppu

lauantai 17. syyskuuta 2016

Siri Pettersen: Mätä




Korpinkehien toinen osa ei ole mikään välisoitto. Hirka on päässyt matkustamaan kehän kautta ihmisten maailmaan, missä hän kuvittelee olevansa kuin kaikki muutkin. Hän on ajatellut pääsevänsä kotiin, mutta päätyykin asumaan kirkon yläkertaan isä Brodyn auttamisenhalusta. Paperittomana ja ilman kieltä ei ole kuitenkaan helppoa elää. Lisäksi tämä maailma on kuolemassa, mädäntymässä mahdin puutteessa. Toisaalla Rime yrittää selviytyä neuvoston Korpinkantajana. Vanhan järjestyksen korvaaminen uudella ei kuitenkaan ole helppoa. Mahdollisuus Hirkan tavoittamisesta houkuttelee Rimen ratkaisuihin, jotka eivät ainakaan helpota hänen johtajan työtään.

Mädässä tapahtuu paljon. Ihmishahmot ovat kiinnostavia, kuten Stefan, joka on Hirkalle vuorotellen uhka ja turva. Sokeisiin tutustutaan syvemmin ja heidän tavoitteensa ja osuutensa yminmaan historiassa selkiytyvät. Käy myös ilmi, että Näkijä on tosiaan olemassa. Samalla Hirkan syntyperä alkaa paljastumaan (mukavaa, ettei se jäänyt viimeiseen osaan). Hirka joutuu jälleen tekemään valintoja tietämättä ovatko ne hyviä vai huonoja. Seuraavaan osaan jää paljon selvitettävää ja ainakin yksi sota vaikuttaa väistämättömältä. Viimeiseen osaa jää melkoisesti kerrottavaa.

Minua alkoi vaan loppua kohden jurppimaan Hirkan hahmo. Hän on niin kovin puhtoinen moraalisuudessaan, samalla kun ympärillä kaikki muut hahmot ovat monimutkaisia ja tekevät vaikeita valintojaan myös heikkoudesta. Hirka on monimutkainen lähinnä siinä, miten hän suhtautuu toisiin, niihin monimutkaisempiin ja heikompiin. Piti nyt saada sanoa tämä ääneen, vaikka oikeasti odotankin jo innoissani kolmannen osan suomennosta.


Siri Pettersen: Mätä (Jalava, 2016)

maanantai 12. syyskuuta 2016

Charmed life



Cat pelastuu laivaonnettomuudesta tarrautumalla sisareensa. Gwendolen on noita, eikä näin ollen voi hukkua. Lasten vanhemmat kuitenkin kuolevat ja sisarukset päätyvät asumaan maagiseen linnaan. Sen pelottava herra, Chrestomanci, vaikuttaa olevan sukua lapsille. Ainakin hän on kiinnostunut Gwendolenin suurista kyvyistä. Catilla ei ole taikavoimia ja hän tekee mitä sisar käskee. Taikuuden harjoittaminen on lapsilta kielletty, mutta Gwendolenia se ei haittaa. Hän aikoo näyttää Chrestomancille, kuka kaapin paikasta määrää. Cat ei osaa muuta kuin seurata vieressä, kun toinen toistaan hurjemmat temput tekevät hänenkin elämästään jatkuvasti kurjempaa.

Wynne Jonesin kirjoissa päähenkilöt ovat usein lapsia tai nuoria, jotka joutuvat löytämään oman tiensä oudossa maailmassa. Taikuus on arkipäiväistä ja ihmisten oikkuihin taipuvaista. Silloinkin, kun sen avulla uhataan romuttaa maailmoja. Aamukahvi muuttuu mutavelliksi ja hedelmät kypsyvät ennen aikojaan. Cat ei ehkä saa taiottua leikkisotilaisiinsa eloa, mutta voi silti leikkiä niillä, kunhan saa suostuteltua siskonsa lainaamaan voimiaan niin vähäpätöiseen asiaan. Perinteiseen lanutyyliin itseä etsitään ja opetellaan elämään muiden kanssa. Linnassa, jossa vastaan voi tulla niin lohikäärme kuin ihmisen kokoinen sammakko.

Charmed life aloittaa Chrestomanci-sarjan, joka tämän kirjan lopetuksen perusteella ei ainakaan voi toistaa samaa kaavaa seuraavissa osissa.

As a rule, gingerbread men were fun. They leapt up off the plate and ran when you tried to eat them, so that when you finally caught them you felt quite justified in eating them. It was a fair fight, and some got away. But Mrs Sharp's gingerbread men never did that. They simply lay, feebly waving their arms, and Cat never had the heart to eat them.

Diana Wynne Jones: Charmed life (HarperCollins 2009, alkuperäinen julkaisuvuosi 1977)

Edit: sitaatti unohtui

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas kertoo Yarvista, jonka haaveet pappisurasta murenevat isän ja veljen kuolemaan. Yarvista on tultava kuningas, vaikka hän ei raajarikon kätensä ja luonteensa puolesta sotaisaan toimeen sopisikaan. On oltava vahva ja lähdettävä sotaretkelle kostamaan isän ja veljen murha. Kaikkien mielestä Yarvi ei kuitenkaan ole sovelias kuninkaaksi ja yhtäkkiä hän löytääkin itsensä orjakauppiaan kellarista. Sieltä alkaa raskas matka takaisin kotia kohti.

Tarinan elementit ovat aika tuttuja. Päähenkilö joutuu ylittämään oman vajavaisuutensa voidakseen puolustaa omaansa, mutta pystyy syntyperänsä turvin kuitenkin nousemaan vaikeuksien jälkeen takaisin sinne, missä valta asuu. On epätavallisia hahmoja, joista tulee hänelle läheisiä, ja muitakin salaisuuksia paljastuu kuin Yarvin syntyperä. Yarvi on kuitenkin aika velmu hahmo, eikä aina pysty tai haluakaan valita sitä, mikä ehkä vaikuttaisi olevan oikein. Seuraavilta osilta toivon ainakin lisää juonitteluja ja vaikeita valintoja, ehkä myös muidenkin henkilöiden kuin Yarvin osalta.

Teos on Särkynyt meri-sarjan ensimmäinen osa. Seikkailu ja toiminta ovat pääosassa, eikä fantasiamaailma pääse vielä syventymään. Vauhdikas ja helppolukuinen kirja kuitenkin on ja kiinnostava uutuus. Seuraava osa on jo matkalla omaan kirjastooni ja toivon, että siinä paneudutaan enemmän tuohon maailmaan, joka ensimmäisen osan perusteella jäi vielä aika tuntemattomaksi.


Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Jalava, 2016)

maanantai 29. elokuuta 2016

Ensimmäinen vuosi


Olispa kakkua.

Blogi täyttää tänään jo kokonaisen vuoden. Päätin vuosi sitten aloittaa bloggauksen ja naputtelin ensimmäisen kirjapostauksen. Seuraaviin kirjoituksiin tallensin kuluneen kesän retkiä, minkä jälkeen tekstit ovat taas käsitelleet kirjoja. Lopulta blogia on siis nimestä huolimatta kirjoiteltu pääosin nojatuolissa. En tarkkaan tiennyt mitä blogilta odotin. Taustalla oli ainakin toive siitä, että lukisin sen myötä enemmän sekä pyrkimys kirjoittaa enemmän. 

Vuoteen on mahtunut noin 50 luettua kirjaa, joista muutama ei ole päätynyt blogiin, koska niistä ei vain ole ollut mitään sanottavaa. Tämä on minulle hurjasti tavanomaista suurempi määrä, vaikka olen ennenkin kuvitellut lukevani paljon. Erityisen tyytyväinen olen siihen, kuinka paljon runoja ja kotimaista kirjallisuutta olen lukenut. Kerran kuukaudessa toteutettava runomaanantai jäi kuitenkin aika nopeasti sivuun, sillä halusin pohtia ja ihan vaan fiilistellä runoja pidempään ennen kirjoittamista. Niitä on kuitenkin vielä tulossa! Toinen teema oli Wales, joka kuitenkin on jäänyt kahteen teokseen (joista toisesta vielä on unohtunut tuo tunniste). Tarkoitukseni on siis lukea walesilaiskirjoittajien teoksia. Tämä teema jatkuu, joskin varmaan yhtä hitaasti kuin tähänkin asti. Ehkä löydän vielä sellaisiakin kirjoja, jotka on alun perin kirjoitettu kymriksi. Innostus kumpuaa vaihto-opiskeluajasta Walesissa.

Kirjabloggaajien yhteisö on osoittautunut erityisen mukavaksi. Olen osallistunut kahteen maratoniin ja kahteen haasteeseen. Erityisen ilahduttavaa on tietysti kommentointi ja mukavia haasteitakin on blogiin jätetty. Itse olen vieraillut muiden kommenttibokseissa turhan harvakseltaan, vaikka välillä blogien lukemiseen uppoaakin tunneiksi. Kiinnostavien kirjablogien määrä on aika huimaava ja ilahduttavan erilaisia lukuvinkkejä ja näkemyksiä niistä löytääkin. Päädyin kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä viime syksynä myös siihen, että samaan aikaan voi helposti aloittaa neljä täysin uutta harrastusta ja aikaa ei ole sen seurauksena tuntunut kunnolla riittävän niistä yhteenkään. Toisaalta blogi on ollut hyvä syy varata aikaa myös lukemiselle ja kirjoittamiselle.


Tiivistäen blogivuosi on pistänyt lukemaan enemmän, lukemaan monipuolisemmin, hurahtamaan muiden blogeihin ja kirjoittamaan retkikertomuksia, mitä sitäkään en aiemmin ole tullut tehneeksi. Bloggaaminen jatkuu siis, ehdottomasti.

On se syksykin kiva, on se syksykin kiva, on se
syksykin kiva, on se syksykin kiva, on se...

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Vuorista ja vedestä



Metsäisen Suomen kasvattina koen avoimet luonnon tilat yhä poikkeuksellisina lahjoina. Siis silloinkin, kun ympärillä ei muuta kuin tilaa olekaan. Ehkä tämän takia olen viihtynyt tuntureilla, Skotlannin nummilla ja nyt Alpeilla. Tällä vaelluksella vaikutuksen teki myös se, kuinka jylhästi luonnon kiertokulku oli näkyvissä. Aamulla heräsimme yleensä laaksojen leirintäalueilta, joiden pohjalle kosteus oli yöllä laskeutunut. Teltta oli aina raskas aamukasteesta. Kannoimme kosteuden seuraavaan yöpaikkaan, jossa aurinko ja tuuli juuri ehtivät kuivattaa teltan ennen seuraavan yön laskeumaa.





Harva huippu oli enää lumipeitteinen näin loppukesästä. Jäätiköitä ja lunta kuitenkin riitti valumaan voimakkaina pikkuputouksina rinteitä alas. Polun ylittäessä puron oli vastassa usein perhosparvi, joka lehahti lentoon pois askelen alta. Vesi keräsi voimia laskeutuessaan ja jatkoi alempana käsittämättömällä voimalla virtaavina jokina ja koskina. Melkein kaikki vesi oli turkoosia. Purojen vesiä olisi varmasti voinut juoda (ainakin muualla kuin karjankasvatusalueilla), mutta vesihuolto oli hoidettu lukuisina juomapisteinä, joita löytyi vähintäänkin alppimajojen yhteydestä. Oletin, että pisteet olivat sekä lähteitä että kaivoja.




Vesi uurtaa omia reittejään kiveen ja murentaa hiljalleen vuoria. Tarkemmin aihetta tuntematta oli mahdotonta erottaa, mitkä entiset vuoret ja nykyiset kivikasat ovat louhinnan ja mitkä veden aiheuttaman eroosion tulosta. Näyttää kuitenkin siltä, että maa-aines nousee samaa tahtia, kuin eroosio syö kiveä. Kaikki vuorilla kiertävä vesi saa ne tietysti myös kukoistamaan. Alppiniityt kukkivat yhä ja rinteillä riitti ravintoa myös karjankasvatuksen tarpeisiin.



perjantai 26. elokuuta 2016

Jo Nesbø: Torakat


Luinpas vihdoin ensimmäisen Harry Hole –dekkarini. Ja hyvähän se oli, onneksi on vielä monta jäljellä! Tässä kirjassa Hole matkustaa Bangkokiin selvittämään suurlähettilään murhaa. Diplomaattipiireissä ei olla niin tarkasti totuuden päälle ja kaupungin omat vitsaukset, kuten oopiumluolat ja rikollisjärjestöt tekevät tutkinnasta omasta puolestaan jännittävää.


Hole tuntuu melko tyypilliseltä nykydekkarin sankarilta. Hän on älykäs, mutta aika kujalla oman elämänsä ongelmien kanssa, erityisesti alkoholin. Pidin hänestä kuitenkin kovasti. Thaimaan kuvauksesta en enempiä osaa sanoa, koska en juurikaan paikasta tiedä. Tarina tuntui kuitenkin dekkarimittapuulla uskottavalta. Lisäksi tutkintaa johtava Liz ja muut thaimaalaiset poliisit tulevat juuri tarpeeksi tutuiksi ollakseen mielenkiintoisia. En malttanutkaan jättää tarinaa kesken, vaan lukaisin kirjan päivässä. 

Jo Nesbø: Torakat (Johnny Kniga, 2010)

tiistai 23. elokuuta 2016

Häpeäpaalu


David on professori, jonka mukavasti järjestetty akateeminen elämä murtuu syytteeseen seksuaalisesta ahdistelusta. Hän matkaa häpeäpaaluaan pakoon tyttärensä luo Etelä-Afrikan mustalle maaseudulle. Siellä kaikin tavoin etuoikeutetun valkoisen miehen maailmankuva joutuu venymään vielä omaa häpeäänsä vaikeampiin asioihin.

Luin Häpeäpaalua ennen kaikkea kertomuksena yhden keski-ikäisen miehen taipumisesta todellisuuden edessä. Akateeminen David kykenee analysoimaan omia tuntemuksiaan ihailtavasti, muttei pysty astumaan toisen henkilön asemaan kuin viileän havainnoinnin kautta. Hän rakastaa tytärtään, mutta inhoaa tämän sukupuolettomia vaatteita. Hän erittelee opiskelijaansa kohtaan tuntemaansa himoa, muttei missään kohtaa kyseenalaista tapahtumia. Olisiko Melaniella ollut muitakin syitä ahdistelusyytöksiinsä kuin poikaystävän ja vanhempien painostus?

Samalla teos on karu kuva Etelä-Afrikan maaseudusta, jossa valkoiset maanomistajat suojelevat väkivalloin maitaan ja elämäänsä mustalta valtaväestöltä. Davidin tytär Lucy yrittää pärjätä muilla tavoin, elämällä ilman suoja-aitoja. Tähän maailmaan Davidkin joutuu astumaan, tarttumaan niihin vähiin mahdollisuuksiin, joita kaiken tapahtuneen jälkeen on enää tarjolla.

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu (Otava, 2003)

lauantai 13. elokuuta 2016

Tour du Mont Blanc – tai kuinka opin, että vuoret ovat isoja


Kesälomareissu suuntautui tänä vuonna alpeille. Tavoitteena oli kiertää Mont Blanc ja sitä ympäröivää huippumassiivia kiertävä noin 160 kilometrin reitti, joka kulkee niin Ranskan, Italian kuin Sveitsinkin puolella. Aikaa oli varattu melkein kaksi viikkoa, vaikka tavoitteena olikin ehtiä muutamaksi päiväksi lepäilemään Ranskan puolelle. Reitti kierrettiin lopulta kahdeksassa päivässä. Nopeaa kulkua edesauttoi varmasti se, että pysyttelimme perusreitillä ja välttelimme vaikeampia reittivaihtoehtoja.

Lähdin matkaan melko huolettomasti. Kyseessä on kuitenkin vaellusreitti, eikä sillä tarvitse kiipeilyvarustusta tai kokemusta. Sitä en kuitenkaan ottanut huomioon, että vuorenrinteen kipuaminen on melkoisesti rankempaa kuin peruslenkkeily tai lyhyiden seinien kiipeily sisätiloissa. Varsinkin, kun selässä on painava rinkka. Vasta viidennestä vaelluspäivästä alkaen tuntui kipuaminen kohtuullisen hyvältä, eikä ollut enää niin toivottoman hidasta kuin aiempina päivinä.

Reitti nousee pariin otteeseen 2500 metrin korkeuteen. Päiväkohtainen nousu vaihteli 750 metristä noin 1300 metriin. Laskua tuli tietysti saman verran ja sekin osoittautui raskaaksi kuluksi. Vaikka oma kuntoni ei aivan sallinut miellyttävää kulkua läpi koko reitin, korvasivat maisemat vaivan helposti. Ja tietysti se tunne, kun iltaisin pääsi telttaan makoilemaan tyytyväisenä kuljetusta matkasta ja noustuista metreistä. Palaan reissuun varmasti vielä moneen kertaan. Mukana oli painosyistä vain kännykkä, mutta senkin kameralla sai onneksi tallennettua jonkin murusen ympäröivästä kauneudesta.



tiistai 9. elokuuta 2016

Yorro Yorro ja pikavisiitti Grönlantiin

Loma ja sen reissuun liittyvät valmistelut sekoittivat pahasti suuret suunnitelmat Kansojen juurilla -haasteeseen osallistumisesta. Juuri taidan ehtiä julkaisemaan tämän postauksen haasteen viimeisenä päivänä, 9.8. Tässä siis vielä kaksi pikaista katsausta alkuperäiskansoista kertoviin kirjoihin. Ensimmäisenä esitellyn Yorro Yorron tekijäkunnassa on myös itse aboriginaaleihin kuuluva David Mowaljarlai.


Yorro Yorro kääntyy kömpelösti jonkinlaiseksi jatkuvuudeksi. Ehkä ajaksi, jolloin elämä yhä uusiutuu ja muuttuu ja pysyy, vaikka aboriginaalit eivät enää asu ”in the bush” eivätkä nuoret tunne vanhoja tarinoita. Mowaljarlai tekee kuitenkin parhaansa säilyttääkseen edes muiston tarinoista ja unista, joita Kimberleyn alueen aboriginaalit ovat tunteneet. Yhdessä muutaman tutkijan kanssa hän vierailee pyhillä kalliomaalauspaikoilla ja kertoo tuntemansa tarinat kirjaan. Samalla Davidin oma kiinnostava elämä tulee kerrotuksi.

Teos on haastava, sillä Malnic kunnioittaa Mowaljarlain tarinoita niin suuresti, että välttää kääntämästä ja tulkitsemasta niitä. Ilman liitteenä olevaa sanastoa olisin ollut lukijana hyvinkin pitkällä nurmikon tai metsänkin puolella. Sen ja muiden liitteidenkään avulla eivät tarinoiden merkitykset aivan aukea. Ja tämä onkin kiinnostavaa. Teos tuntuu olevan suunnattu huomattavasti enemmän itse aboriginaaleille, kuin läntiselle tiedeyhteisölle tai lukijakunnalle. Kuvat vanhoista kalliomaalauksista ovat kuitenkin hienoja ja herättävät kunnioitusta, kuten myös tekijöiden matkat vaikeapääsyisten maalausten luo. Toisaalta kurkistus häviävään aboriginaalien perinteiseen elämäntapaan tuntuu arvokkaalta, vaikka pinnalliseksi jääkin. Itse unet, vanhat tarinat ja pyhien paikkojen suhteutuminen alueen kulttuuriin jäävät osin ymmärtämättä. Jäljelle jää tunne siitä, että on päässyt yhden kirjan verran mukaan johonkin todella erilaiseen.


Toisessa teoksessa on lähinnä hienoja valokuvia, joita Tiina Itkonen on ottanut matkoillaan maailman pohjoisimman kansan, polarieskimoiden, luo. Lyhyet tekstit kirjan lopussa esittelevät tämän alkuperäiskansan historiaa ja nykyisyyttä lyhyesti. Antoisimpia ovat kuitenkin kuvat. Niissä näkyy sulassa sovussa karut talot turkishousut ja muovinen leikkiauto, jogurttipurkki ja kuivuva jääkarhuntalja. Polaarieskimot ovat maailman reunalla ja silti yhteydessä.


David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Inner Traditions, 1993)

Tiina Itkonen: Inughuit (Libris, 2014)

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Evie Wyld: All the birds, singing


Jake Whyten tilalla alkaa kuolla lampaita oudolla tavalla. Whyte asustelee outolintuna tilaansa yksinäisenä naisena ja pysyttelee erossa saaren muista asukkaista. Hän on muuttanut Skotlantiin Australiasta jotakin pakoon. Liittyvätkö lampaiden kuolemat menneeseen, onko se löytänyt hänet täältäkin syrjäseudulta?

Yllätyksiä riittää niin Whyten menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Ne harvat ihmiset, jotka hänen elämäänsä eksyvät, ovat kukin tavallaan rikkinäisinä. Toiset asiat selviävät, toiset jäävät auki kertomatta. Tunnelma pysyy pahaenteisenä loppuun saakka.

Lampaat tunkevat lukemisiini jo toista kertaa tänä vuonna. Ensimmäisellä kerralla maatila oli Walesissa. Nyt lampaiden käsittelyssä nousee enemmän esiin keritseminen ja rankka työ, jota kiertävät työporukat Australiassa tekevät. Kiinnostavaa tämäkin!


Wyldin huikea kirjaa on luettu monissa blogeissa ja kovin on sitä myös kehuttu. Yhdyn näihin arvioihin täysin. Sattumalta tämä oli lyhyen ajan sisällä jo toinen samalla tavalla rakennettu kirja. Myös Hiawathassa mennyt paljastui pala palalta. Käännekohtaan päästiin vasta teoksen loppupuolella, vähän niin kuin dekkarissa syylliseen.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Matti Aikio: Eläinten nahoissa





Pienessä lappalaiskylässä käydään käräjiä porovarkaudesta. Tarina saa sysäyksensä näistä käräjistä ja seuraa osallisten elämää niiden jälkeen. Päähenkilönä voinee pitää Biettar Oulaa. Hänen poroissaan uskotaan löytyvän yksi jos toinenkin varastettu yksilö. Kyseenalainen maine saa yllättävän käänteen ja Biettar Oula taisteleekin tarinassa vanhojen tapojensa ja houkuttelemaan alkaneen hyvän maineen välillä. Väärä valakin tuli käräjillä melkein vannottua ja rikoksesta tuomittu otti syyn varkauksista 
Biettar Oulan sijaan. Miten sellaisesta pitäisi palkita?

Yhtenäisen tarinan sijaan kerrotaan useamman asukkaan elämästä ja rakkaudesta, välillä hieman irralliselta tuntuvalla tavalla. Näytetään kiinnostavaa sieltä ja täältä, huomio tosin kohdistuu yleensä henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin. Uskonto ja herännäisyys ovat vahvasti läsnä. Luotokuvaus on kaunista, kun riekot pyrähtävät lentoon poron koparain kopseen edestä ja joiku kaikuu ahkiosta tähtikirkkaaseen talviyöhön.  Kieli on vanhahtavaa ja outoudessaan viehättävää. Tästä ei ehkä tullut suurta suosikkia, mutta toisenkin Aikion voisin lukea.

Jäälautat pusertuivat kohisten toisiaan vasten ja kohottivat korkealle valkeita jääjauhemuureja. Patouma karttui ja vauhti väheni. Summattomat patoutuneet vesiröyköt olivat peittäneet alleen joen hietarannan, ja niemen niityiltä näkyi tällä puolen vain muutamia pajupensaita.

Summattomat! Tästä toinen teos Kansojen juurilla –haasteeseen. Aikio oli itse saamelainen. Hän kirjoitti norjaksi vuosisadan vaihteessa, jolloin Norjassa asuva saamelaisväestö kohtasi ankaraa kohtelua valtion ja valtaväestön puolelta. Hän ilmeisesti nosti muissakin kirjoissaan esiin saamelaisten vaikeaa arkea ja rankkaa työtä elantonsa puolesta.  


Gummerus, 1985
alkuperäisteos ilmestyi norjaksi 1906

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Hiawatha

Liittovaltion intiaanivirasto oli kuin toheloiva huonomuistinen lapsi. Kun se oli päättänyt, että intiaanien siirtäminen uusille asuinpaikoille ratkaisisi ”intiaaniongelman”, ja lähettänyt reservaatteihin edustajansa, joilla oli kauniita esitteitä San Diegosta, Chicagosta ja Minneapolisista, se unohti heti koko hankkeen. Sillä välin kun osavaltiot ja yksityiset yritykset iskivät silmänsä pohjoisiin metsiin ja läntisiin luonnonrikkauksiin, joita sai yhtä helposti ja tilapäisesti kuin karnevaalimaskotteja, liittovaltio unohti intiaanit kaupunkeihin.

Myös Betty muuttaa kaupunkiin reservaatista miehensä kuoltua. Hän löytää työtä ja kodin neljälle lapselleen. Mutta intiaanit asuttavat kaupungin köyhimpiä alueita eikä elämä ole sitä, mitä esitteissä on luvattu. Kun hänen poikansa Simon pääsee vankilasta ja palaa kotiin, alkavat perheen vaietut tragediat purkautumaan esille, Bettyn lapsenlapsen Lincolnin nähtäville.

Pohjoisen reservaatissa leipä on tiukalla, salametsästyksen ja raskaiden metsätöiden sekä valtion avustusten varassa. Kaupungissa intiaanit tekevät kuitenkin yhtä lailla vaarallisia ja raskaita, huonosti palkattuja töitä. Heitä uhkaa putoaminen pilvenpiirtäjän korkeuksista, he tekevät rakennuksilla vaarallisimmat työt. Kaupungissa heidän perässään on poliisi, reservaatissa riistanvartijat.

Ihminen ja luonto kohtaavat tarinassa useamman kerran: metsän riistaeläinten muodossa, joella ja hanhiparvena kaupungin puistossa. Kaikissa kohtaamisissa on mahdollisuus tuhota tai säilyttää, eikä ihminen useinkaan valitse jälkimmäistä. Luonto on kuin kaupunki. Se vähät välittää niistä elämistä, jotka sen kamaralla sattuvat asumaan. Vain yhteisö merkitsee, eikä sitä ole kummassakaan paikassa helppoa pitää koossa.

David Treuer on äitinsä puolelta ojibwe-intiaani ja kasvanut reservaatissa Pohjois-Minnesotassa. Hiawatha on hänen toinen romaaninsa. Teos aloittaa omasta puolestani osallistumisen Kansojen juurilla -haasteeseen, johon ehtii osallistua vielä vajaan kuukauden ajan.

Vaikka Lincolnin läsnäolo tuntui kiusaavan Simonia, hän tiesi, ettei Simon vihannut tai halveksinut häntä. Keskustelu kääntyi aina pois sukutarinoista ja pysytteli turvallisesti pilvenpiirtäjien korkeudella. Simon kertoi Lincolnille juttuja rakennuksilta, kiven historian, sitten tiilen ja lopuksi teräksen.

David Treuer: Hiawatha

Desura 2001, alkuperäinen julkaisuvuosi 1999

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Kesän lukumaraton

Starttaan kesän lukumaratonin tänään kello 15 flowparkintärisevin käsin. Pakenin parvekeremonttia talo- ja koiravahdiksi ja urheilusuorituksen näyttämöksi vaihtui huputetun talon sijaan (toistaiseksi) aurinkoinen piha. Kävelymatkan päässä oleva uimaranta voi kyllä houkuttaa jossakin vaiheessa kirjapinon luota... Päivittelen tänne lukutunnelmia ja sivumäärän kasvua pitkin tätä ja huomista päivää. Kansojen juurilla -haasteen päättymispäivän lähestyminen näkyy maratonpinossa kahden teoksen verran.

Maratonin raportointipostaus löytyy Ja kaikkea muuta -blogista ja mukaan voi ilmoittautua vielä täältä.



19:08 Maratonia takana jo tuntikaupalla ja luettuna vain 100 sivua. Väliin on toki mahtunut koiran lenkittämistä ja ruoanlaittoa. Englanti taitaa kuitenkin sujua melkoisesti hitaammnin kuin suomi. Aloitin Evie Wyldilla eikä tätä kirjaa malttaisi käsistään vielä laskea. Ehkä luen sen vain suosiolla loppuun.

7:17 Eilinen maratoonaus loppui jotakuinkin kirjan putoamiseen nenälle, oli siis aika mennä nukkumaan. Luin aamupuhteeksi viimeiset sivut kirjasta All the birds singing ja lukusaldo on nyt 229 sivua eli yhden kirjan verran. Seuraavaksi suomea, ehkäpä sen lukeminen on hieman nopeampaa.

11:35 Abercrombien fantasia onkin nopealukuista. Noin 250 sivua sitä on nyt luettu. Nyt hetkeksi alkuperäiskansojen pariin. Vielä muutama tunti jäljellä!

15:00 Siinä se oli, lukumaraton. Abercrombien jälkeen luin vielä yhden lyhyen esseen Antti Arnkililta ja pätkän Matti Aikiota sekä Alexis Wrightia. Jälkimmäinen osoittautui ensimmäisillä sivuillaan vaikeaksi ja sain vasta ensimmäisistä tarinan säikeistä kiinni, kun maratonaika jo loppui. Siispä loppupäiväkin saattaa kulua lukien...

Kaikkiaan luin 617 sivua. Olen tähän määrään aivan tyytyväinen. Erityisesti ilahdutti kuitenkin se, että Evie Wyldin kirja oli juuri niin hyvä, kuin millaiseksi sitä monessa blogissa on kehuttu!

Hyvää maratoonausta kaikille vielä lukeville ja kiitos vielä emännälle.  

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Tietohaaste

Tarukirjan Margit heitti minua tällä haasteella jo kuukausi sitten. Lomien sun muiden laiskotusten vuoksi en ole viime aikoina juuri blogannut, mutta vihdoin sain etsittyä hyllystäni haasteeseen sopivat kirjat. Esiteltävät teokset ovat siis omasta hyllystäni, mikä rajasi valinnanvapautta melkoisesti. Suurin osa oman opiskelualani kirjoista on hyllyssä englanniksi. Haaste on peräisin Klassikkojen lumoissa -blogista ja sen säännöt ovat seuraavat

  • Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
  • Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
  • Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
  • Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin


Eric Hobsbawm: Äärimmäisyyksien aika (Vastapaino, 2001)

Alun perin pääsykoekirjana tutuksi tullut esitys ”lyhyestä 1900-luvusta”. Vaikkei opiskelupaikka aikanaan irronnut, jäi kirja hyllyyn pysyvästi. Hobsbawm esittelee 1900-luvun historiaa vuodesta 1914 vuoteen 1991 omaleimaisena prosessina. Käsittelyyn pääsevät niin sodat kuin joukkotiedotuksen murros ja kaikki punotaan yhteen yhden historioitsijan näkemykseksi omasta aikakaudestaan.











Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia (Gaudeamus, 2010)

Tässä teoksessa ajattelultaan kunnianhimoinen filosofi tarttuu seksuaalisuuden monipuoliseen historiaan aina antiikin klassikkojen käsityksistä nykyisempiin diskursseihin sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Foucault ei tyydy tavanomaisiin vastauksiin, vaan etsii aina jotakin, joka paljastaisi nykyisten diskurssien rajat. Ei mikään helppo teos, mutta loputtomiin haastava ja kiinnostava. Suomennoskin on oikein hyvä.



Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka (Gaudeamus, 2009)

Tämä teos on vielä puoliksi lukematta. Se onnistuu kuitenkin jokaisella lukukerralla ilahduttamaan, joskus naurattamaan ääneen. Žižek kirjoittaa taiteen ja populaarikulttuurin ja politiikan sekamelskasta ajatuksia, jotka tapaavat yllättää. Filosofi ja psykoanalyytikko sukeltaa syvälle nykyihmisen mieleen ja onnistuu uuttamaan tästä lähtökohdasta paperille poliittista analyysia. Kiehtovaa!



Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 (WSOY, 2013)

Kivimäki tekee suoranaisen kulttuuriteon tutkimalla sitä, kuinka mielenterveysongelmia rintamalla esiintyi ja miten niitä pyrittiin hoitamaan. Vielä lapsenkengissään muutenkin ollut psykiatria oli kovan paikan edessä, kun se pyrki määrittämään sotilaiden psyykkisiä ongelmia. Toisaalta psyykkiset romahdukset olivat yleisiä, toisaalta niitä silti pidettiin häpeällisenä pelkuruutena. Hienoa, että sotien historiaa voidaan käsitellä myös tällaisesta näkökulmasta.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2011)

Oikeinkirjoitusopas on tarpeellinen, joskin turhan vähän käytetty, kirjanen hyllyssä. Tästä oppaasta on toistaiseksi löytynyt vastaus pilkkuja, lyhenteitä ja muita kielellisiä kompastuskiviä koskeviin ongelmiin.













Käytän tätä sivustoa vähintään viikoittain ihastellakseni mahdollisia retkikohteita tai suunnitellakseni seuraavaa retkeä. Kattavien kohdetietojen lisäksi sivuilta löytyy retkeilytietoa. Sivustoa ylläpitää Metsähallitus.

Ulkopoliittisen instituutin sivuilta löytyy runsaasti katsauksia ja raportteja laajasta aihevalikoimasta. Instituutin hallituksen nimeää eduskunta ja perusrahoituskin tulee samasta suunnasta, joten räväkkää kannanottoa ei sivuilta yleensä löydä. Sen sijaan sieltä kannattaa etsiä laadukasta perustietoa ajankohtaisista ulkopoliittisista aiheista. Erityismaininta siitä, että julkaisut tuntuvat pääosin löytyvän sivuilta kokonaisuudessaan, usein sekä suomeksi että englanniksi.

Agricolasta löytyy monipuolinen valikoima historiaan ja historiantutkimukseen liittyviä linkkejä. Tutustu ainakin mielenkiintoiseen Ennen ja nyt –verkkolehteen, keskustelufoorumiin ja blogeihin. Sivustoa ylläpitää yhteisesti useampi yliopisto, kirjasto ja seura.

Usein tuntuu siltä, ettei suomalaisessa julkisessa väittelyssä (jos sitä nyt edes on) tartuta ollenkaan faktoihin. Faktabaari ei ehkä pysty luomaan meille tosiasioiden arvottamiseen perustuvaa väittelykulttuuria, mutta ainakin se pitää faktojen merkityksen esillä tarkastellessaan arkisesti julkisuudessa esiintyvien väittämien todenperäisyyttä.

Täältä löytyy paitsi sääennuste, myös tietoa niin ilmastonmuutoksesta kuin sadepilvistä. Ja linkki revontulien todennäköisyyttä mittaavalle sivustolle!

Kiitos kovasti hauskasta haasteesta. Koska haaste on pyörinyt jo melko pitkään, jätän haastamiset tällä kertaa väliin.