lauantai 31. joulukuuta 2016

Kalamiehet



Jottei verkkainen päivitystahti merkkaisi alkavaa vuotta tässä blogissa, kiirehdin vielä kirjoittamaan lukuvuoden hienosti kruunanneesta teoksesta. Kalamiehet sotkee lukijan verkkoon, jonka silmukoita ei pohjamutiin upotessa enää erota.

Neljä veljestä ryhtyy kalamiehiksi. He uhmaavat vanhempiensa kieltoja ja kalastavat vaarallisella joella pieniä nuijapäitä ja kaloja, joista ei vielä ole syötäväksi. Saalis tuodaan kotiin ja lapsenomaisesti oletetaan, että se pysyy hengissä niissä sekalaisissa astioissa, joissa se kuljetetaan. Pikkukalat kuitenkin kuolevat ja niin tekee hiljalleen myös veljesten lapsuus.

Tavanomainen kilpailu sisarusten kesken syvenee yllättävien, pienten, asioiden takia. Hullun sanomiset, salaisuuden paljastaminen vanhemmille vai nokkimisjärjestyksen haastaminen? On vaikea sanoa, mikä lopulta ajaa veljekset kierteeseen, joka määrää heidän kohtalonsa. Miksi Ikenna oikeastaan alkaa pelkäämään veljiään ja miksi suru vetää veljekset yksitellen epätoivoisiin tekoihin?

Obioma kuvaa pienessä nigerialaiskylässä asuvien veljesten lapsuutta tunnistettavasti. He ovat lapsia, joille pienten asioiden suuri merkitys voi valjeta vasta jälkikäteen. Tragedia tapahtuu yllättäen ja on kuitenkin aivan ymmärrettävä. Kuten perheen äiti, alkaa lukijakin nähdä surun hämähäkkejä tarinan joka mutkassa.

Kalamiehet ansaitsisi pidemmän ruotimisen (sic), mutta nyt täytyy lähteä juhlimaan ja kohti uutta, 
lukurikkaampaa vuotta. Hyvää uutta vuotta!


Chigozie Obioma: Kalamiehet (Atena, 2016) 

lauantai 17. joulukuuta 2016

Novellimaraton 17.12.

Aloittelen nyt Reader, why did I marry him? -blogin novellimaratonia, Tuntuupa hyvältä linnoittautua kirja- ja piparipinoin sänkyyn ilman sen kummempia velvotteita kuin jokusen novellin lukeminen. Piparit loppunevat ennen novelleja, jossakin välissä täytynee siis leipoa lisää. Maratoonaamisen keskeyttävät varmasti kaikenlaiset muutkin jouluun liittyvät mukavelvoitteet, kuten tuo piparinleivonta ja ostoksilla käynti. Ja illalla täytyy varmistaa, että Frodo pääsee jälleen tulena vellovien kivimassojen äärelle.




Valmistauduin maratooniin viikolla raahautu marssimalla työmatkan varrelle osuneeseen kirjastoon. Siellä hyllyjen välissä seisoskellessa jouduin toteamaan, että mieleen nousevia novellisteja oli vain kaksi: Munro ja Saunders. Jälkimmäinen odottelee vielä muuttolaatikossa uuteen kotiin pääsyä eikä Munro sillä hetkellä innostanut. Ruutuväsymyksen verhoamilla silmilläkin huomasin onneksi, että novellit oli erikseen merkitty, ilmeisesti ihan minua ajatellen (kiitos, kiitos!). Niinpä sain keräiltyä yllä olevan pinon, jota nyt sitten alan lukemaan. Piparit on jo syöty.

Aloitus kello 18:45

Ja kello 20:31 luettuna on yksi novelli neljästä kokoelmasta.

Joni Skiftesvikin Junankuorikello ehti jo hieman tylsistyttää, kunnes tarina keikahti lopussa hienosti. Novelissa Rekilä etsii kuolleen sotakaverinsa kelloa, joka ei koskaan päätynyt leskelle saakka.
Anni Nupposen Pahempi unia vie maailmaan, jossa ihmiset saalistavat heistä jalostettuja koneita. Sivutaan kysymystä unien tärkeydestä minuudelle.
Myös A.S. Byattin novellissa Olio metsässä mietitään sitä, kuinka todellisia unet voivatkaan olla. Ja miten ihminen pärjää, jos tapaakin jotain unenoikeaa ihan oikeasti? Kaksi evakkotyttöä lähtee metsään eikä koskaan palaa ennalleen.
Neljäntenä luin Chimamanda Ngozi Adichien Ykkössellin. Suosittu yliopisto-opettajan poika joutuu vankilaan ja pistämään omat arvonsa uuteen järjestykseen.

Mielenkiintoinen aloitus. Lukeminen jatkuu sunnuntain puolella.

Kello 11:35 on luettuna yksi Skiftesvik ja kolme Adichieta lisää. Gagarin lumessa (edit 17:30: se olikin Gagarin kinoksessa) yllätti iloisesti ensimmäisen tylsähkön novellin jälkeen. Adichien kohdalla kävi samoin, Eilen luettu Ykkösselli oli ihan kiinnostava, mutta tänään tuntuu, että jokainen luettu novelli on ollut edellistä parempi. Adichie tulee tänään varmaankin luettua kokonaan.

17:20 ja maraton on ohi, sillä nyt on lähdettävä jouluostoksille. Luin yhteensä 14 novellia, joista suurimmin iskivät A.S. Byattin Olio metsässä sekä Adichien Yksityisasia ja Se, mikä kuristi kurkkuasi. Novelleja tulee luettua todella vähän, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Tämäkin lukuputki vei lyhyessä ajassa moneen tilanteeseen, paikkaan ja tunnelmaan. Onneksi novellihaaste jatkuu vielä pitkään ja muistuttelee lukemaan myös lyhyempää proosaa (joka vaikuttaisi monesti olevan tarkemmin ja pidemmälle ajateltua kuin romaanimittainen). Lisää näistä kokoelmista sitten, kun loputkin novellit on luettu.

Kokoelmat, joista novellit valikoituivat:
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2012)
A.S.Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012)
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa (WSOY, 2000)
Anni Nupponen; Joen jumala (Osuuskumma, 2014)

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Unohtumaton Oblivia



The Swan Book sijoittuu dystooppiseen, luonnonkatastrofien piinaamaan, Australiaan.  Ihmiset lähtevät massoittain liikkeelle ja menettävät oman luontonsa. Heidän ajatusmallinsa eivät enää päde. He ovat pysyvästi vieraalla maalla ja koti muuttuu mahdottomaksi haaveeksi. Silti kaipuu omaan jää. Vihamielisessä maassa on vaikea selvitä, kun vastassa ovat niin ihmiset kuin tuntemattomat eläimet ja kasvit.

Ethyl(ene) Oblivia on menettänyt oman Maansa monella tapaa. Australian hallitus on ajanut aboriginaalit ahtaalle, sotilaiden hallitsemiin reservaatteihin. Jotkut aboriginaaleista on hyväksytty oikeanlaisiksi kansalaisiksi, kun taas toiset pitää itselleen vaarallisina sulkea pois. Oblivian maa on kuivuudesta kärsivää ja löyhkäävää suoaluetta. Tällä vanhalla rannikolla lojuu ruostuvia aluksia, joissa yhdestä Oblivia asuu Bella Donnan kanssa. Tämä on paennut vanhasta maailmasta ja juuttunut suolle, tyytynyt katselemaan mustien joutsenten parvia, vaikka haaveilee oman maailmansa valkeista enkeleistä. Bella Donna on vieraalla maalla ilman mahdollisuutta palata omaan tuhoutuneeseen Maahansa.

Oblivia menettää yhteisönsä, kun hän joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Bella Donna löytää hänet ja ottaa luokseen asumaan. Mykkä Ethyl on paennut mieleensä ja Bella Donna rakentaa hänen maailmansa uudestaan täyttämällä sen joutsenilla ja taruilla niistä. Joutsenet johdattavatkin Obliviaa läpi hänen elämänsä. Mustat joutsenet, jotka hänen laillaan etsivät loputtomiin uutta kotia. Lopullisesti Oblivian repäisee Maastaan irti Warren Finch, nousukiidossa oleva aboriginaalipoliitikko, joka vie tämän seisomaan rinnallaan tv-uutisiin, aina yhtä mykkänä.

Yllä oleva pitää (mielestäni) paikkansa. Näin voinee tarinasta sanoa. Tuntuu tärkeältä laittaa asioita itselleen tuttuun muottiin. Se ei kuitenkaan tee oikeutta teoksen syvyydelle. Tarinat valkoisista joutsenenkeleistä muuttuvat Maastaan irti revityn aboriginaalinaisen kodin etsintää johdattaviksi mustiksi joutsenlaumoiksi. Tällä matkalla valkoiset ovat Maata ymmärtämättömiä maailman tuhoajia. Sortaja tulee kuitenkin myös Finchistä, jolle suoreservaatin aboriginaalit ovat yhtä vieraita kuin valtaapitäville valkoisillekin. Sukupolvien mittainen sorto on pahoinvoinnin vyyhti. Se saa suon väen hylkäämään Oblivian. Hän kun pakenee ikivanhan puun onttoihin juuriin, esi-isäpuun, joka myöhemmin tuhotaan. Oblivia muistuttaa heitä paitsi omasta epäonnistumisestaan tytön suojelussa, myös puun katoamisesta, kipeästä katkosta omiin juuriin.

Itselleni tärkeintä kirjassa oli se, kuinka omastani poikkeava on sen taustalla oleva ajatusmaailma. Kuvaavaa lienee se, että vasta jossakin sadannen sivun paikkeilla aloin saada tarinasta kiinni. Sitten oli palattava alkuun ja luettava se, mitä alkuun en ymmärtänyt. Teoksessa sekoittuvat surutta kuvitelmat ja todellisuus, eikä ole mitenkään selvää, että kumpikaan olisi toista tärkeämpää. Oblivialle seuraa pitävät aaveet ovat hänelle taatusti tärkeämpiä kuin Warren Finch. Eikä Obliviaa voisi ymmärtää irrallaan hänen omista tarinoistaan. Ajattelen tarinaa jonkinlaisena Dreaming-käsitteen ilmentymänä. Maa ja tieto siitä, tarinat siitä mikä on sallittua ja mikä ei, ihmismieli, ovat kaikki samaa. Ei voi erotella toisistaan luontosuhdetta ja käyttäytymistä yhteisössä, tietoa tai tunnetta. Maailma ei ole irrallaan mielestä ja tarinoista, jotka siitä kerrotaan.

Kieli ei kirjassa aina mukaudu kieliopin rajoihin. Se on haastavaa, mutta samaan aikaan rytmillisesti ilmaisuvoimaista. Miksi mieleltään järkkynyt Ethylene ilmaisisikaan itseään muiden sovinnaisuuksien mukaan? Toisaalta tuntuu, että koko tarinaa kirjoitetaan niin erilaisesta maailmankatsomuksesta, että sekään ei mahdu perinteisten kielikonventioiden sallimiin rajoihin. Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn ja siihen on palattava uudestaan (ja uudestaan?), sillä tuntuu kuin olisin saanut kiinni vasta pienestä osasta tarinan kiemurtelevia juuria.

She listened closely to the dry grass and shadows of scrub being rustled by the wind, singing stories and laws that she would never know, and knowing this single thing about being its stranger was like having the weight of the world on her shoulders. This was the kind of weight she carried to stop her from sleeping in this country. Whenever she drifted off to sleep, she would instantly be re-awakened; just by the simple fact of knowing she should not be there, and knowing that rats crept all over the ground searching for food. She felt the country’s power. Knew it could kill her.

Aloitan kirjalla The books of my life –blogin Adventuresin Down Under and Beyond –haasteen. Tästä ja muista haasteista lisää lähiaikoina.


Alexis Wright: The Swan Book (Constable, 2015)

lauantai 3. joulukuuta 2016

Marraskuun lukemisia


Marraskuu meni ja toivon ehtiväni taas enemmän blogin pariin. Kuten edellisessä kirjoituksessa (kauan sitten) kävi ilmi, olen lukenut lähinnä ”helppoja” eli vetävästi eteneviä kirjoja. Tässä kaksi dekkaria, jotka marraskuussa sain luettua. Ne tarjosivat kelvon hengähdyksen kiireisessä pimeässä.


Aave tuntui nimensä puolesta sopivalta marraskuuhun. Pidin tästä toisesta Harry Holestani yhtä paljon kuin edellisestä, Torakoista. Saattaisi kuitenkin olla järkevää lukea loput kirjat järjestyksessä. Aaveen henkilöt olisivat järjestelmällisemmille lukijoille olleet jo tuttuja. Onneksi tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut tarinan ymmärtämistä. Sitä paitsi edellisiä osia jatkossa lukiessa kutkuttaa kivasti tietää enemmän kuin hahmot itse.

Harry Hole palaa Osloon Thaimaasta. Hän on nyt entinen poliisi, joka joutuu keskelle rikollisjärjestöjen välien selvittelyä. Tai ehkä salaliittoa, johon tuntuu olevan sekaantunut korkeassa asemassa oleva henkilö jos toinenkin. Holella on henkilökohtainen syy palata kaupunkiin. Oleg, jonka joku aiempia kirjoja lukenut jo tuntisikin, on syytteessä murhasta. Murha tuntuu kietoutuvan kysymykseen siitä, kuka kaupungin huumeet myy. Seuraa väkivaltaa, juonittelua, äijäilyä ja rakkauttakin. Sillä Oleg on Harryn suuren rakkauden Rakelin poika.


Kuolema ei ole lasten leikkiä on puolestaan ensimmäinen lukemani Flavia De Luce-romaani. Päähenkilö on 11-vuotias kemisti, joka kotikartanonsa laboratoriossa selvittää vaikkapa sen mitä kasveja metsän viljelyksillä oikein kasvaakaan. Lievästi epäuskottava nuori voitti minut tahmeasta alusta huolimatta puolelleen. En kuitenkaan ahminut kirjaa, vaan luin sitä hieman välinpitämättömästi kuukauden verran. Ihmettelin alkuun, miksi kirjailija on tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa päättänyt viitata jo aiemmin tapahtuneeseen murhan selvittelyyn. Sitten huomasin tarkistaa kirjojen järjestyksen ja totesin, että kyseessä onkin jo toinen kirja...

Flavia de Luce asuu nimestään huolimatta pienessä kylässä Englannin maaseudulla. Kuvitellessaan omia hautajaisiaan kirkkomaalla, hän törmää itkevään naiseen. Tämä osoittautuu nukketeatterin kertojaksi. Kahden hengen teatteri joutuu odottelemaan auton korjaamista Bishop’s Laceyssä ja pistää esityksensä pystyyn odotellessa. Ja murhan jälkeen käy ilmi, ettei auto kulkenut kylän kautta aivan sattumalta.