The Swan Book sijoittuu dystooppiseen, luonnonkatastrofien
piinaamaan, Australiaan. Ihmiset
lähtevät massoittain liikkeelle ja menettävät oman luontonsa. Heidän
ajatusmallinsa eivät enää päde. He ovat pysyvästi vieraalla maalla ja koti muuttuu
mahdottomaksi haaveeksi. Silti kaipuu omaan jää. Vihamielisessä maassa on
vaikea selvitä, kun vastassa ovat niin ihmiset kuin tuntemattomat eläimet ja
kasvit.
Ethyl(ene) Oblivia on menettänyt
oman Maansa monella tapaa. Australian hallitus on ajanut aboriginaalit
ahtaalle, sotilaiden hallitsemiin reservaatteihin. Jotkut aboriginaaleista on
hyväksytty oikeanlaisiksi kansalaisiksi, kun taas toiset pitää itselleen
vaarallisina sulkea pois. Oblivian maa on kuivuudesta kärsivää ja löyhkäävää
suoaluetta. Tällä vanhalla rannikolla lojuu ruostuvia aluksia, joissa yhdestä Oblivia
asuu Bella Donnan kanssa. Tämä on paennut vanhasta maailmasta ja juuttunut
suolle, tyytynyt katselemaan mustien joutsenten parvia, vaikka haaveilee oman
maailmansa valkeista enkeleistä. Bella Donna on vieraalla maalla ilman
mahdollisuutta palata omaan tuhoutuneeseen Maahansa.
Oblivia menettää yhteisönsä, kun
hän joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Bella Donna löytää hänet ja ottaa
luokseen asumaan. Mykkä Ethyl on paennut mieleensä ja Bella Donna rakentaa
hänen maailmansa uudestaan täyttämällä sen joutsenilla ja taruilla niistä.
Joutsenet johdattavatkin Obliviaa läpi hänen elämänsä. Mustat joutsenet, jotka
hänen laillaan etsivät loputtomiin uutta kotia. Lopullisesti Oblivian repäisee
Maastaan irti Warren Finch, nousukiidossa oleva aboriginaalipoliitikko, joka
vie tämän seisomaan rinnallaan tv-uutisiin, aina yhtä mykkänä.
Yllä oleva pitää (mielestäni)
paikkansa. Näin voinee tarinasta sanoa. Tuntuu tärkeältä laittaa asioita
itselleen tuttuun muottiin. Se ei kuitenkaan tee oikeutta teoksen syvyydelle. Tarinat
valkoisista joutsenenkeleistä muuttuvat Maastaan irti revityn
aboriginaalinaisen kodin etsintää johdattaviksi mustiksi joutsenlaumoiksi.
Tällä matkalla valkoiset ovat Maata ymmärtämättömiä maailman tuhoajia. Sortaja
tulee kuitenkin myös Finchistä, jolle suoreservaatin aboriginaalit ovat yhtä
vieraita kuin valtaapitäville valkoisillekin. Sukupolvien mittainen sorto on
pahoinvoinnin vyyhti. Se saa suon väen hylkäämään Oblivian. Hän kun pakenee
ikivanhan puun onttoihin juuriin, esi-isäpuun, joka myöhemmin tuhotaan. Oblivia
muistuttaa heitä paitsi omasta epäonnistumisestaan tytön suojelussa, myös puun
katoamisesta, kipeästä katkosta omiin juuriin.
Itselleni tärkeintä kirjassa oli
se, kuinka omastani poikkeava on sen taustalla oleva ajatusmaailma. Kuvaavaa
lienee se, että vasta jossakin sadannen sivun paikkeilla aloin saada tarinasta
kiinni. Sitten oli palattava alkuun ja luettava se, mitä alkuun en ymmärtänyt.
Teoksessa sekoittuvat surutta kuvitelmat ja todellisuus, eikä ole mitenkään
selvää, että kumpikaan olisi toista tärkeämpää. Oblivialle seuraa pitävät
aaveet ovat hänelle taatusti tärkeämpiä kuin Warren Finch. Eikä Obliviaa voisi
ymmärtää irrallaan hänen omista tarinoistaan. Ajattelen tarinaa jonkinlaisena
Dreaming-käsitteen ilmentymänä. Maa ja tieto siitä, tarinat siitä mikä on
sallittua ja mikä ei, ihmismieli, ovat kaikki samaa. Ei voi erotella toisistaan
luontosuhdetta ja käyttäytymistä yhteisössä, tietoa tai tunnetta. Maailma ei
ole irrallaan mielestä ja tarinoista, jotka siitä kerrotaan.
Kieli ei kirjassa aina mukaudu
kieliopin rajoihin. Se on haastavaa, mutta samaan aikaan rytmillisesti
ilmaisuvoimaista. Miksi mieleltään järkkynyt Ethylene ilmaisisikaan itseään
muiden sovinnaisuuksien mukaan? Toisaalta tuntuu, että koko tarinaa kirjoitetaan
niin erilaisesta maailmankatsomuksesta, että sekään ei mahdu perinteisten
kielikonventioiden sallimiin rajoihin. Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn ja
siihen on palattava uudestaan (ja uudestaan?), sillä tuntuu kuin olisin saanut
kiinni vasta pienestä osasta tarinan kiemurtelevia juuria.
She listened closely
to the dry grass and shadows of scrub being rustled by the wind, singing
stories and laws that she would never know, and knowing this single thing about
being its stranger was like having the weight of the world on her shoulders. This
was the kind of weight she carried to stop her from sleeping in this country.
Whenever she drifted off to sleep, she would instantly be re-awakened; just by
the simple fact of knowing she should not be there, and knowing that rats crept
all over the ground searching for food. She felt the country’s power. Knew it
could kill her.
Alexis Wright: The Swan Book (Constable, 2015)