Luin marraskuussa kahta runokirjaa limittäin. Ne kuuluvat suomalaiselle grand old ladylle Sirkka Turkalle sekä walesilaiselle, kansallisrunoilijaksikin nimetylle, Gillian Clarkelle. Vaan kovin olivat erilaisia nämä kokoelmat.
Clarken kokoelman teemana on vesi kun taas Turkka kirjoittaa kuolemasta, luopumisesta, rakkaista elämistä. Clarke kirjoittaa jollakin tavalla steriililtä tuntuvaa tekstiä. Sellaista runokieltä se tuntuu olevan. Siinä tunteet ovat niitä mitä runo sanailee, eikä runo siis tunnu niinkään kertovan tunteista. Kaunista tekstiä toki ja paikoin purevaakin. Turkan runojen verisen luopumisen rinnalla ne eivät kuitenkaan tuntuneet juuri miltään. Clarken luonto on kaunista ja enintään surullisin tavoin tunteita peilaavaa. Turkan luonto on kipua ja rakkautta, joka tuntuu luopumisen tuskana. Sen kauneus ei ole visuaalista vaan kahden elävän yhteyttä. Kun Clarke ylistää kymriä, oodailee Turkka sairaiden ja kuolleiden sydänverellä. Yhdistelmä oli siis harvinaisen huono ja Clarke varmasti ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Molempien kohdalla kyseessä oli ensimmäinen tutustuminen. Turkkaan tulen varmasti palaamaan pikaisesti, kun taas Clarke saa jäädä odottelemaan toisenlaista aikaa.
Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (Tammi, 2004)
Gillian Clarke: A Recipe for Water (Carcanet, 2009)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti