sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kevätkoonti


Voihan blogisaamattomuus! Tämä kevät on kyllä ollut pohjanoteeraus tämän blogin useinkin laiskassa postaushistoriassa. Kirjoittaminen ei ole innostanut, vaikka luettujen kirjojen pinot kasvavat. Kirjastoon palautuvista ei muista ottaa kuvia ja kohta unohtuu, että niitä koskaan luki. Niinpä pistän nyt kiireesti kevään järjestykseen. Kohta alkaa se lyhyt loma, joka uudessa työpaikassa on ehtinyt kertyä, ja lomalta on aina mukavampi palata edes järjestyksenomaisessa tilassa olevaan kotiin ja blogiin. Siisteydestä ei kannattane puhua sen enempää. Tässä siis loput siitä kirjakeväästä, jonka vielä muistan lukeneeni.


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää


”Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina.” Näin lupaa takakansi ja kyllähän tarina aukoo kyynelkanavia, jotka omalla kohdallani eivät tosin juuri kannustusta siihen kaipaa. Elämässään ajelehtiva Louisa päätyy neliraajahalvautuneen Willin hoitajaksi. Rikas ja menestyvä Will ei välitä juuri mistään ja levittää omaa pahaa oloaan myös lähellään eläviin. Louisa onnistuu kuitenkin saamaan tähän yhteyden. Rakkauden lisäksi kyse on kuitenkin myös Willin elämänhalusta. Voiko Louisa palauttaa sen? Kirja käsittelee isoja asioita, elämän merkityksellisyyttä, traumoja ja itsemurhaa. Sen asetelma on kuitenkin aika kulunut (köyhä, tietämätön tyttö ja rikas, kokenut mies), eikä sen käsittely ole mitenkään yllättävää. Kirjan lukee kuitenkin mielellään, se on oikein pätevää hellepäivän lukuiloa.





Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.



Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla


Myös Griffithsin dekkari kelpaa hienosti kesäpäivän viettoon. Sarjan kolmannessa osassa arkeologi Ruth Gallowaylla on tytär ja hän tasapainoilee rakastamansa työn ja yksinhuoltajalle lankeavien vaatimusten välillä. Mysteeri kietoutuu tässäkin kirjassa vahvasti petolliseen rannikkoon ja suolamarskiin nopeasti nousevine vuorovesineen. Eroosion paljastamat luurangot pakottavat Ruthin setvimään rikoskomisario Nelsonin apuna menneisyyden rikoksia. Tapahtumia seurataan suurella mielenkiinnolla Sea’s End Housesta. Se uhmaa vielä aikaa ja seisoo jyrkänteellään meren syödessä pala palalta sen aikanaan suurta puutarhaan. Lähdin mielelläni uudestaan rannikolle meren voimaa ihmettelemään. Tässä osassa itsenäisenä ammattinaisena kuvaillun Ruthin elämä ei pyöri enää ensimmäisen osan tavoin hänen elämänsä miesten ympärillä. Jotakin ärsyttävää on kuitenkin edelleen siinä, kuinka usein Ruth pistetään pohtimaan sitä, mitä muut mahtavat hänen kehostaan ajatella.


Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Suolamarski ja meren syömät rantatörmät kiinnostaisivat kyllä kovasti.



Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola


Lukupiirini halusi edellisen kirjan, Joanne Harrisin Sinisilmän, vastapainoksi jotakin kevyttä. Keltaisten sitruunoiden ravintola todella on sellainen. Siinä Agnes kipuilee, kun hänen uransa näyttää kaatuvan hyvällä työpaikalla tapahtuneeseen raiskausyritykseen. Tapahtuma ei myöskään ole ainoa kupru naisen elämässä. Poikaystävä katselee sillä silmällä työkaveriaan ja kotipaikkakunnan ainoa työnantaja on sulkemassa ovensa. Onneksi vanha työkaveri on perustamassa ravintolaa. Sen myötä tarjoutuu Agneksellekin mahdollisuus saada elämä taas järjestykseen, jos vain uskaltaa ottaa riskin. Tukholman ravintolamaailman kuvaus on ihan kiinnostava ja jälleen tarina kuljettaa helposti mukanaan. Sen suurempaa jälkeä ei tämä kirja kuitenkaan jättänyt.





Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.



Lars Wilderäng: Tähtikirkas


Ennen kirjaan tarttumista ajattelin, että Tähtikirkas on ya-kirjallisuutta. Se on kuitenkin melkoisen väkivaltainen ja ilmaisussaan suora, eivätkä kaikki päähenkilötkään ole nuoria. Taisin siis olla väärässä. Tähtikirkas maalaa pirullisen kuvan siitä, kuinka pikaisesti Ruotsi valuu kaaokseen, kun kaikki sähkölaitteet lakkaavat toimimasta. Tarina alkaa kietoutua yhteen vasta kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuljetaan monenlaisten henkilöiden kanssa ja seurataan heidän sopeutumistaan tilanteeseen. Tässä dystopiassa kovinkaan moni ei selviä mullistuksesta hengissä. Jälleen kerran kyseessä on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja. Sen idea on kuitenkin sen verran vaikuttava, että se jää jonnekin takaraivoon asustelemaan. Wilderäng on onnistunut luomaan jossain määrin uskottavan ajatuskulun. Lopussa käännetään tarinaa jo ihan uuteen suuntaan ja jatko-osissa taidetaan saada selityksiä tapahtuneelle. Tätäkin voi suositella parvekelukuun, joskin aurinko tarvitaan tässä hälventämään edes osa dystopian synkkyydestä.


Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Selviytymistarina, sillä niitäkin kirjassa on.