Elly Griffiths: Risteyskohdat

Arkeologian tohtori Ruth Galloway asuu rannikolla, marskimaan rajalla. Hän joutuu mukaan katoamistapauksen selvittelyyn. Se tuntuu liittyvän olennaisesti alueen myyttiseen sijaintiin taivaan ja maan välillä. Arkeologeille rannikolla on paljon selvitettävää. Ruthkin on asettunut alueelle vietettyään suloisen kesän etsien suolaisen maan säilömiä ruumiita ja paalupolkuja. Rikoskomisario Harry Nelson joutuu tukeutumaan Ruthiin, kun tapaus käy yli hänen ymmärryksensä.

Marskimaa on upea tausta tarinalle. Se on vaarallinen esteettä puhaltavine myrskyineen ja yllättäen nousevine vuorovesineen. Lukijallekin käy selväksi miksi muinaiset ihmiset ovat sitä pyhänä pitäneet. Raja-alue taivaan ja maan välissä sopii tietysti hienosti myös hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman pohdintaan. Kevyempää tunnelmaa tarinaan tuovat Ruthin ihmissuhteet ja hänen alussa hankala suhteensa Nelsoniin.

Vaikka koukuttava tarina sai sivut kääntymään vauhdilla, en kuitenkaan täysin ihastunut kerrontaan. Tuntui tylsältä, että Ruthin ”erilaisuutta” piti niin kovin selitellä. Kaikesta yksin viihtymisen korostamisesta huolimatta hänen miessuhteillaan oli kuitenkin yllättävän suuri merkitys tarinassa. Työstään pitävä, kissoineen ja harvoine ystävineen viihtyvä Ruth olisi ollut kiinnostava hahmo ilman hänen ylipainonsa ja rohkean luonteensa selittelyä. Kovasti kiinnitetään huomiota myös Nelsonin ja hänen vaimonsa hyväksyttävämpään ulkonäköön. Varasin kuitenkin toisen osan kirjastosta, ehkäpä kirjailija on jo saanut tarpeekseen hahmojensa (mielestäni turhasta) selittelystä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Tammi, 2017)

Muriel Spark: Mandelbaumin portti

Mandelbaumin portti on ainoa Muriel Sparkilta suomennettu teos. Odotin suomennokselta helppoa lukukokemusta, mutta tarina olikin aluksi työläs. Tämä ei tosin mitenkään johdu suomennoksesta, joka vanhahtavuudestaan huolimatta on edelleen luettava. Teos on kirjoitettu 1965 ja suomennettu jo vuotta myöhemmin. Alun tahmeus johtui siitä, kuinka hitaasti tarinaan johdatellaan. Ensin esitellään Freddy. Tämä brittiläinen diplomaatti ei herätä järin lämpimiä tunteita kärsiessään asemapaikkansa kuumuudesta ja riimitellessään mielessään kiitosrunoa viikonlopun emännälleen. Hän tarkkailee ympäristöään melko mielenkiinnottomasti, diplomaatin tavoin ulkopuolelta. Samoin muut henkilöt esitellään hitaasti ja hivenen tylsästi. Pidin kuitenkin ensimmäisestä Sparkilta lukemastani kirjasta niin kovasti, että yritin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden. Ja se kannatti. Tarina lähti kulkemaan vasta sadannen sivun jälkeen, mutta sitten se eteni vauhdilla.

Kirjassa liikutaan kahden puolen Mandelbaumin porttia, Jerusalemin Israelin ja Jordanian osien välillä kirja tapahtuma-aikaan ollutta tarkastuspistettä. Tästä Freddy kulkee viettämään viikonloppujaan ystäviensä rauhalliseen puutarhaan Jordanian puolella ja taas takaisin töihin Israelin hallitsemaan osaan. Hänellä on tämä vapaan kulun etuoikeus, mutta Jerusalemin pysyvämmille asukkaille raja ja tarkastuspisteet ovat hengenvaarallisia. Vaaraan asettaa itsensä myös englantilainen Barbara. Hän on puoliksi juutalainen, roomalaiskatolilaisuuteen kääntynyt nainen, joka haluaa saattaa pyhiinvaelluksensa päätökseen vierailemalla Jordanian puoleisilla pyhillä paikoilla. Vaarassa hän on syntyperänsä takia, sillä äitinsä puolelta juutalaisena hän on jordanialaisille todennäköinen Israelin vakooja. Silti on mentävä ja Barbaran pyhiinvaellus on se seikkailu, josta kirja vauhtiin päästyään kertoo. Tässä vaiheessa Freddystäkin kuoriutuu ihan kiinnostava hahmo, samoin kaikista pyhiinvaellusta avittavista ja hankaloittavista sivuhahmoista. Perinteisen isänsä varjossa pyristelevät Abdul ja Suzi sekä Barbaran tulevan avioliiton estämään pyrkivä englantilainen opettajatar tasapainottelevat paitsi Jordanian ja Israelin, arabien ja juutalaisten, myös menneen ja uuden maailman välillä. Yllättävä seikkailu tuo kaikista osallistujista esiin yllättäviä piirteitä.

Teoksen on täytynyt aikanaan olla erittäin ajankohtainen. Siinä puhutaan esimerkiksi Eichmannin oikeudenkäynnistä ja yleisesti juutalaisten ja arabien suhteista. Spark oli itse roomalaiskatolisuuteen kääntynyt (ja isänsä puolelta juutalaista syntyperää). Tästä näkökulmasta pitkät pohdinnat Barbaran juutalaisesta perinnöstä sekä erilaisten uskontokuntien suhtautumisesta Pyhään maahan tulevat ymmärrettäviksi. Voi myös olla, että uskonnolliset näkökulmat ovat vielä 1960-luvulla olleet lukijoillekin ajankohtaisia ja kiinnostavia. Useamman kerran näihin asioihin upotaan omasta mielestäni vähän turhankin pitkäksi aikaa. Esimerkkinä mainittakoon eräässä pyhiinvaelluskohteessa pidetty saarna, jota kestää useamman sivun ajan. Paikalliset munkit toimivat kommentaattoreina paheksuessaan vieraan omavaltaista käytöstä. Ajan uskonnollista keskustelua tuntevalle saarna olisi ehkä teräväkin kommentaari. Yhteiskunnallinen ulottuvuus on puolestaan niin esillä edelleen, että se näyttäytyy aivan ajankohtaisena ja ymmärrettävänä. Pääasiassa (sivun 100 jälkeen) teos olikin oivaltavaa ja nautinnollista kerrontaa.

Muriel Sparkin syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Ajattelin tätä juhlistaakseni lukea useammankin Sparkin vuoden aikana. Huomasin satavuotispäivän Heavenalin blogista (englanniksi). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

Muriel Spark: Mandelbaumin portti (WSOY 1966) suomentanut Juhani Jaskari

Pilvin pimein P.D. Jamesia

Kävipä niin, että luettuani yhden Adam Dalgliesh-dekkarin en malttanut olla hakematta kirjastosta toista. Kolmas löytyi omasta hyllystä ja neljäs jälleen kirjastosta. Viidennen sain lainaan vieraillessani ystävän luona. Näiden murhamysteerien rauhallinen tahti taisi kompensoida vuoden kiireistä alkua täydellisesti. Luin kirjat sitä sen enempää suunnittelematta jotakuinkin järjestyksessä. Se ei kuitenkaan taida olla tarpeellista, sillä pitkänä tarinankaarena on lähinnä AD:n hahmon sisäinen kehitys. Poimin kirjoista muutaman lukukokemuksilleni tärkeän seikan.

Miljöö

Viiden tarinan ympäristöt olivat melko erilaisia, mutta kaikissa teoksissa merkittäviä. Aluksi lukemassani Valepotilaassa viehätti kuvaus Nightingale Housen kartanosta, jossa nuoret opiskelivat sairaanhoitajiksi. Taloa ympäröivä karu metsä vain korostaa tiukasti säännellyn ympäristön pahaenteisyyttä. Samalla tavalla suljettu on psykiatrinen klinikka Murhaajan mielessä. Sen kellarikerros on kuvattu säästeliäästi ja silti onnistuneen klaustrofobisesti. Toisaalta Totuus ja toiveet sekä Usko ja epäilys sijoittuvat tuulisille niemille. Meri on molemmissa läsnä pauhaavana voimana, joka syö maata ja hävittää hirmutekojen jälkiä. Tuulee, on kylmää ja karua, ja silti tekisi mieli avata ovi ja liittyä AD:n seuraan kuun valaisemalle kävelylle luostarinraunioille.

Henkilökuvaus

Tässä lienee näiden kirjojen varsinainen voima. P.D. James kuvaa niin päähenkilöään kuin kaikkia muitakin hahmojaan terävästi. Hänen ihmiskuvansa ei ole etäinen tai viileä, vaikka hänen hahmonsa eivät yleensä kovin imartelevaa käsittelyä saakaan. AD itse kuvataan pohdiskelevana ja älykkäänä, mutta vaikeana ihmisenä. Myötätuntoa häneltä liikenee kaikille tasaisen säästeliäästi. On kuitenkin mukavaa välillä lukea poliiseista, jotka eivät sotke työtään tai meneillään olevaa murhatutkimusta yksityisillä pulmillaan. AD joutuu kuitenkin useammassakin tarinassa pohtimaan omaa suhdettaan siinä osallisina oleviin ihmisiin. Joka tapauksessa on hienoa, kuinka kiinnostavia nuo ihmiset tapaavat olemaan. Vain yhdessä kirjassa, Kuoleman maussa, kiinnostavat hahmot olivat harvassa. Muuten heidän motiivinsa ja luonteensa on tavallisesti kuvattu syvyydellä. Tuntuu siltä, ettei kertoja sen enempää kuin AD tunne hahmoja kokonaan, vaan heissä olisi aina lisää kerroksia paljastettavaksi.

Kerronta

Näissä lukemissani viidessä tarinassa en havainnut mitään kaavaa, joka ohjaisi juonen kehittelyä. Mielestäni mysteerit olivat varsin erilaisia. Syyllinen ehkä paljastuu aina saman tyyppisellä työskentelyllä: kuulusteltavien pienillä lipsahduksilla, sattumalta keskusteluissa vastaan tulevalla tiedolla. Usein vihjataan jossakin vaiheessa, että AD on jo tietoinen murhaajan henkilöllisyydestä, muttei halua paljastaa sitä kollegoilleen ennen kuin on asiasta varma. Toisaalta tarinoissa on aika vähän keinotekoista tietojen panttaamista. Jos joku ei kerro tietojaan, siihen on hyvä syy ja kyseinen käänne on uskottavasti perusteltu. Tästä pääsee myös kerrontatapaan, joka miellyttää itseäni. Ääneen pääsevät AD:n lisäksi myös muut tutkijat, epäillyt ja todistajat. Taitaa olla niin, että jokaisessa kirjassa myös murhaaja on päässyt ääneen. Se on vain vaikeuttanut juonen ennalta arvaamista.

Niin kiinnostavaa kuin osaavan AD:n seurassa onkin ollut, taitaa olla aika lukea välillä jotakin muutakin kuin dekkareita. Pistän Helmet-haasteeseen vauhtia sijoittamalla kirjat siihen seuraavasti: 

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Valepotilas (Otava 2013)

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Murhaajan mieli (Otava 2011)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Totuus ja toiveet (Otava 1990)

23. Kirjassa on mukana meri Usko ja epäilys (Otava 2001)

16. Kirjassa luetaan kirjaa Kuoleman maku (Otava 2012)