maanantai 29. helmikuuta 2016

Talvihaasteen koonti

Kuva Ullan Luetut kirjat



Ullan Luetut kirjat järjesti talvihaasteen, jossa luettiin syksyisiä, jouluisia ja talvisia kirjoja. Tarkoituksena oli lukea kirjoja, joiden nimessä tai kansikuvassa oli jotakin aiheeseen viittaavaa.

Oma tavoitteeni oli lukea hyllystä pois kolme talviaiheista kirjaa. Aivan se ei onnistunut, sillä Lumilapsi ei ehtinyt lukuun. Omasta hyllystä luin Jään ja Lumen maan. Onneksi talvea on vielä jäljellä ja siis aikaa nautiskella talven taiasta. Kyllä vain, minä rakastan talvea.

Talven lisäksi rakastan aikarajoja. Ilman niitä en kai saisi koskaan mitään valmiiksi. Myös talvihaasteen suorittamisessa tuli hieman hoppu. Luin viidestä teoksesta neljä vasta helmikuussa. Vahingossa huomasin lukeneeni vielä kuudennenkin teoksen, jonka nimestä löytyi sana "talvi". Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa ei juuri talvessa liikkunut, mutta lisätäänpä se listaan, koska kyseessä on kuitenkin varsin mainio runoteos.

Luin haasteeseen seuraavat kirjat:

P.D. James: Syystanssiaiset
Terry Pratchett: Hogfather
Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kiitos talvi-iloa syventäneestä haasteesta!



Talven hallava hevonen

Tarina alkaa epämääräisellä uhan tunnulla. Pieni tyttö saa aikaan mahdottomuuksia ja joku tuijottaa sisään metsän rajasta. On paettava. Roni yrittää pitää tyttärensä turvassa joltakin tuntemattomalta. Seuraavaksi palataan ajassa taaksepäin, aikaan jolloin Roni oli teini ja hänen äitinsä rakastaja katosi. Aikahyppäyksin kerrotaan peräti viidestä sukupolvesta ja useammasta suvusta, kunnes lopulta päästään alkuun. Kierrokset lisääntyvät jokaisella hyppäyksellä ja juonikuvio kiemuroituu. Lopulta pitää jo aktiivisesti miettiä mitä sukua Aila olikaan Johannekselle.

Kerronta vetää ja tunnelma on tässä erityisen toimiva. Lähes kaikki henkilöt tulevat lähelle luonteenpiirteineen ja heikkouksineen. Myös kauhuelementit ovat toimivia. Oksat muodostavat pelottavia varjoja öisessä metsässä ja vintin ikkunassa näkyy hahmoja. Samalla kuolema on jatkuvasti läsnä – ja menneisyys, josta lopulta löytyy myös selitys monelle tapahtumalle.

Kokonaisuutena teos tuntuu kuitenkin hieman keskeneräiseltä. Kauhuelementtejä viljelevältä tarinalta ei ehkä voi odottaakaan loogista kokonaisuutta, mutta lopulta tuntui, etteivät ensimmäinen ja viimeinen osio aivan kohdanneet. Miksi Silja osasi piirtää soivan pianon ja mitä talven hallava hevonen yritti ryskiessään Ronin takapihalla? Tai sitten tällä lukijalla oli liian kiire ja tarinaan olisi syytä perehtyä uudemman kerran. Esikoisteos on kuitenkin lukemisen arvoinen ja paikoin sen verran jännittävä, että se tuli luettua päivänvalossa.


Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen (Gummerus, 2015)

perjantai 26. helmikuuta 2016

Lumen maa

Lumen maa vie japanilaisiin vuoristomaisemiin. Nobel-voittajan teoksessa Shimamura matkaa kaupungista pieneen kylpyläkaupunkiin tapaamaan uudelleen Komakoa. Vuoristoon lähdetään nauttimaan syksyn väriloistosta ja korkeista hangista. Asetelmaa selitetään myös suomentajan selitysosassa teoksen lopussa. Kuumilla lähteillä kävivät kylpemässä vain miehet ja heille seuraa pitivät geishat. Komako kulkee juhlista toisiin, mutta palaa aina hotelliin tapaamaan Shimamuraa.

Shimamura on kaikkea hieman ulkopuolelta tarkasteleva joutilas nautiskelija. Komako taas kokee elämää vimmaisesti ja suurin tuntein. Kolmanneksi tärkeäksi hahmoksi nousee Yoko, joka kiinnostaa Shimamuraa vakavuutensa, kauniin äänensä ja lävistävän katseensa vuoksi. Hän ei kuitenkaan uhkaa Shimamuran tunteita Komakoa kohtaa. Komakon voi jättää taakseen kun taas halajaa palata kaupunkiin perheen luokse.

Tuntuu, että tältä lukijalta menee paljon ohi, kun paikalliset ja historialliset käyttäytymissäännöt eivät ole tuttuja. Vaatetuksen eri osat ja niiden värit tuntuvat merkityksellisiltä, mutta niiden merkitystä ei kykene kuin aavistelemaan. Kuitenkin henkilöt ovat tunnistettavissa, heidän tunteensa merkityksellisiä.

Lumen maa on kuva rakkaustarinasta. Rakkaustarina piirtyy lukijan eteen niukin sanoin, elämän herkkä monimutkaisuus asettuu näytille lakkakalusteiden ja paperiseinien keskelle. Kuvan kauneus ei tule suurista tunteista tai muodon puhtaudesta. Se syntyy siitä yksityiskohtaisesta kokemisesta, jolla henkilöt suhtautuvat tapahtumiin ja ympäristöön. Lumen maassa lukijakin pysähtyy kokemaan hetken kauneuden setripuiden noustessa hangesta ”taivasta kohti kukin selvästi omana itsenään.”


Yasunari Kawabata: Lumen maa (Tammi, 2012)

tiistai 23. helmikuuta 2016

Joulutunnelmaa Kiekkomaailman tyyliin



The path to wisdom does, in fact, begin with a single step. Where people go wrong is in ignoring all the thousands of other steps that come after it.

Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaaneja on hyllyssäni vino pino. Vino se on lähinnä siksi, että kaikki kirjat ovat hiirenkorville taivuteltuja ja käytössä pörhistyneitä pokkareita. Tartun teoksiin, kun kaipaan kevyttä ja salaviisasta naurua. Pratchett vääntelee kieltä kekseliäästi, mutta ennen kaikkea hän leikkii stereotypioilla. Lukija nauraa väliin omille stereotypioilleen ja sille, kuinka Kiekkomaailmassa asiat tuppaavat tapahtumaan niin kuin tarinoissa. Palavista vankkureista pyörii pois se yksi rengas ja lasten sänkyjen alla vaanivia mörköjä vastaan on paras käydä hiilihangolla.

Hogfather on jäänyt minulta (muistaakseni) aiemmin lukematta. Tämä Karjupukiksi suomennettu hahmo on Kiekkomaailman vastine joulupukille. Hänen vankkuriensa edessä vain on karjuja porojen sijaan.Tässä maailmassa myytit ovat antropomorfisia henkilöitymiä, todellisia hahmoja. Hogfather vaan on haipumassa olemattomuuteen, josta se on tuotava takaisin kasvattamalla myyttiin uskovien määrää. Siis jakamalla lahjoja maailman lapsille. Tehtävään tarttuu Kuolema, toinen myyttinen hahmo Kiekkomaailman todellisuudessa. Tapahtumiin sekaantuvat myös sekopäinen salamurhaaja, Näkymättömän yliopiston velhot ja Susan, Kuoleman lapsenlapsi, joka haluaisi kovasti unohtaa kyseisen seikan.

Kiekkomaailman tarinat ovat aina vauhdikkaita. Niiden hahmot jäävät mieleen paremmin kuin tarinat itse. Sikäli ne kestävät uusia lukukertoja erinomaisesti. Kirjojen suurin heikkous on mielestäni se, että ne jäävät joskus käsittelemiensä stereotypioiden vangeiksi. Kaikesta karnevalistisesta ilottelusta ja terävistä havainnoista huolimatta ne eivät aina onnistu kyseenalaistamaan lukijan odotuksia. Ehkä se on väistämätöntä. Leikkiäkseen stereotypioilla ja odotuksilla, on nämä hyväksyttävä ensin olemassa olevina asioina.

Hogfather oli nopeasti luettu, melko kokonainen tarina (vain pari junnaavaa hetkeä kerronnassa). Koska Kiekkomaailma on yleensä myös melkoinen sitaattigeneraattori, oli tekstiin otettava siihen sinänsä sitomattomia lainauksia. Käyn tällä kirjalla talvihaasteen jouluosion kimppuun. Pahoittelut epäsesonkisesta julkaisuajankohdasta.

She made a point of taking the children, every day, somewhere where they could meet others of the same age. If they got the hang of the playground she thought, adult life would hold no fears. Besides it was nice to hear the voices of little children at play, provided you took care to be far enough away not to hear what they were actually saying.


Terry Pratchett: Hogfather (Corgi, 1997)

maanantai 22. helmikuuta 2016

Jää




Suomalainen kirjallisuus on tehnyt vuoden verran tuloaan kirjapinoihini. Aiemmin se on ollut siellä poikkeus. Myös paljon huomiota herättäneet kirjat ovat jääneet lukematta, niiden joukossa tämä Finlandia-voittaja. Onneksi se päätyi vihdoin lukulistalle.

Jää kertoo saaristoon saapuvasta uudesta pastorista. Se seuraa pastorin perheen asettumista luodoille ja mukautumista paikallisiin oloihin ja yhteisöön. Sotien jälkeen rakennetaan uudestaan tulevaisuutta ja yritetään jättää sotakokemukset menneeseen. On niukkaa eikä Ahvenanmaa ole ensimmäisenä listalla kun kauppoihin lähetetään tavaraa myytäväksi. Heinää saadaan karuilta saarilta vain juuri ja juuri lehmien elättämiseksi talven yli ja moottoriveneen hankinta on nuorelle perheelle vain kaukainen haave.

Pastori on kuitenkin innokas sopeutumaan ja oppii välittämään seurakuntalaisistaan näiden omilla ehdoilla. Kirkossa lauletaan täydestä sielusta eikä pappi pahastu tyhjää kirkkoa, kun väki pääsiäisen tienoolla on kiinni työssä. Meri määrittää elämää ja pastori oppii, että vanhat uskomukset istuvat yhä tiukassa.

”Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”

En varmasti olisi lukenut tätä, jos kyseessä ei olisi Finlandia-voittaja. Aihe ei juuri kiinnosta ja kerran tarina hieman juuttuukin seurakuntaelämän pohdintaan. Teos on kuitenkin upeasti kirjoitettu ja sitä lukee jo tunnelman takia. Meri kasvaa myyttisiin mittoihin. Henkilötkin tulevat läheisiksi tarinan edetessä. Lämmin yhteisö kutsuu kahvin ja voileipien äärelle samalla kun sade hukuttaa matalat luodot alleen ja häivyttää meren rajan.


Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms, 2012)

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän lukumaraton


Nyt se alkaa, tämän blogin ensimmäinen lukumaraton. Yöpöydän kirjat -blogi emännöi maratonia, joka nyt omalta osaltani alkaa vasta tämän päivän puolella, sunnuntaina 14.2. kello 9:30. Tarkoitus olisi keventää melkoisesti huojuvaa lukupinoa. Joukossa myös muutama sarjakuva keventämässä urakkaa. Päivittelen postausta luku-urakan edetessä.


12:52 The Echo on luettu loppuun. Tästä synkkyydestä on varmaankin parasta siirtyä hetkeksi Mimmien pariin. Jätän Läran ajelehtimaan avaruuteen ja siirryn New Yorkiin.

14:56 Mimmien toinenkin osa alkoi New Yorkista ja muotimaailmaan tietään hakevasta Hortensesta. Ensin ei kiinnostanut yhtään, mutta lopulta osio alkoi vetämään. Luin ensimmäisen luvun. Seuraavalla kerralla pääsen siirtymään suoraan Pariisiin.

Nyt Ahvenanmaalle Jään seurassa. Luettuja sivuja 276.

17:23 Jää loppui. Sitä täytyy hetki sulatella ennen seuraavaan kirjaan tarttumista.

21:48 Matkasin vielä Maamerelle yhden tarinan verran. Kertomuksia Maamereltä on jatkoa neljälle aiemmalle kirjalle, vaikka sen viisi tarinaa eivät kronologisesti tarinaa jatkakaan. Luin ensimmäisen, Jäljittäjän, joka kertoo velhojen koulun perustamisesta Rokelle. Ehkä maraton kiertyisi nätisti kehälle paluulla tulevaisuuteen sarjakuvien muodossa?

Sivuja luettuna 511.

23:45 Maratonin lopuksi vielä kaksi sarjakuva-albumia: Enki Bilalin Sarajevo-tetralogian kaksi ensimmäistä osaa. Sivuja 124 lisää eli maratonissa luetut sivut yhteensä 635. Kaksi loppuun luettua teosta ja kaksi hyvään vauhtiin saatettua.

Kiitos järjestäjälle, tämä oli hauskaa!


torstai 11. helmikuuta 2016

Suomen somalit

Rasismin elinehtoja lienevät tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Molempia vastaan käydään tässä teoksessa esimerkillisellä tavalla. Kirjassa käsitellään kärsivällisen tasapuolisesti ja kattavasti Suomen somaliyhteisöön liittyviä asioita. Lyhyissä luvuissa käydään läpi Somalian historiaa, somalien reittejä Suomeen, diasporaa, kieliopintoja, työttömyyttä, työllisyyttä ja vaikka mitä. Teos on siis vähän kuin johdatus yhteen vähemmistöistämme.

Kuitenkin teoksen tärkein anti on se, että siinä ääneen pääsee itse vähemmistö. Tekijät itse kutsuvatkin tätä kokemuskoosteeksi. Teosta varten on saatu kerättyä runsaasti haastattelumateriaalia. Iso osa käsitellyistä aiheista saakin syvyyttä otteilla näistä haastatteluista. Näytetään, että tämä ryhmä, kuten mikä tahansa ryhmä, on moniääninen ja erimielinen. Se koostuu yksilöistä ja perheistä, joilla on erilaisia näkemyksiä vaikkapa huivin käytöstä tai lasten kasvatuksesta.

Toki se on myös yhteisö, joka pyrkii pitämään kulttuurinsa elossa. Tämä voi aiheuttaa sisäänpäin kääntymistä. Kuitenkin se on samalla suojakeino. Kirjoittajat kertovat, että oli aluksi vaikeaa saada haastateltuja kertomaan näkemyksiään. Tekijät nähtiin toimittajina tai tutkijoina, eikä yhteisöstä positiiviseen sävyyn kertovia lehtijuttuja tai tutkimuksia juuri ole tehty. Valtaväestö ei tarjoa turvaa ja jo sen takia omat kokoontumispaikat, kuten rukoushuoneet, ja se oma yhteisö ovat niin tärkeitä.

Luulen tietäväni vähän vähemmän tämän teoksen lukemisen jälkeen. Dialogi tapaa monologia paremmin johtaa myös ymmärrykseen. Ja onpahan muuten vinkeästi valittu kansikuva. Tuota suomalaiskansallista maalaismaisemaa opimme kai kaikki tasapuolisesti kavahtamaan Helsinkiin pyrkiessämme.


Yusuf M. Mubarak, Eva Nilsson ja Niklas Saxén: Suomen somalit (Into, 2015)

maanantai 1. helmikuuta 2016

A glance at Patti Smith Complete

Helmikuun runomaanantai on pelkkä vilkaisu. Ajatuksena oli paneutua Patti Smithin töihin, mutta aika loppui pahasti kesken. Niinpä tulin lukeneeksi vain hajanaisesti tätä yhtä teosta, joka kyllä hienosti välittää aikakauden vapaasti assosioivaa ja kevyesti sotaisaa tunnelmaa.

Lyriikat toimivat polkuna musiikkiin. Kiinnostavat sanat ohjasivat kuuntelemaan tarkemmin sellaisiakin kappaleita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Ensimmäisillä lehdillä siteerataan Allen Ginsbergiä ja moni kappale muistuttaakin vimmaista Howlia. Ne vaativat tavoittelemaan rytmiään ääneen tai edes koneen kaiuttimista ulos säristen.

Kokoelmassa on muutama muukin teksti, mutta pääpaino on sanoituksissa. Sanoituksista ilmeisesti vain osa on Smithin yksin kirjoittamia. On myös välitekstejä, joissa Smith kertoo lyhyesti musiikin pariin ajautumisesta ja soittamisesta. Mustavalkoiset valokuvat esimerkiksi Mapplethorpelta ja Liebovitzilta tuovat Smithin maailman lähelle. Taitavasti koottu, nautinnollinen, kirja.      


Patti Smith Complete: 1975 – 2006: Lyrics, Reflections & Notes for the Future (Harper Perennial, 2006)