Hay ja kirjakauppojen lumo

Suuntasin tämän kesän lomamatkani jälleen Walesin Hay-On-Wyehin ja siellä pidettäville kirjallisuusfestivaaleille. Kiireistä Hayn festivaalikävijää odottaa kuitenkin valtaisa ongelma. Varsinaisella tapahtumapaikalla on kyllä suuri kirjakauppa, jonka valikoimasta löytyvät kaikki festivaalilla esiintyvät kirjailijat. Lisäksi siellä on Oxfamin viimeisiin festivaalipäiviin saakka täydentyvä käytettyjen kirjojen kauppa. Toisaalta Hayn kauniissa keskustassa odottaisivat monet pienet ja suloiset kirjakaupat. Niiden hyllyjä voisi helposti tutkia tuntikausia ja niiden tarjonnalla täyttäisi helposti rinkan ja neljännenkin. Eräs matkalla tapaamani pariskunta kertoikin, että heidän festivaalinsa on vuosien saatossa painottunut yhä enemmän itse kylään. 

Hayn vasta-alkajana vietin kuitenkin itse jälleen suurimman osan ajasta festivaalialueen teltoissa. Niiden viehätysvoima ei vaan vedä vertoja kauniille kylälle ja sen vuoksi juoksin muutaman kirjakaupan ihastellen läpi matkalla leirintäalueelta festivaaleille. Yllä olevat kuvat ovat Addyman Books-nimisestä kirjakaupasta. Sokkeloisesta kaupasta löytyy niin jo luettuja kuin uusiakin teoksia. Sen erikoisuutena ovat teemoitetut huoneet. Niitä löytyy ainakin walesilaiselle tarustolle ja tutkimusmatkailulle. Kaupassa on myös tunnelmallinen huone kirjaan – ja nojatuoliin – uppoamista varten. Ehdin käväistä myös loputtomien kirjahyllyjen The Limitedissä sekä pelkästään runoihin keskittyvässä The Poetry Bookshopissa. Sieltä löytämäni teoksen myyjä kääri ruskeaan paperiin. En ole vieläkään raaskinut avata pakettia. Edelleen on käymättä esimerkiksi mainiosti nimetty Murder and Mayhem. Se keskittyy tietysti dekkareihin. Onpahan ensi vuodelle odotettavaa. Ehkä sillä kertaa keskitän omankin vierailuni pikemmin kylään kuin festivaalitelttoihin.

Novellihaaste osa 2

Toinen novellihaaste sujui yhtä takkuisasti kuin mennyt blogikevät muutenkin. Muutenkin hiljaisemman bloggailukauden aikana kirjoitin vain kahdesta kokoelmasta. Enkä lukenut niitäkään kokonaan. Tällä kertaa novellihaasteen lopputulos lasketaankin novelleissa (yhteensä kahdeksan (8) kappaletta). Blogiin päätyi haasteaikana kahden kirjailijan novelleja. Kirjoittamatta on vielä kolmannen tekijän, Julyn, novelleista. Lukemani novellit ovat:

Hilary Mantel

Terminus

Mistä tunnen teidät?

Rytmihäiriö

kokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha

George Saunders

Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja

Isabelle

kokoelmasta Sotapuiston perikato

Miranda July

Yhteinen piha

Uimakoulu

Majesteetti

kokoelmasta Uimakoulu

Mantelin ja Saundersin novelleihin liittyvät kirjoitukset ovat täällä, täällä ja täällä.

Peukuttamiseen ehdin tutustua hieman. Peukuttelin hahmoa, näkökulmaa ja teemaa. Tällaisen erityisen kehumisaiheen etsintä antoi hauskan kehikon novelleista kirjoittamiseen. Nautin tämänkin haasteen aikana novelleista kovasti ja aion ne pitää lukemistossa. Takkuisempien lukujaksojen aikana novellit ovat pelastus. Haasteeseen osallistuneiden koonteja olen lukenut suurella mielenkiinnolla. Erityisen monta kiinnostavaa kotimaista kokoelmaa on löytänyt tiensä lukulistalle. Kiitos Nipvetille haasteen järjestämisestä!

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Myönnän, että Kiinan yhden lapsen politiikka on minulle lähinnä kliseinen ajatus. Se on yksi kapea näkökulma, jonka kautta Kiina näyttäytyy julmana diktatuurina, biopoliittisena painajaisena. Mari Manninen onnistuu kirjassaan Yhden lapsen kansa pakottamaan minut repimään kliseeni kappaleiksi. Yhden lapsen politiikka ei tämän kirjan lukemisen jälkeen näyttäydy enää vain kauhukuvamaisena naispuolisten sikiöiden abortoimisena. Tämän kuvan tilalla on nyt monta näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka muuttui vasta vuonna 2016 kahden lapsen politiikaksi. Yhteensä tämä kokeilu kesti 35 vuoden ajan ja piti sisällään niin raakaa väestön hallintaa kuin myös rikastuvan väestön luontevaa siirtymistä pienemmän perheen ihanteeseen. Manninen on toimittaja ja hän kaivaa lehtijuttumaisesti esiin monta erilaista tarinaa siitä, kuinka yhden lapsen politiikka on vaikuttanut kiinalaisiin.

Ensimmäinen hyvä ravistelu on näyttää, kuinka kiinalaiset ovat toimineet rajoittavassa ilmapiirissä. Toisaalla on ollut aivan mahdollista hankkia useampia lapsia maksamalla sakkoja. Toisaalla ensimmäisen lapsen jälkeen tulevat ovat kyllä saaneet syntyä, mutta eivät ole saaneet asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä taas on vaikea päästä kouluun tai töihin. Tai naimisiin. Eri paikkakuntien viranomaiset ovat toimineet eri tavoin. Siinä missä yhdellä paikkakunnalla on pakkosterilisoitu kokonaisia kylällisiä naisia, on toisaalla ollut neuvotteluvaraa. Yhden lapsen politiikan aikana on myös ollut vapaampia ja tiukempia jaksoja. Jos paikallisille viranomaisille on valtion taholta asetettu tiukkoja syntyvyystavoitteita, on heidän ollut turvauduttava kovempiin keinoihin.

Silti ihmiset ovat kokeneet politiikan monitahoisena asiana. Kirjassa toistuu ajatus siitä, kuinka Kiinassa on liikaa ihmisiä ja kuinka paljon heitä ilman yhden lapsen politiikkaa olisikaan. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Manninen kertoo perhesuunnittelun ja aborttien olevan aivan tavallinen keskustelun aihe. Abortti on arkipäivää, kun raskauden myötä joutuu miettimään esimerkiksi sitä riittävätkö rahat toisen lapsen aiheuttamiin sakkomaksuihin tai työpaikan menettämiseen. Jokainen joutuu sopeutumaan oman yhteiskuntansa tapaan järjestää asiat ja kiinalaisille tietoinen perhesuunnittelu on aivan tavanomaista. Manninen myös kertoo, että suvun perinteisesti suuri merkitys näkyy myös siinä, kuinka perhesuunnittelu ei ole vain pariskuntien, vaan koko suvun asia.

Toisaalta kirjassa kerrotaan monia karuja tarinoita. On lapsia, jotka eivät ole virallisesti olemassa ja niitä, jotka hylätään torin laitaan siinä toivossa, että joku lapseton pariskunta heidät sieltä löytää. On syntymättömiä lapsia, jotka on pakkoabortoitu viranomaisten toivosta tai myös siitä syystä, että halutaan poikalapsi. On perheettömiä, hylättyjä lapsia ja liikaa poikalapsia. On niitä, jotka lähtevät etsimään halpamorsiamia Vietnamista. Yhden lapsen politiikan seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti todella kiinnostavia. Toisaalta tytöt pääsevät ainoina lapsina opiskelemaan. Toisaalta yhden ainoan lapsen niskaan kaatuu suuri vastuu, kun hänen katsotaan olevan vastuussa vähintäänkin omien ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Paine menestyä on suuri. Ainoaa lasta saatetaan paapoa, mutta tämä joutuu kyllä maksamaan saamansa huomion takaisin menestymällä.

Yhden lapsen kansa on täynnä kiinnostavia tarinoita. Haastateltavat pääsevät kertomaan tarinansa, vaikka Manninen tekeekin samalla huomioita heidän kertomukseensa mahdollisesti vaikuttavista motiiveista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Nautin kirjasta suuresti yksipuolisen mielikuvani murentuessa palasiksi.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Kirja jäi myös ainoaksi lukemakseni tietokirjaksi koko Klassikoiden lumoissa-blogin tietokirjahaasteen aikana eli peräti reilun puolen vuoden aikana. Hyvä herätys tämäkin.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena, 2016)

Kevätkoonti

Voihan blogisaamattomuus! Tämä kevät on kyllä ollut pohjanoteeraus tämän blogin useinkin laiskassa postaushistoriassa. Kirjoittaminen ei ole innostanut, vaikka luettujen kirjojen pinot kasvavat. Kirjastoon palautuvista ei muista ottaa kuvia ja kohta unohtuu, että niitä koskaan luki. Niinpä pistän nyt kiireesti kevään järjestykseen. Kohta alkaa se lyhyt loma, joka uudessa työpaikassa on ehtinyt kertyä, ja lomalta on aina mukavampi palata edes järjestyksenomaisessa tilassa olevaan kotiin ja blogiin. Siisteydestä ei kannattane puhua sen enempää. Tässä siis loput siitä kirjakeväästä, jonka vielä muistan lukeneeni.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

”Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina.” Näin lupaa takakansi ja kyllähän tarina aukoo kyynelkanavia, jotka omalla kohdallani eivät tosin juuri kannustusta siihen kaipaa. Elämässään ajelehtiva Louisa päätyy neliraajahalvautuneen Willin hoitajaksi. Rikas ja menestyvä Will ei välitä juuri mistään ja levittää omaa pahaa oloaan myös lähellään eläviin. Louisa onnistuu kuitenkin saamaan tähän yhteyden. Rakkauden lisäksi kyse on kuitenkin myös Willin elämänhalusta. Voiko Louisa palauttaa sen? Kirja käsittelee isoja asioita, elämän merkityksellisyyttä, traumoja ja itsemurhaa. Sen asetelma on kuitenkin aika kulunut (köyhä, tietämätön tyttö ja rikas, kokenut mies), eikä sen käsittely ole mitenkään yllättävää. Kirjan lukee kuitenkin mielellään, se on oikein pätevää hellepäivän lukuiloa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Myös Griffithsin dekkari kelpaa hienosti kesäpäivän viettoon. Sarjan kolmannessa osassa arkeologi Ruth Gallowaylla on tytär ja hän tasapainoilee rakastamansa työn ja yksinhuoltajalle lankeavien vaatimusten välillä. Mysteeri kietoutuu tässäkin kirjassa vahvasti petolliseen rannikkoon ja suolamarskiin nopeasti nousevine vuorovesineen. Eroosion paljastamat luurangot pakottavat Ruthin setvimään rikoskomisario Nelsonin apuna menneisyyden rikoksia. Tapahtumia seurataan suurella mielenkiinnolla Sea’s End Housesta. Se uhmaa vielä aikaa ja seisoo jyrkänteellään meren syödessä pala palalta sen aikanaan suurta puutarhaan. Lähdin mielelläni uudestaan rannikolle meren voimaa ihmettelemään. Tässä osassa itsenäisenä ammattinaisena kuvaillun Ruthin elämä ei pyöri enää ensimmäisen osan tavoin hänen elämänsä miesten ympärillä. Jotakin ärsyttävää on kuitenkin edelleen siinä, kuinka usein Ruth pistetään pohtimaan sitä, mitä muut mahtavat hänen kehostaan ajatella.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Suolamarski ja meren syömät rantatörmät kiinnostaisivat kyllä kovasti.

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Lukupiirini halusi edellisen kirjan, Joanne Harrisin Sinisilmän, vastapainoksi jotakin kevyttä. Keltaisten sitruunoiden ravintola todella on sellainen. Siinä Agnes kipuilee, kun hänen uransa näyttää kaatuvan hyvällä työpaikalla tapahtuneeseen raiskausyritykseen. Tapahtuma ei myöskään ole ainoa kupru naisen elämässä. Poikaystävä katselee sillä silmällä työkaveriaan ja kotipaikkakunnan ainoa työnantaja on sulkemassa ovensa. Onneksi vanha työkaveri on perustamassa ravintolaa. Sen myötä tarjoutuu Agneksellekin mahdollisuus saada elämä taas järjestykseen, jos vain uskaltaa ottaa riskin. Tukholman ravintolamaailman kuvaus on ihan kiinnostava ja jälleen tarina kuljettaa helposti mukanaan. Sen suurempaa jälkeä ei tämä kirja kuitenkaan jättänyt.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin, että Tähtikirkas on ya-kirjallisuutta. Se on kuitenkin melkoisen väkivaltainen ja ilmaisussaan suora, eivätkä kaikki päähenkilötkään ole nuoria. Taisin siis olla väärässä. Tähtikirkas maalaa pirullisen kuvan siitä, kuinka pikaisesti Ruotsi valuu kaaokseen, kun kaikki sähkölaitteet lakkaavat toimimasta. Tarina alkaa kietoutua yhteen vasta kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuljetaan monenlaisten henkilöiden kanssa ja seurataan heidän sopeutumistaan tilanteeseen. Tässä dystopiassa kovinkaan moni ei selviä mullistuksesta hengissä. Jälleen kerran kyseessä on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja. Sen idea on kuitenkin sen verran vaikuttava, että se jää jonnekin takaraivoon asustelemaan. Wilderäng on onnistunut luomaan jossain määrin uskottavan ajatuskulun. Lopussa käännetään tarinaa jo ihan uuteen suuntaan ja jatko-osissa taidetaan saada selityksiä tapahtuneelle. Tätäkin voi suositella parvekelukuun, joskin aurinko tarvitaan tässä hälventämään edes osa dystopian synkkyydestä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Selviytymistarina, sillä niitäkin kirjassa on.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Alkuvuodesta alkaneen lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi valitsimme Neljäntienristeyksen, joka olikin sopivasti pölyttynyt hyllyssä jo useamman vuoden ajan. Kirja on käynyt läpi pitkän lainakierroksenkin ennen kuin se vihdoin päätyi oman lukupinon päällimmäiseksi. Lukupiirin käymä keskustelu oli tämän teoksen kohdalla todella antoisa ja monipolvinen. Sen jäljiltä tuntui siltä, että kirjasta on jo sanonut kaiken. Sen vuoksi siitä kirjoittaminenkin on viivästynyt. Teos imaisi kuitenkin mukaansa täydellisesti. Se oli juuri oikeaa luettavaa hetkeen, jossa kaipasi uppoutumista. Yhden suvun tarinaa eri aikatasoissa valottava teos oli juuri tarpeeksi haastava, olematta kuitenkaan vaikealukuinen. Kinnunen kirjoittaa suhteellisen vähäeleistä tekstiä, joka tavoittaa erilaiset tunnelmat konkretian kautta.

Tarina lähtee liikkeelle Mariasta, joka saapuu kaukaiseen pohjoiseen pitäjään kätilöksi. Nuoren naisen ammattitaitoa ei kuitenkaan niin vain hyväksytä, vaan hän saa tehdä töitä ansaitakseen paikallisten luottamuksen. Maria on melkein myyttinen selviytyjähahmo, viisas matriarkka, joka kieltäytyy elämästä yhteisön sääntöjen mukaan. Hän hankkii polkupyörän päästäkseen kulkemaan oman tahtonsa mukaan ja rakentaa oman talonsa. Hänen tyttärensä ylle äidin menestys heittääkin sitten pitkän varjon. Lahja haluaa kuulua yhteisöön, vaikka onkin lähtökohtaisesti ulkopuolinen sen uskonnollisessa ilmapiirissä. Äpärä ja äpärän äiti, liian itsellisiä molemmat. Lahjaa suuremman osan tarinasta vie kuitenkin Onni, Lahjan hyväluontoinen mies, jonka salaisuus tekee hänestäkin ulkopuolisen. Onni etsii koko elämänsä ajan tapaa elää sen kanssa, että hän haluaisi rinnalleen miehen. Lahjan ja Onnin liitto ei tuo kummallekaan onnea. Lukijan se asettaa tilanteeseen, jossa tuntee molempien tuskan vaikka pitääkin vain toisesta hahmosta. Lahjasta ei tosiaan ole helppoa pitää.

Kaarina joutuu sukuun Lahjan ja Onnin pojan, Johanneksen, vaimona. Kaarinan ja Lahjan suhde on viimeinen suuri tarina, joka Neljäntienristeyksessä kerrotaan. Siinä siirrytään aina vain arkisempaan kuvaukseen. Aivan kuin elämä muuttuisi sirpaleisemmaksi ja täydemmäksi lähihistoriassa. Aivan kuin lähelle olisi vaikeampi nähdä. Tämä on kiinnostava muutos. Pohdin onko se tietoista vai ei. Se saa kuitenkin aikaan sen, että kirja on kiinnostavampi alkupuolella. Lopussa tarina arkipäiväistyy. Onnin tarina sidotaan vielä löyhästi Kaarinaan ja Johannekseen, vaikka hän katkeran Lahjan kautta onkin jo muovannut heidän elämäänsä suuresti.

Pidin kovasti tavasta, jolla Kinnunen tuo historian kaukaiset tapahtumat käsinkosketeltavan lähelle. Hän onnistuu siinä esimerkiksi kuvaamalla Marian ensipolkaisuja suuren kaupungin torilla ja kuvaamalla kuinka naulat jälleenrakennukseen oli etsittävä poltettujen kotien raunioista. On myös mukavaa lukea epämääräiseen pohjoiseen sijoittuvaa kirjallisuutta, jossa ei kovin suuresti romantisoida villiä pohjolaa. Samoin pohjoisen mittasuhteiltaan varsin suuret evakkomatkat ansaitsisivat enemmänkin huomiota. Ennen kaikkea Neljäntienristeys osoittautui kuitenkin tarinaksi, jolle antauduin hetkeksi täysin.

Evakkomatkoja ja talon rakennusta ajatellen sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014)

Joanne Harris: Sinisilmä

Olen ensimmäistä kertaa jäsen lukupiirissä. Ensimmäinen lukemamme kirja odottaa vielä tekstiä, mutta tästä toisesta on kirjoitettava heti. Siihen ei nimittäin huvita enää sen jälkeen palata. Lukupiiri onkin ainoa syy siihen, että luin kirjan loppuun. Lopussa hieman harpoin, pysähdellen juuri riittämiin tarratakseni juonen päästä kiinni. Joanne Harrisilta olen aiemmin lukenut ainoastaan Pienen suklaapuodin ja tuota kirjaa rakastin. Jos sekin kosketteli ihmisen julmuutta ja siitä selviytymistä, Sinisilmä eksyy aiheeseen täysin.

Päähenkilö blueeyedboy elää bloginsa kautta. Hän julkaisee tarinoita pahasta ihmisestä, ehkä itsestään, murhaajasta. On epäselvää, minkä verran tarinoissa on totuutta. Selvää taas on se, että niissä käsitellään oikean elämän ongelmia draaman avulla. Saavuttamaton rakkaus, kuollut veli, kontrolloiva äiti. Omaa elämäänsä epätoivoisesti haltuunsa haparoiva kirjoittaja. Julkaistut tarinat sekoittuvat yksityisiin päiväkirjamerkintöihin ja lukija pääsee seuraamaan myös toisen bloggarin tekstejä. Kokonaiskuvassa menneisyyden traumat nivoutuvat hiljalleen päähenkilöiden nykytilanteeseen.

Tarina on ihan kiinnostava, perhehelvetti kauhea, rakkaus(?)tarina melkein koskettava. Se uppoaa kuitenkin kokeelliseen tarinarakenteeseen tai ehkä liiankin kliiniseen kauheuksien kuvaamiseen. Lopputulos on vain tylsä, aivan kuin huoneeseensa linnoittunut päähenkilö. Hänen pyristelynsä äidin tyranniaa vastaan ovat turhia, eikä koko pitkällä tarinalla tunnu lopulta olevan mitään merkitystä. Lopussa voin vain todeta, että taidan kuitenkin kaivata kirjoilta jotakin toivon häivähdystä. Ehkä blueeyedboy onkin ihan osuva kuvaus netin syövereistä ja pohjattomasta kuilusta niiden ja tosielämän välillä. Blueeyedboy ei ole mitään oman pienen virtuaali-imperiuminsa ulkopuolella. Vaan ei sen ulkopuolella kukoista myöskään tämä teos.   

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirja todellakin käsittelee vanhemmuutta, vaikka lähinnä sen vahingollisimpia muotoja.

Joanne Harris: Sinisilmä (Otava, 2010)

Michel Faber: Lihaa ja verta

Liftari nousee auton kyytiin tyytyväisenä siitä, että yksinäisen naisen ajama auto on uskaltanut pysähtyä. Jotakin outoa hänessä ehkä on, mutta ainakaan liftari ei ole enää sateessa. Hän höyryää nyt penkissään ja yrittää päästä perille naisesta tai ainakin vilkuilla huolella tämän valtavia rintoja. Mitä skenaarioita lukijan päässä tässä kohtaa liikkuukaan, ne tuskin tulevat toteutumaan.

Yleensä en pahastu spoilereista. Harva lukukokemus on kiinni siitä, ettei tiedä mistä on kyse. Eikä tämäkään varmaan ole, sillä lukija pääsee melko nopeasti kiinni kuljettajan, Isserleyn, elämään. Alku on kuitenkin poikkeuksellisen nautinnollinen kaikessa hienovaraisessa outoudessaan, enkä siksi halua siitä kirjoittaa tämän enempää. Hiljalleen paljastuva tarina on jännittävä ja ällöttävä ja oudon hypnoottinen.

Kyseessä on aivan poikkeuksellisen tasapainoinen kirja, siis ollakseen näin omituinen ja yllättävä. Isserley kasvaa hahmona koko kirjan ajan. Samoin tekee tarina, jonka voi halutessaan lukea vaikka feministisenä kannanottona tai pohdintana ihmisyyden syvimmästä olemuksesta ja erityisyydestä luomakunnassa. Tuntuu mukavalta päästä yllättymään näin. Yllättykää tekin.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (noh, ainakin auton sivupeili).

Michel Faber: Lihaa ja verta (Tammi, 2001)

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Arkeologian tohtori Ruth Galloway asuu rannikolla, marskimaan rajalla. Hän joutuu mukaan katoamistapauksen selvittelyyn. Se tuntuu liittyvän olennaisesti alueen myyttiseen sijaintiin taivaan ja maan välillä. Arkeologeille rannikolla on paljon selvitettävää. Ruthkin on asettunut alueelle vietettyään suloisen kesän etsien suolaisen maan säilömiä ruumiita ja paalupolkuja. Rikoskomisario Harry Nelson joutuu tukeutumaan Ruthiin, kun tapaus käy yli hänen ymmärryksensä.

Marskimaa on upea tausta tarinalle. Se on vaarallinen esteettä puhaltavine myrskyineen ja yllättäen nousevine vuorovesineen. Lukijallekin käy selväksi miksi muinaiset ihmiset ovat sitä pyhänä pitäneet. Raja-alue taivaan ja maan välissä sopii tietysti hienosti myös hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman pohdintaan. Kevyempää tunnelmaa tarinaan tuovat Ruthin ihmissuhteet ja hänen alussa hankala suhteensa Nelsoniin.

Vaikka koukuttava tarina sai sivut kääntymään vauhdilla, en kuitenkaan täysin ihastunut kerrontaan. Tuntui tylsältä, että Ruthin ”erilaisuutta” piti niin kovin selitellä. Kaikesta yksin viihtymisen korostamisesta huolimatta hänen miessuhteillaan oli kuitenkin yllättävän suuri merkitys tarinassa. Työstään pitävä, kissoineen ja harvoine ystävineen viihtyvä Ruth olisi ollut kiinnostava hahmo ilman hänen ylipainonsa ja rohkean luonteensa selittelyä. Kovasti kiinnitetään huomiota myös Nelsonin ja hänen vaimonsa hyväksyttävämpään ulkonäköön. Varasin kuitenkin toisen osan kirjastosta, ehkäpä kirjailija on jo saanut tarpeekseen hahmojensa (mielestäni turhasta) selittelystä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Tammi, 2017)

Muriel Spark: Mandelbaumin portti

Mandelbaumin portti on ainoa Muriel Sparkilta suomennettu teos. Odotin suomennokselta helppoa lukukokemusta, mutta tarina olikin aluksi työläs. Tämä ei tosin mitenkään johdu suomennoksesta, joka vanhahtavuudestaan huolimatta on edelleen luettava. Teos on kirjoitettu 1965 ja suomennettu jo vuotta myöhemmin. Alun tahmeus johtui siitä, kuinka hitaasti tarinaan johdatellaan. Ensin esitellään Freddy. Tämä brittiläinen diplomaatti ei herätä järin lämpimiä tunteita kärsiessään asemapaikkansa kuumuudesta ja riimitellessään mielessään kiitosrunoa viikonlopun emännälleen. Hän tarkkailee ympäristöään melko mielenkiinnottomasti, diplomaatin tavoin ulkopuolelta. Samoin muut henkilöt esitellään hitaasti ja hivenen tylsästi. Pidin kuitenkin ensimmäisestä Sparkilta lukemastani kirjasta niin kovasti, että yritin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden. Ja se kannatti. Tarina lähti kulkemaan vasta sadannen sivun jälkeen, mutta sitten se eteni vauhdilla.

Kirjassa liikutaan kahden puolen Mandelbaumin porttia, Jerusalemin Israelin ja Jordanian osien välillä kirja tapahtuma-aikaan ollutta tarkastuspistettä. Tästä Freddy kulkee viettämään viikonloppujaan ystäviensä rauhalliseen puutarhaan Jordanian puolella ja taas takaisin töihin Israelin hallitsemaan osaan. Hänellä on tämä vapaan kulun etuoikeus, mutta Jerusalemin pysyvämmille asukkaille raja ja tarkastuspisteet ovat hengenvaarallisia. Vaaraan asettaa itsensä myös englantilainen Barbara. Hän on puoliksi juutalainen, roomalaiskatolilaisuuteen kääntynyt nainen, joka haluaa saattaa pyhiinvaelluksensa päätökseen vierailemalla Jordanian puoleisilla pyhillä paikoilla. Vaarassa hän on syntyperänsä takia, sillä äitinsä puolelta juutalaisena hän on jordanialaisille todennäköinen Israelin vakooja. Silti on mentävä ja Barbaran pyhiinvaellus on se seikkailu, josta kirja vauhtiin päästyään kertoo. Tässä vaiheessa Freddystäkin kuoriutuu ihan kiinnostava hahmo, samoin kaikista pyhiinvaellusta avittavista ja hankaloittavista sivuhahmoista. Perinteisen isänsä varjossa pyristelevät Abdul ja Suzi sekä Barbaran tulevan avioliiton estämään pyrkivä englantilainen opettajatar tasapainottelevat paitsi Jordanian ja Israelin, arabien ja juutalaisten, myös menneen ja uuden maailman välillä. Yllättävä seikkailu tuo kaikista osallistujista esiin yllättäviä piirteitä.

Teoksen on täytynyt aikanaan olla erittäin ajankohtainen. Siinä puhutaan esimerkiksi Eichmannin oikeudenkäynnistä ja yleisesti juutalaisten ja arabien suhteista. Spark oli itse roomalaiskatolisuuteen kääntynyt (ja isänsä puolelta juutalaista syntyperää). Tästä näkökulmasta pitkät pohdinnat Barbaran juutalaisesta perinnöstä sekä erilaisten uskontokuntien suhtautumisesta Pyhään maahan tulevat ymmärrettäviksi. Voi myös olla, että uskonnolliset näkökulmat ovat vielä 1960-luvulla olleet lukijoillekin ajankohtaisia ja kiinnostavia. Useamman kerran näihin asioihin upotaan omasta mielestäni vähän turhankin pitkäksi aikaa. Esimerkkinä mainittakoon eräässä pyhiinvaelluskohteessa pidetty saarna, jota kestää useamman sivun ajan. Paikalliset munkit toimivat kommentaattoreina paheksuessaan vieraan omavaltaista käytöstä. Ajan uskonnollista keskustelua tuntevalle saarna olisi ehkä teräväkin kommentaari. Yhteiskunnallinen ulottuvuus on puolestaan niin esillä edelleen, että se näyttäytyy aivan ajankohtaisena ja ymmärrettävänä. Pääasiassa (sivun 100 jälkeen) teos olikin oivaltavaa ja nautinnollista kerrontaa.

Muriel Sparkin syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Ajattelin tätä juhlistaakseni lukea useammankin Sparkin vuoden aikana. Huomasin satavuotispäivän Heavenalin blogista (englanniksi). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

Muriel Spark: Mandelbaumin portti (WSOY 1966) suomentanut Juhani Jaskari

Pilvin pimein P.D. Jamesia

Kävipä niin, että luettuani yhden Adam Dalgliesh-dekkarin en malttanut olla hakematta kirjastosta toista. Kolmas löytyi omasta hyllystä ja neljäs jälleen kirjastosta. Viidennen sain lainaan vieraillessani ystävän luona. Näiden murhamysteerien rauhallinen tahti taisi kompensoida vuoden kiireistä alkua täydellisesti. Luin kirjat sitä sen enempää suunnittelematta jotakuinkin järjestyksessä. Se ei kuitenkaan taida olla tarpeellista, sillä pitkänä tarinankaarena on lähinnä AD:n hahmon sisäinen kehitys. Poimin kirjoista muutaman lukukokemuksilleni tärkeän seikan.

Miljöö

Viiden tarinan ympäristöt olivat melko erilaisia, mutta kaikissa teoksissa merkittäviä. Aluksi lukemassani Valepotilaassa viehätti kuvaus Nightingale Housen kartanosta, jossa nuoret opiskelivat sairaanhoitajiksi. Taloa ympäröivä karu metsä vain korostaa tiukasti säännellyn ympäristön pahaenteisyyttä. Samalla tavalla suljettu on psykiatrinen klinikka Murhaajan mielessä. Sen kellarikerros on kuvattu säästeliäästi ja silti onnistuneen klaustrofobisesti. Toisaalta Totuus ja toiveet sekä Usko ja epäilys sijoittuvat tuulisille niemille. Meri on molemmissa läsnä pauhaavana voimana, joka syö maata ja hävittää hirmutekojen jälkiä. Tuulee, on kylmää ja karua, ja silti tekisi mieli avata ovi ja liittyä AD:n seuraan kuun valaisemalle kävelylle luostarinraunioille.

Henkilökuvaus

Tässä lienee näiden kirjojen varsinainen voima. P.D. James kuvaa niin päähenkilöään kuin kaikkia muitakin hahmojaan terävästi. Hänen ihmiskuvansa ei ole etäinen tai viileä, vaikka hänen hahmonsa eivät yleensä kovin imartelevaa käsittelyä saakaan. AD itse kuvataan pohdiskelevana ja älykkäänä, mutta vaikeana ihmisenä. Myötätuntoa häneltä liikenee kaikille tasaisen säästeliäästi. On kuitenkin mukavaa välillä lukea poliiseista, jotka eivät sotke työtään tai meneillään olevaa murhatutkimusta yksityisillä pulmillaan. AD joutuu kuitenkin useammassakin tarinassa pohtimaan omaa suhdettaan siinä osallisina oleviin ihmisiin. Joka tapauksessa on hienoa, kuinka kiinnostavia nuo ihmiset tapaavat olemaan. Vain yhdessä kirjassa, Kuoleman maussa, kiinnostavat hahmot olivat harvassa. Muuten heidän motiivinsa ja luonteensa on tavallisesti kuvattu syvyydellä. Tuntuu siltä, ettei kertoja sen enempää kuin AD tunne hahmoja kokonaan, vaan heissä olisi aina lisää kerroksia paljastettavaksi.

Kerronta

Näissä lukemissani viidessä tarinassa en havainnut mitään kaavaa, joka ohjaisi juonen kehittelyä. Mielestäni mysteerit olivat varsin erilaisia. Syyllinen ehkä paljastuu aina saman tyyppisellä työskentelyllä: kuulusteltavien pienillä lipsahduksilla, sattumalta keskusteluissa vastaan tulevalla tiedolla. Usein vihjataan jossakin vaiheessa, että AD on jo tietoinen murhaajan henkilöllisyydestä, muttei halua paljastaa sitä kollegoilleen ennen kuin on asiasta varma. Toisaalta tarinoissa on aika vähän keinotekoista tietojen panttaamista. Jos joku ei kerro tietojaan, siihen on hyvä syy ja kyseinen käänne on uskottavasti perusteltu. Tästä pääsee myös kerrontatapaan, joka miellyttää itseäni. Ääneen pääsevät AD:n lisäksi myös muut tutkijat, epäillyt ja todistajat. Taitaa olla niin, että jokaisessa kirjassa myös murhaaja on päässyt ääneen. Se on vain vaikeuttanut juonen ennalta arvaamista.

Niin kiinnostavaa kuin osaavan AD:n seurassa onkin ollut, taitaa olla aika lukea välillä jotakin muutakin kuin dekkareita. Pistän Helmet-haasteeseen vauhtia sijoittamalla kirjat siihen seuraavasti: 

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Valepotilas (Otava 2013)

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Murhaajan mieli (Otava 2011)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Totuus ja toiveet (Otava 1990)

23. Kirjassa on mukana meri Usko ja epäilys (Otava 2001)

16. Kirjassa luetaan kirjaa Kuoleman maku (Otava 2012)

Lindgren&Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta. Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman) keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan klassista. Lindgrenin tarkka ja rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.

Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa innostuksen tehokkaasti.

Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys. Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.

Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta. Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua), koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.

Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)

Runohaaste 2017

Olen tänä vuonna lukenut haasteen myötä enemmän runoja kuin koskaan. Olen myös varma siitä, että runot jäävät nyt lukupinoihin. Sen sijaan niistä kirjoittamiseen en ole löytänyt tyydyttävää tapaa. Se olkoon ensi vuoden haasteena. Luin tänä vuonna 10 runokokoelmaa. Näistä vain seitsemän oli peräisin suomalaisilta runoilijoilta ja sopii näin haasteen sääntöihin (jotka siis unohdin iloisesti vuoden kuluessa). Sanoisin kuitenkin, että haaste onnistui erinomaisesti runoinnostuksen sytyttämisessä ja on suoraan syypää myös brittiläisten runoilijoiden lukemiseen.

Aloitin haasteen helmikuussa saamelaisten kansallispäivänä, koska satuin löytämään kirjastosta saamelaisrunojen antologian. Luin vuoden aikana toisenkin saamelaisrunoilijan teoksen. Suomalaista klassikkoa edusti Sirkka Turkka. Hänen kokoelmansa löi ällikällä. Myös Ilpo Tiihonen kuulunee vanhempaan suomalaiseen runoilijakaartiin. Uudempaa runoa edustivat Erämaja ja Kosola. Ensin mainitulta kuuntelin myös erinomaisen runoäänikirjan. Lisäsin listan päätteeksi myös brittiläiset kokoelmat. Nimenomaan suomalaista runoa tuli kuitenkin luettua yhteensä 7 kokoelman verran. Kiitos kovasti haasteesta blogiin Reader, why did I marry him?

Luetut runot:

En laske, en koskaan (toim. Kaija Anttonen) (linkki)

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (linkki)

Anja Erämaja: Laulajan paperit (linkki)

Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille (linkki)

Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (linkki)

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (linkki)

Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (linkki)

Gillian Clarke: A Recipe for Water (linkki)

Ashley, Pilkington, Massiah: HELL-P ME (linkki)

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (linkki)

Lukuvuosi 2017

Lukuvuoteni 2017 on ollut vaihteleva. Siihen on kuulunut löytöjä ja pettymyksiä, runsaan lukemisen aikoja ja toisaalta marraskuu, jolloin en blogannut yhtä ainoaa tekstiä. Vuoden alussa mahtipontisesti julistamani sadan kirjan raja ei rikkoutunut lähellekään, mutta bloggaamattomien kirjojen ja runokokoelmien myötä saldo kipuaa kuitenkin reiluun 60 luettuun teokseen.

Yksi iloisimpia yllätyksiä vuoden varrella oli Tiina Raevaaran FB-sivuillaan jakama linkki blogiini. Tuo teksti onkin ylivoimaisesti luetuin oman bloggaushistoriani aikana. Kyseessä oli Raevaaran vanhempi novellikokoelma. Myös muutama uusi lukija ilahdutti kovasti (he ovat tainneet kuitenkin löytää blogiin haastekoontien linkitysten kautta). Osallistuminen blogien yhteisiin tapahtumiin, eli lukumaratoneihin ja haasteisiin on tänäkin vuonna ollut hauskaa ja palkitsevaa. Kirjatapahtumista osallistuin HelsinkiLitiin ja Helsingin kirjamessuille. Antoisin kirjatapahtuma oli kuitenkin Hayn kirjallisuusfestivaali Walesissa kesäkuussa. Viihdyin tapahtumassa erinomaisesti ja toivon kovasti pääseväni sinne vielä uudemmankin kerran.

Olen yrittänyt aloittaa lukemisen myös Goodreadsissa, mutta sivusto ei oikein ole löytänyt paikkaansa lukevassa elämässäni. Kokeilen sivustoa varovasti varmaan vielä ensi vuonna, ehkäpä se nyt kaappaa matkaansa? Seuraavalle vuodelle olen asettanut ensimmäistä kertaa myös TBR-tavoitelistan.

Luetut kirjat

Bloggauksia kertyi yhteensä 40 romaanista, tietokirjasta, novellikokoelmasta ja sarjakuvasta. Runohaasteen koonti tulee myöhemmin, eikä runokokoelmia ole alla olevissa tilastoissa mukana. Myöskään irtonovelleja en laskenut mukaan, ainoastaan kokonaan luetut kokoelmat. Tässä muutama luku:

5 sarjakuvaa

4 tietokirjaa

10 kotimaista

11 englanniksi

19 käännöskirjaa

17 naisen kirjoittamaa sekä 1, jossa toinen kirjoittajista on nainen

22 miehen tai miesten kirjoittamaa kirjaa

15 kirjassa on spekulatiivisia elementtejä ja lisäksi 1 käsittelee scifi- ja fantasiakirjallisuutta

4 kirjaa on Euroopan ja Yhdysvaltojen/Kanadan ulkopuolelta

Luin myös esimerkiksi Harry Potter-sarjan uusiksi ja joulun Connie Willis oli myöskin jo entuudestaan tuttu. Olen blogannut tähän saakka lähinnä uusista luetuista ja nämäkin jäivät blogista uupumaan. Wales on pysynyt kiinnostavana, sillä siihen liittyviä tai sieltä kotoisin olevien kirjailijoiden kirjoittamia teoksia on tullut luettua viisi, joista kaksi oli runokirjoja.

Hienoja lukuhetkiä on monta. Anu Kaajan novellikokoelma on suosikkilistalla, samoin Paul Beattyn The Sellout, Binet, Rushdie, Saunders, Spark… Hyvä on ollut tämä lukuvuosi! Kesken jäivät esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla (tähän palaan kyllä vielä) ja Satu Lidmanin tietokirja Häpeä!

Haasteet

Vuosi 2017 käynnistyi reippaasti. Haalin haasteita ja luin innokkaasti uudenlaisia teoksia, kuten novellikokoelmia ja aiempaa runsaammin kotimaista kirjallisuutta. Tammikuun klassikkohaasteeseen osallistuin Salman Rushdien Keskiyön lapsilla. Myös keväällä erääntynyt feministinen lukuhaaste sekä novellihaaste sujuivat hyvin. Sitten alkusyksystä lukeminen alkoi tahmimaan. Marraskuussa en kirjoittanut blogiin yhtäkään tekstiä. Joulukuussa sitten sisuunnuin ja kirjoitin jotakin joka päivä jouluaattoon saakka. Se oli oikea päätös, sillä nyt kirjoittaminen tuntuu taas mukavalta ja sujuvalta.

Kolme haastetta jäi vuoden aikana vähälle huomiolle. Adventures in Down Under and Beyond –haasteeseen luin lopulta vain yhden kirjan ja senkin vuoden 2016 puolella. Muuttoliikkeessä-haaste jäi kokonaan huomiotta. Myös kesän klassikkohaaste jäi suorittamatta, sillä Täällä Pohjantähden alla on edelleen kesken. Suomi(ko)100 –haasteeseen sain sentään yhden tekstin kirjoitettua. Vaikka haasteet eivät aivan onnistuneet, olen silti jo ilmoittautunut Novellihaasteeseen, joka alkoi jo tämän vuoden puolella, sekä Sarjakuvahaasteeseen.

Helmet-haasteessa sain täytettyä 26 kohtaa. En missään vaiheessa lukenut haastetta silmällä pitäen, joten olen aivan tyytyväinen tähän tulokseen. Luetut 26 kirjaa sattuivat sopimaan haasteeseen. Olen käyttänyt vain yhden kirjan kahteen haasteeseen, jolloin esimerkiksi novellit ja runot ovat jääneet pois Helmet-listalta. Runohaasteen koonnin julkaisen lähipäivinä.

Rinkka ja nojatuoli toivottaa iloista ja onnellista uutta vuotta 2018!