Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Myönnän, että Kiinan yhden lapsen politiikka on minulle lähinnä kliseinen ajatus. Se on yksi kapea näkökulma, jonka kautta Kiina näyttäytyy julmana diktatuurina, biopoliittisena painajaisena. Mari Manninen onnistuu kirjassaan Yhden lapsen kansa pakottamaan minut repimään kliseeni kappaleiksi. Yhden lapsen politiikka ei tämän kirjan lukemisen jälkeen näyttäydy enää vain kauhukuvamaisena naispuolisten sikiöiden abortoimisena. Tämän kuvan tilalla on nyt monta näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka muuttui vasta vuonna 2016 kahden lapsen politiikaksi. Yhteensä tämä kokeilu kesti 35 vuoden ajan ja piti sisällään niin raakaa väestön hallintaa kuin myös rikastuvan väestön luontevaa siirtymistä pienemmän perheen ihanteeseen. Manninen on toimittaja ja hän kaivaa lehtijuttumaisesti esiin monta erilaista tarinaa siitä, kuinka yhden lapsen politiikka on vaikuttanut kiinalaisiin.

Ensimmäinen hyvä ravistelu on näyttää, kuinka kiinalaiset ovat toimineet rajoittavassa ilmapiirissä. Toisaalla on ollut aivan mahdollista hankkia useampia lapsia maksamalla sakkoja. Toisaalla ensimmäisen lapsen jälkeen tulevat ovat kyllä saaneet syntyä, mutta eivät ole saaneet asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä taas on vaikea päästä kouluun tai töihin. Tai naimisiin. Eri paikkakuntien viranomaiset ovat toimineet eri tavoin. Siinä missä yhdellä paikkakunnalla on pakkosterilisoitu kokonaisia kylällisiä naisia, on toisaalla ollut neuvotteluvaraa. Yhden lapsen politiikan aikana on myös ollut vapaampia ja tiukempia jaksoja. Jos paikallisille viranomaisille on valtion taholta asetettu tiukkoja syntyvyystavoitteita, on heidän ollut turvauduttava kovempiin keinoihin.

Silti ihmiset ovat kokeneet politiikan monitahoisena asiana. Kirjassa toistuu ajatus siitä, kuinka Kiinassa on liikaa ihmisiä ja kuinka paljon heitä ilman yhden lapsen politiikkaa olisikaan. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Manninen kertoo perhesuunnittelun ja aborttien olevan aivan tavallinen keskustelun aihe. Abortti on arkipäivää, kun raskauden myötä joutuu miettimään esimerkiksi sitä riittävätkö rahat toisen lapsen aiheuttamiin sakkomaksuihin tai työpaikan menettämiseen. Jokainen joutuu sopeutumaan oman yhteiskuntansa tapaan järjestää asiat ja kiinalaisille tietoinen perhesuunnittelu on aivan tavanomaista. Manninen myös kertoo, että suvun perinteisesti suuri merkitys näkyy myös siinä, kuinka perhesuunnittelu ei ole vain pariskuntien, vaan koko suvun asia.

Toisaalta kirjassa kerrotaan monia karuja tarinoita. On lapsia, jotka eivät ole virallisesti olemassa ja niitä, jotka hylätään torin laitaan siinä toivossa, että joku lapseton pariskunta heidät sieltä löytää. On syntymättömiä lapsia, jotka on pakkoabortoitu viranomaisten toivosta tai myös siitä syystä, että halutaan poikalapsi. On perheettömiä, hylättyjä lapsia ja liikaa poikalapsia. On niitä, jotka lähtevät etsimään halpamorsiamia Vietnamista. Yhden lapsen politiikan seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti todella kiinnostavia. Toisaalta tytöt pääsevät ainoina lapsina opiskelemaan. Toisaalta yhden ainoan lapsen niskaan kaatuu suuri vastuu, kun hänen katsotaan olevan vastuussa vähintäänkin omien ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Paine menestyä on suuri. Ainoaa lasta saatetaan paapoa, mutta tämä joutuu kyllä maksamaan saamansa huomion takaisin menestymällä.

Yhden lapsen kansa on täynnä kiinnostavia tarinoita. Haastateltavat pääsevät kertomaan tarinansa, vaikka Manninen tekeekin samalla huomioita heidän kertomukseensa mahdollisesti vaikuttavista motiiveista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Nautin kirjasta suuresti yksipuolisen mielikuvani murentuessa palasiksi.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Kirja jäi myös ainoaksi lukemakseni tietokirjaksi koko Klassikoiden lumoissa-blogin tietokirjahaasteen aikana eli peräti reilun puolen vuoden aikana. Hyvä herätys tämäkin.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena, 2016)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Alkuvuodesta alkaneen lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi valitsimme Neljäntienristeyksen, joka olikin sopivasti pölyttynyt hyllyssä jo useamman vuoden ajan. Kirja on käynyt läpi pitkän lainakierroksenkin ennen kuin se vihdoin päätyi oman lukupinon päällimmäiseksi. Lukupiirin käymä keskustelu oli tämän teoksen kohdalla todella antoisa ja monipolvinen. Sen jäljiltä tuntui siltä, että kirjasta on jo sanonut kaiken. Sen vuoksi siitä kirjoittaminenkin on viivästynyt. Teos imaisi kuitenkin mukaansa täydellisesti. Se oli juuri oikeaa luettavaa hetkeen, jossa kaipasi uppoutumista. Yhden suvun tarinaa eri aikatasoissa valottava teos oli juuri tarpeeksi haastava, olematta kuitenkaan vaikealukuinen. Kinnunen kirjoittaa suhteellisen vähäeleistä tekstiä, joka tavoittaa erilaiset tunnelmat konkretian kautta.

Tarina lähtee liikkeelle Mariasta, joka saapuu kaukaiseen pohjoiseen pitäjään kätilöksi. Nuoren naisen ammattitaitoa ei kuitenkaan niin vain hyväksytä, vaan hän saa tehdä töitä ansaitakseen paikallisten luottamuksen. Maria on melkein myyttinen selviytyjähahmo, viisas matriarkka, joka kieltäytyy elämästä yhteisön sääntöjen mukaan. Hän hankkii polkupyörän päästäkseen kulkemaan oman tahtonsa mukaan ja rakentaa oman talonsa. Hänen tyttärensä ylle äidin menestys heittääkin sitten pitkän varjon. Lahja haluaa kuulua yhteisöön, vaikka onkin lähtökohtaisesti ulkopuolinen sen uskonnollisessa ilmapiirissä. Äpärä ja äpärän äiti, liian itsellisiä molemmat. Lahjaa suuremman osan tarinasta vie kuitenkin Onni, Lahjan hyväluontoinen mies, jonka salaisuus tekee hänestäkin ulkopuolisen. Onni etsii koko elämänsä ajan tapaa elää sen kanssa, että hän haluaisi rinnalleen miehen. Lahjan ja Onnin liitto ei tuo kummallekaan onnea. Lukijan se asettaa tilanteeseen, jossa tuntee molempien tuskan vaikka pitääkin vain toisesta hahmosta. Lahjasta ei tosiaan ole helppoa pitää.

Kaarina joutuu sukuun Lahjan ja Onnin pojan, Johanneksen, vaimona. Kaarinan ja Lahjan suhde on viimeinen suuri tarina, joka Neljäntienristeyksessä kerrotaan. Siinä siirrytään aina vain arkisempaan kuvaukseen. Aivan kuin elämä muuttuisi sirpaleisemmaksi ja täydemmäksi lähihistoriassa. Aivan kuin lähelle olisi vaikeampi nähdä. Tämä on kiinnostava muutos. Pohdin onko se tietoista vai ei. Se saa kuitenkin aikaan sen, että kirja on kiinnostavampi alkupuolella. Lopussa tarina arkipäiväistyy. Onnin tarina sidotaan vielä löyhästi Kaarinaan ja Johannekseen, vaikka hän katkeran Lahjan kautta onkin jo muovannut heidän elämäänsä suuresti.

Pidin kovasti tavasta, jolla Kinnunen tuo historian kaukaiset tapahtumat käsinkosketeltavan lähelle. Hän onnistuu siinä esimerkiksi kuvaamalla Marian ensipolkaisuja suuren kaupungin torilla ja kuvaamalla kuinka naulat jälleenrakennukseen oli etsittävä poltettujen kotien raunioista. On myös mukavaa lukea epämääräiseen pohjoiseen sijoittuvaa kirjallisuutta, jossa ei kovin suuresti romantisoida villiä pohjolaa. Samoin pohjoisen mittasuhteiltaan varsin suuret evakkomatkat ansaitsisivat enemmänkin huomiota. Ennen kaikkea Neljäntienristeys osoittautui kuitenkin tarinaksi, jolle antauduin hetkeksi täysin.

Evakkomatkoja ja talon rakennusta ajatellen sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014)

Lindgren&Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta. Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman) keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan klassista. Lindgrenin tarkka ja rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.

Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa innostuksen tehokkaasti.

Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys. Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.

Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta. Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua), koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.

Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)

Suomi(ko)100 -haastekoonti

Epäilinkin, että näin siinä käy. Ahnehdin haasteita alkuvuodesta ja nyt joudun toteamaan, että ne ovat jääneet puolitiehen. Lopulta kirjoitin vain yhden haastepostauksen Klassikkojen lumoissa -blogin hienoon haasteeseen. Se käsitteli saamelaisrunoutta ja löytyy täältä. Kirjoitin tekstin saamelaisten kansallispäiväksi. Saamelaisrunoutta olen muuten lukenut toiseenkin otteeseen. Kyseessä oli Inger-Mari Aikio-Arianaickin teos Maailmalta tähän.

Teemaan liittyen luin hiljattain Yleltä artikkelin saamelaisiin ja Saanan valaisuun liittyen. Jutussa kerrottiin mielestäni varsin selvästi ja kiihkottomasti mikä valoteoksessa voisi satuttaa saamelaisia. Kyse ei ole siitä, että saamelaiset haluaisivat yksinoikeuden Lapin luontoon. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että suomalaisuudella ei ole tällä hetkellä pelkkää etusijaa, vaan saamelaisuus katoaa siihen. Saana on suomalaisille tärkeä, suomalaisille pyhä. Miksi ei voitaisi sanoa ääneen, että Saana on pyhä nimenomaan saamelaisille vaikka se samalla onkin tärkeä myös monille suomalaisille mukaan lukien saamelaiset? Juttu löytyy täältä.

Tavallaan myös Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus käsitteli jossain määrin vaiennettua ryhmää eli naisia. Erityisen teemaan sopivan siitä tekee novellikokoelman monet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevät tekstit. Tuota teosta käsittelevä postaus löytyy täältä. Vaiennetut, Suomea asuvat, ryhmät kävivät lukupinossa siis lopulta muutamaan otteeseen. Tämä aihe on yritettävä kuitenkin pitää siellä vielä aktiivisemmin. Kiitos kovasti Lukumadolle haasteesta ja kaikille oikein monisärmäistä ja muita ymmärtävää itsenäisyyspäivää!

Suomi tänään. Metsästä pilkistää Ponsse.

Eeva Meltio: Pedot

Meltion esikoisalbumi Pedot on lohdullisella tavalla karua luettavaa. Sen tarinoissa ihminen paljastuu kyvyttömäksi kohtaamaan elämää sen enempää toisessa ihmisessä kuin eläimessäkään. Ihminen on eläimelle eläin. Ihminen on eläin eikä tunne-elämältään välttämättä sen kehittyneempi kuin ampumansa jänis. Harmaassa (mielen)maisemassa korostuu kuitenkin se yhteinen, joka kaikilla luontokappaleilla on. Elämä on hauras ja kovin usein jonkun toisen käsissä.

Meltio piirtää pyöreästi, yksinkertaisesti mutta ilmeikkäästi. Tarinoissa on spekulatiivisia elementtejä, jotka kuitenkin vain korostavat tarinoiden kipukohtia. Mikä on ihmisen ja eläimen ero? Mitä arvoa on toisten luontokappaleiden kohtelemisella hyvin jos lopulta päädytään kuitenkin tappamaan ne? Alakuloiset, pieniin ja ohimeneviin tilanteisiin kiteytyvät, tarinat johdattavat suuriin kysymyksiin. Jotakin lohdullista on kuitenkin siinä, kuinka arvaamattomia tarinoiden hahmot ovat. Niin ihmiset kuin eläimet suojelevat omaa elämäänsä. Sitä samaa arvokasta elämää, joka kaikissa niissä on. Vaikuttava ja kaunis on tämä sarjakuva-albumi, niin piirrosjäljeltään kuin tarinoiltaan.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Olen ollut blogiblokissa koko syksyn. Lukeminen on ollut hyvin hidasta nautiskelua ja samalla lukemiseen käytetty aikakin on ollut vähäistä. Kyseessä on ehkä myös blogin kaksivuotiskriisi, sillä olen viime aikoina kyseenalaistanut kirjoittamisen mielekkyyttä. Haluan tehdä kirjoittamisesta taas hauskaa, joten joulukalenterihengessä aion syöttää jonkinlaisen tekstin ulos joka päivä aattoon asti kokeillen mikä tuntuu hyvältä. Suurin osa kirjoituksista on vuoden ylös kirjaamiseen liittyviä luonnosten viimeistelyjä, mutta kokeilen myös aiheita kirjojen ja luonnossa liikkumisen ulkopuolelta. Tämä ensimmäinen kirjoitus liittyy kuitenkin vielä loppukesän lukumaratoniin.

Eeva Meltio: Pedot (Asema, 2015)

Anu Kaaja: Leda

Leda kertoo antiikin myyttisen tarinan raiskauksesta. Ledan tilalla on nuori ja viaton Adèle. Zeuksen tarinassa korvaa Monsieur de Signe tai ehkä sittenkin kaunis markiisitar, joka houkuttelee Adèlen turmioon. Tapahtumapaikka vaikuttaisi olevan 1700-luvun lopun ranskalainen maaseutu. Aatelisto saa vielä keskittyä omiin ihanteisiinsa ja monimutkaisiin ihmissuhteisiin, vaikka vallankumouksen lähestyessä palvelijatarkin uskaltaa olla röyhkeä.

Kuten Kaajan novellikokoelmassa Muodonmuuttoilmoitus, on kerronta visuaalista. Se korostaa kaiken aistillisuutta puutarhasta kirsikan syöntiin. Samalla lika ja rumuus ovat kuitenkin läsnä. Lutikat nostattavat punaisia täpliä neidon selkään ja palvelijatar kaataa kuollessaan yöastian pitkin lattiaa. Tarinan edetessä tuntuukin siltä, että paha ja kurjuus ja rumuus pidetään vain vaivoin pinnan alla. Tässä maailmassa raiskaus on kaunis myyttinen kertomus, vaikka todellisuus pyrkii itsepintaisesti tekstiin mukaan.

Kaajan kirjoitustyylissä on jotakin etäännyttävää. Mielestäni se palvelee kuitenkin hyvin sitä pohjavireenä olevaa raivoa, joka pyrkii esiin kaiken sen päälle kasatun passiivisuuden ja epätoivoisen asiaintilaan alistumisen alta. Tässä tarinassa myytti paljastuu, se otetaan käyttöön Ledan toimesta ja raivo saa ainakin jonkinlaisen kanavan kulkea. Oikein oivaltava on tämä myytin uudelleenkirjoitus.

Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Anu Kaaja: Leda (Teos, 2017)

Äänikirjoista

Suhteeni äänikirjoihin on epäluuloinen. Koetin päästä tästä ongelmasta yli tutustumalla BookBeatiin kokeilujakson verran. Jakso osui sopivasti niin, että pääsin lataamaan puhelimelle reissukuunneltavaa. Yllätyin hieman valikoiman monipuolisuudesta. Olen viimeksi tainnut katsella äänikirjoja vuosikymmen sitten kirjaston hyllyllä. Silloin ne olivat CD-muodossa.

Ensimmäisenä tein turvallisen valinnan. Stephen Fry lukemassa omaa kirjaansa olikin ihan kelpoa 

ajankulua. Fryta kuunteli mielissään silloinkin, kun huomasi eksyneensä hänen karismaansa ja unohtaneensa kokonaan keskittyä sisältöön. Kuuntelin muistelmat kuitenkin loppuun, joten aivan epäonnistunut ei tämä ensimmäinen kokeilu ollut.

Sitten päätin tarttua fiktioon. Olen halunnut palata Neil Gaimanin Unohdettuihin jumaliin uudelleen siitä saakka, kun kuulin kirjan pohjalta tehdystä tv-sarjasta. Mistähän sen muuten näkisi? Päädyin alkuperäiskieleen, koska pidän kovasti Gaimanin kielestä ja kerronnasta. En kuitenkaan saanut kuunneltua tätä teosta loppuun. Nillityksen aihe on kyllä epäreilu. Kirjahan sijoittuu Yhdysvaltoihin, eikä sekään kai olisi luontevaa, että sen hahmot puhuisivat brittiaksentilla. Jotakin olennaista alkuperäisteoksen poljennosta jäi kuitenkin pois. Periaatteessa kuuntelu oli ihan miellyttävää, mutta en kokenut ollenkaan kuuntelevani Neil Gaimania. Pöh! Luen jatkossa Gaimanini itse ääneen haluamallani rytmillä.

Positiivisin äänikirjakokemus oli yllättäen runoteos. Anja Erämajan Kuuluuko tämä teille kertoo naapureista kuivalla huumorilla ja alakuloisella itsereflektiolla höystettynä. Runot on myös säestetty pelkistetyillä kokoonpanoilla. Ihan mahtava esitys (ja tietysti lasken tämän myös runohaasteeseen mukaan). Suomalaisista teoksista kokeilin vielä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät –teosta. Hukattuani juonen täysin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana luovutin. Ehkäpä äänikirjat eivät vain ole minua varten. Ainakaan silloin kun ne luetaan väärin...

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän

Kirjan kannessa on koti ja lapsi, kannen liepeessä kuva häistä. Runoissa löydetään maailmalta rakas, ikävöidään kotiin, palataan kotiin, perustetaan perhe. Ne muodostavat kronologian. Tavataan, asutaan toisen kulttuurissa, tullaan raskaaksi, muutetaan taas toiseen kulttuuriin. Erilaiseen on vaikea sopeutua, mutta erillään on ikävä. Ilo ja kyyneleet vuorottelevat.

Kokoelma on todella henkilökohtainen. Tulkita ei tarvitse, Aikio-Arianaickin runot menevät suoraan asiaan. Siinä onkin näiden runojen vahvuus. Niissä käsitellään onnea ja rakkautta, mutta myös tuntemattoman pelkoa, alhaista katkeruutta ja pettymystä, ristiriitaisia ajatuksia aina vain parkuvaa lasta kohtaan. Ja muiden ihmisten istuttamaa syyllisyyttä:

älä vihaa

ole rauhallinen

lapsestasi tulee kiltti

En ensin tiedä mitä ajatella, sillä runojen lukeminen tuntuu melkein tirkistelyltä. Hiljalleen niiden rehellisyys alkaa kuitenkin vaikuttaa. Jos jostakin teoksesta voi käyttää sanaa elämänmakuinen, niin tästä.

vangillakin

enemmän vapautta

kuin kotona

yksivuotiaan äitinä

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (Kustannus-Puntsi, 2006)

Irtonovellit pikakatsauksessa

Pian päättyvän novellihaasteen kooste on tulossa osaltani vasta huomenna, sillä vielä on esittelemättä yksittäisiä luettuja novelleja. Näitä kolmea kokoelmaa en ehtinyt lukea loppuun saakka haasteaikana. Onneksi kirjat asuvat omassa hyllyssä, sillä ne ovat kesken vain ajanpuutteen vuoksi. 

Mika Waltarin Jokin ihmisessä on kertomus Kaukosta ja tuhoisasta rakkaudesta. 1910- ja 1920-lukujen Helsinki on karu kaupunki ja saatavilla oleva työ ankaraa. Eikä Kauko pidä komentelusta. Rikos tuntuu muutenkin kannattavan ja ehkä ihana Osmi katsoisi rikasta Kaukoa toisin. Yhä uudestaan Osmi pakenee omistushaluista Kaukoa ja yhä uudestaan Kauko putoaa pohjalle vain löytääkseen tiensä sieltä takaisin Osmin luo. Novelli on kerronnaltaan upea, mutta minusta loppuratkaisu ei tuntunut perustellulta.

Minussa oli villi veri. Hän tiesi sen ja halveksi ja vihasi minua sen tähden. Mutta juuri nyt tahdoin vain kävellä hänen rinnallaan.

Claire Castillonin novellit ovat karuja kuvauksia äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Ne läväyttävät lukijan eteen kaunistelematta kaikki ne monimutkaisuudet, jotka rakkauden ja välittämisen lisäksi mahdollistuvat niin läheisessä suhteessa. Näissä novelleissa äidit ovat yhtä aikaa vihattuja ja rakastettuja. Ja niin ovat tyttäretkin.

Sanoin yksi kertoo äidistä, joka on äiti vain miehensä mieliksi. Hyönteisessä taas äidin mieleen pesiytyy epäilys insestistä.

Näin televisio-ohjelman insestistä ja selitin sanan tytölle joka ei tuntenut sitä. Hän nauroi höpsösti. Se rauhoitti mieltäni.

Anorakki ja turkissaappaat kertoo syövän kauhujen myrkyttämästä suhteesta.

Hiillyn äitiin ja hänen kommentteihinsa. Kun kaverini äidillä oli syöpä, hän ei nostanut siitä mitään hälyä ja nyt hän on parantunut.

Paras ystäväni –novellissa äiti tekee kaikkensa ollakseen tyttärensä teini-ikäinen kaveri. Postinjakohetkessä käsitellään hylkäystä, sisäoppilaitokseen jäävän tyttären kipua. He joivat samppanjaa ravintolassa kertoo paniikkihäiriöistä kärsivästä naisesta, joka kaipaa äidin tukea, mutta jää sitä vaille.  

Hänkin voisi moittia sinua vaikka mistä, äiti lisää, arvostella sinua ja käytöstäsi, sitä miten luistat sitoumuksistasi. Sitä paitsi mistä tiedät että hän valehtelee? Jos kävisit töissä, tietäisit että kokouksia pidetään.

Castillonin novellit ovat armottoman tiiviitä paketteja. Ne eivät päästä lukijaa helpolla, aivan kuten äidit ja tyttäretkään eivät tapaa toisilleen tehdä.

Hannu Rajaniemen Deus Ex Homine avaa kokoelman Näkymättömät planeetat ja vakuuttaa heti Rajaniemen kiinnostavuudesta. Nörtit tuhoavat maailmaa, nörteistä tulee entisiä jumalia. Symbiootti päässä auttaa lukemaan toisia ihmisiä ja vauvoista tulee kaikkivoipia. Huimaa. Itse tarinakin on kiehtova, mutta saisi olla viimeistellympi koskettaakseen. Vakuutuin kielestä, en tiennyt mitä odottaa englannista käännetyltä teokselta. Rekursiivisen jättäminen suomentamatta pisti tosin silmään.

Näistä kokoelmista lisään novellihaasteeseen kuusi novellia Castillonilta ja yhdet Waltarilta sekä Rajaniemeltä. Paketissa!

Mika Waltari: Kuun maisema (WSOY 1989)

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007)

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (Gummerus 2016)

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Kaajan novellikokoelma on upeinta ja hallituinta ajatuksen lentoa, johon olen aikoihin törmännyt. Se on täynnä hiottuja tarinoita, sellaisia, jotka saavat vuorotelleen nauramaan ja kauhistumaan. Se leikittelee (sukupuoli)rooleilla, seksuaalisuudella, parisuhteella ja väkivallalla. Sukupuolet pääsevät kokeilemaan toistensa nahkoja kirjaimellisesti, sama henkilö päätyy naisena ja miehenä kovin erilaisiin tilanteisiin ja erikoisliikkeen sidontatarpeille löytyy odottamatonta käyttöä. Novellit ovat lyhyitä, uskaliaita ja sanoinko jo upeita?

Muodonmuuttoilmoituksen surrealismi tuntuu sekä tehokeinolta että totuudelta. Kaikkea muuta kuin todelliset kuvat kiteyttävät jotakin olennaista, niin kuin vain lyhyen sanonnan keinoin voi. Niinpä esimerkiksi joukkoraiskaavista patongeista kertova novelli tuntuu kommentoivan nykykeskustelua. Naisiin kohdistuva väkivalta on muutoinkin monen novellin aiheena. Naiset hyväksyvät taakkansa osaksi identiteettiään, oli kyse sitten kipua aiheuttavasti nokkosvyöstä tai kaivossa asumisesta. Heidän tilanteensa ohjaavat heitä myös odottamattoman rajuihin tekoihin.

Kaajan kieli on säästeliästä ja kuvallista. Ehkä tämä saa sen surrealismin tuntumaan niin todelliselta. Novellit eivät selittele mitään. Näen kuinka Napoleon astuu pylväänsä päältä ja puolimätä aprikoosi tippuu kaivoon. Punarintapuvun elävät, kirkkaanpunaiset, linnut laulavat äänekkäästi päässäni. Kieli on myös kekseliästä samaan aikaan, kun se on täysin ymmärrettävää. Jopa englannin ja suomen yhdistäminen onnistuu täysin sujuvasti. Lue sinäkin tämä ja ota selvää mitä tuo neilikka tuossa kuvassa tekee.

7.5. päättyvään novellihaasteeseen saan tästä 27 novellia lisää. Siihen saakka luvassa ei muuta kuin novellikokoelmia olekaan.

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Pistaasitahnalla täytettyä puustia en tosiaan
 pitkään vierelläni tuntenut.

Tiina Raevaaran novellikokoelmassa liikutaan pääosin tutussa maailmassa, jossa sitten kuitenkin on jokin toisin. Novelleissa on kiehtovia ideoita ja pääosin ne toimivat erinomaisesti. Niiden ajatusleikeistä moni jääkin mielen perukoille kykkimään. Gordonin tarinan sairaala on sellainen kuin sairaalat nyt ovat, mutta siellä lääkäreinä toimivat linnut. Lintu ja ihminen kohtaavat erilaisuutensa samassa sairaalahuoneessa maatessaan. Kaunis ja hieman kaihoisa tarina avaa kokoelman hienosti.

Lähimpänä arjen totuttua asetelmaa ovat novellit, jotka tuntuvat kuvaavan siihen sopimatonta kokemusta. Siskon käsittämätön kuolema muuttuu asunnossa piileskeleväksi hirviöksi, perinnöksi saatu tuoli pakottaa elämään menneiden sukupolvien tapaan, metsä pyrkii suruna taloon sisään ja sodan aikaisessa metsässä tuntuvat vaanivan paholaiset. Viimeksi mainitussa novellissa Nälkä on ilmeisesti tositarina pohjalla, Raevaara on käyttänyt siinä oman rintamalla olleen sukulaisensa kirjoitusta. Fantasiaelementti on tässä novellissa hienoinen, se lähinnä voimistaa nälän ja kylmän synnyttämää pahaenteisyyttä. Outo syntyy pikemminkin lukijan päässä kuin tarinan todellisuudessa.

Anobium pertinaxissa kuolemankello-niminen öttiäinen mönkii seinien sisällä ja luo yhdessä kaappikellon lyöntien kanssa kunnon melun taloon, jossa perheen äiti on kuollut jo aiemmin ja nyt aamulla myös isä on kadonnut. Vastuu pikkuveljestä ja kiihtyvä tatatadingdong saa lukijankin verenpaineen hieman nousemaan. Toisessa talossa lahjaksi saatu maalaus esittelee Kaivon, josta maalattuun maailmaan nousee lapsia Sonjan hoidettavaksi, Mestarin työvoimaksi. Tämä novelli muistuu taatusti mieleen, kun seuraavan kerran miettii mitähän tuokin abstrakti tekele esittää.

Osa novelleista kiehtoo enemmän idean kuin kerronnan tai tarinan puolesta. Luojani, luomani esittelee robotin, joka alkaa ajattelemaan liikaa. Sudenkorento taas leikittelee rinnakkaistodellisuuksien mahdollisuuksilla ja epilepsian aiheuttamilla kokemuksilla. Pirunpääskyt on kuvaus nuoresta ja tuhoisasta rakkaudesta. Karhunköynnöksessä asutaan epävakaassa todellisuudessa. Novellissa Kiitos kaikesta! kertoja saa jostakin syystä vieraaksi itsensä. Sääksissä taas mies palaa vuosi vuoden perään samalle suolle sääksien saapumista seuraamaan ja aina hänen saapuessaan nousee ukkonen.

Gordonin tarinan, Nälän ja Karhunköynnöksen lisäksi pidin erityisesti novellista Pilven veikko keisarin syleilyssä. Se on ärsyttävän ja ylimielisen pilvi-intoilijan kirjoittama artikkeli lentäjästä, joka joutuu keskelle ukkospilveä. Hienon tarinan outouselementti on yksinkertaisuudessaan kaunis. Lentäjän hurja pilvikuvaus saa kiinnostavasti täydennystä ärsyttävän pilviharrastajan tiedoista.

15 novellia lisää novellihaasteeseen, nyt luettuna on 42 novellia.

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni (Teos 2010)

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Aloitin Graniittimiehen lukemisen kai jo viime keväänä. Se kulki mukana työmatkoilla ja edistyi hyvin hitaasti, vaikka vaikutti mielenkiintoiselta. Kevään jälkeen olen tarttunut kirjaan silloin tällöin, lukenut hieman ja siirtynyt toiseen. Ehkä kirja oli liian raskas, harmaa ja tasainen. Tai sitten tarina oli niin vailla toivoa, vaikkei suinkaan vailla elämää, ettei sitä jaksanut suuria määriä kerrallaan.

Vaikeuksista huolimatta pidin Graniittimiehestä lopulta paljon. Vaikka Klara ja Ilja lähtevät Neuvosto-Venäjälle naiivisti uutta maailmaa rakentamaan, eivät he odota mitään valmista paratiisia. He lähtevät oloista, joissa punaisille ei ole mitään sijaa yhteiskunnassa, jossa työläiset todella näkevät nälkää. Siksi he ovat valmiita sietämään sitä myös uudessa maassa. Siellä he voivat sentään osallistua yhteiskunnan rakentamiseen. Joskus siitä voi tullakin se utopia, jota he rajan yli lähtivät tavoittamaan.

Tuleva Leningrad on kurja kaupunki eikä siellä ole helppoa edes selvitä hengissä. Klara ja Ilja löytävät kuitenkin ystäviä ja työtä. Klara auttaa katulapsia Ilon sepissä ja Ilja puuhailee omiaan (myönnetään, en ihan enää muista mitä…). Ystäväpiiri muodostuu Ilon seppien vetäjästä, piirtäjä Galkinista, sirkuslaisista, paremman väen Henrikistä ja hänen suomalaisesta vaimostaan ja hurmaavasta Tomista. Ilmapiiri muuttuu hiljalleen ja aina vain huonompaan suuntaan. Alkaa varovaisuus tekemisissä, sitten varovaisuus sanomisissa, epäluulo. Kukin tekee mitä tarpeelliseksi katsoo ja joskus ystäviinkin on tarpeen ottaa välimatkaa.

Pitkän tauon jälkeen lukemani loppu-osa kirjasta oli aika hieno. Siinä ollaan lopun alun äärellä. Toiset saattavat vielä selvitä, mutta kukaan ei selviä ilman kärsimystä. Jonkun tie johtaa vankilaan, toinen katoaa taloon, josta eivät palaa kuin työntekijät. Joillakin, huomaamattomilla, saattaa sentään olla mahdollisuus elää. Klaran sielu ei tähän muutokseen taivu. Hän säilyttää hyvyytensä, mutta se ei ole sovitettavissa uuteen ja julmaan maailmaan. Vielä kerran, yhtenä keväänä, on kuitenkin mahdollista istua ystävien kanssa maalla ja nauttia edelliskesänä säilöttyjä hilloja ja pikkelsejä. Yhden hetken maailma on haikean kaunis ja sitten on jäljellä enää satuttavaa harmautta.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava 2015)

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Sarasvatin hiekkaa jätti jälkeensä tarpeen kurkkia ikkunoista mahdollisesti lähestyvän ihmiskunnan lopun varalta. Se käy tehokkaasti kiinni syvällä uinuvaan pelkoon, joka kasvaa lukiessa kuvatun katastrofin mittoihin. Teos näyttää ikävästi miten pieni ihminen on ja miten hidas ymmärtämään. Tekisi mieli avata hakukone ja tutkia, voisiko kirjassa uhkaileva katastrofi nykytiedon valossa tapahtua. Vaan en taida uskaltaa.

Intiasta löydetään aivan rannikon tuntumasta valtavat ikivanhat rauniot. Tässä voisi olla tarujen Atlantis, mutta mitä ihmettä sille on käynyt? Kuinka alue on voinut kadota veden alle ilman, että siitä on jäänyt hämärää tarua enempiä merkkejä historiaan? Meritutkija Sergein tehokkaalle sukellusveneelle on nyt käyttöä. Sen avulla hän ja tutkimusten vetäjä Amrita yrittävät selvittää kaupungin arvoitusta. Vastaus häämöttää pahaenteisenä horisontissa.

Sergei saa apua tutkijakollegoiltaan Grönlannista, Suomesta ja Kanadasta. Isomäki rakentaakin jännityksen sen varaan, kuinka tiedonsirpaleista ja arvauksista rakentuu lopulta todennäköinen kuva maailmaa Atlantiksen aikaan, ja taas, uhkaavasta vaarasta. Se, kuinka tähän vaaraan reagoidaan poliittisella tasolla, tuntuu tosin nykynäkymien valossa kerrassaan epätodennäköiseltä (ettäkö joku tekisi jotakin?). On toki mukavampi seurata onnistuvatko tutkijat yrityksissään estää katastrofi kuin olisi seurata ympäristölobbareiden epätoivoisia vaikutusyrityksiä maailman pääkaupungeissa.

Henkilöt jäävät teoksessa, ehkä Sergeitä lukuun ottamatta, ohuehkoiksi. Loppua kohden alkaa kuitenkin jännittää kuinka heille käy. Toisaalta he ovatkin, meidän jokaisen tapaan, merkityksettömiä sivuhenkilöitä maapallon valmistelemassa suuressa draamassa. Vesi, lumi ja jää muodostavat hienon taustan tapahtumille. Melkein tekisi mieli mennä kokemaan merkityksettömyyttään merijään pakkasviimaan tai vaikka Grönlantiin. Taidanpa jatkaa Isomäen tuotantoon tutustumista. Jos seuraava katastrofinkuva ajaisi tämän hetkeksi unholaan?

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)

Katja Kettu: Yöperhonen

Ketun kanssa matkataan jälleen pohjoiseen, mutta tällä kertaa joudutaan paljon kylmempiin olosuhteisiin kuin Kätilössä. Nuori Irga pakenee hiihtäen Neuvostoliittoon, lapsi vatsassa, vallankumouksellisesta rakkaudesta haaveillen. Totuus osoittautuu toisenlaiseksi, elonjäämistaisteluksi Vorkutan valtavalla vankileirillä tundran kylmyydessä.

Toinen kertomus alkaa meidän ajassamme, Marinmaalla Lavran kylässä. Sinne Verna saapuu 

selvittämään kuolleen tutkijaisänsä kohtaloa. Siihen tuntuu liittyvän yöperhonen, marilaisten mystinen Motyljok, jolla on osansa myös Vorkutan tapahtumissa. Kahden aikatason tarina kietoutuu tietysti lopulta yhteen. Koko ajan jännittää, miten tarinoissa käy. Vorkutassa voi saada kuolemantuomion joutumalla töihin hiilikaivokseen, Marinmaalla voi joutua tapetuksi, mikäli tietää liikaa tai avaa suunsa väärään aikaan.

Yöperhosen Venäjäkuva on aika kurja ja melko stereotyyppinen. Surkeissa taloissa asuvat enää vanhat huivipäät, joita terrorisoivat satunnaiset aseistetut joukkiot. Luonnonusko elää, mutta koko marilaiskulttuuri on vaarassa hetkenä minä hyvänsä kadota olemasta. Vankileirin ajassa päästään vielä seuraamaan voimissaan olevan paimentolaisheimon shamaania. Tundraa riittää vielä, vaikka Neuvostoliitto ahmiikin maata ja ihmistä omaan käyttöönsä.

Kuten Kätilön kohdalla, nautin kovasti romaanin kielestä. Se on kekseliästä ja Yöperhosessa vielä soljuvampaa. Kätilöä lukiessa tuntui välillä siltä, että kielen avulla yritettiin turhankin näkyvästi järkyttää lukijaa. Yöperhosessa sellaisesta ei ollut tietoakaan. Kieli tuntui myös kuvastavan aikaansa, yhden isoisoäitini käyttämän sanonnankin tekstistä löysin. Toisaalta en kokenut tarinaa mitenkään erityisen historialliseksi, vaan tässä mennään tarina historian edellä. Ja hieno tarina se onkin. Moni luku jättää jonkun kiikkumaan jyrkänteen reunalle samalla kun lukijan pitäisi malttaa siirtyä taas toiseen aikaan ja paikkaan.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Katja Kettu: Yöperhonen (WSOY, 2015)

Joen jumala

Nupposen lyhyet spefitarinat ovat kurkistuksia toisin kuviteltuun. Niihin luodut maailmat ovat keskenään hyvin erilaisia. Yhdessä ihmiskunta on luonut digitaalisen kaupungin ja kehonmuokkaus tai kehon vaihto on arkea. Toisessa novellissa viimeiset ihmiset, immuniteetin omaavat, yrittävät selviytyä keskellä erämaata. Yhdellä planeetalla jumalat taistelevat vuosituhansia toisiaan vastaan ja toisella etsivät valittujaan ihmisten joukosta. Yksi lilliputti laajenee ja laajenee kunnes on kokonainen galaksi, ryhmä galakseja, maailmankaikkeus.

Novelleissa on paljon perinteistä fantasia- ja scifikuvastoa. On metsä puumajoineen, haltioita, velhon tyttäriä, elinkelvottomia planeettoja, joista muokataan ihmiselle sopivia. Lyhyessä mitassa ei kuitenkaan voi rakennella kovin monimutkaisia ja juju on muualla. Milkasta tulee jumalan valittu, ketään ei kiinnosta opetella sanomaan Marhan nimeä oikein ja Lindalle vaikeinta vieraalla planeetalla on pitää yllä suhdetta työpariin ja aviomieheen, joka pahan loukkaantumisen takia tarvitsee uuden kehon.

Novelleista Neiti Novakin tapaus nousee omaan luokkaansa. Siinä pidättyväinen etsivä luovii korporaatioiden hallitsemassa maailmassa yhtä työntekijää etsien. Kaupungin kaduilla mielenosoituksista on tullut normi. Niissä puolustetaan ja vastustetaan ihmisten digitointia ja palauttamista. Silti itse katoamistapaus on myös arkinen ja inhimillinen.

Kirjoitustyyli on sujuvaa ja vähäeleistä. Jokin viimeinen silaus tuntuu useista novelleista kuitenkin jäävän uupumaan, jokin nyrjäys, joka saisi välittämään tapahtumista tai ihmisistä ja paikoista enemmän. Sen verran tykästyin kuitenkin tuohon tyyliin että luulen lukevani Nupposelta muutakin. Ehkä romaanimuodossa hänen maailmoistaan saisi enemmän irti. Kokoelma oli kuitenkin kiinnostava. Spefinovelleja tulee harvemmin luettua, mutta nyt lukupinossa odottaa peräti kaksi kokoelmaa.

Tästä kokoelmasta 9 novellia novellihaasteeseen.

Anni Nupponen: Joen jumala (Osuuskumma 2014)

Säädyllinen ainesosa

Suomi on vielä 50-luvulla sodan köyhdyttämä. Helsingissä Aallon toimisto suunnittelee kuitenkin jo moderneja rakennuksiaan ja uusissa asunnoissa on jääkaapit. Saara sen sijaan on menettänyt hienot huonekalunsa miehensä epämääräisiksi jäävien rahasotkujen takia. Perhe muuttaa pieneen asuntoon Töölössä vain muutaman korttelin luteita vilisevistä työläisasunnoista. Saara on kuitenkin päättänyt olla erinomainen perheenemäntä, joka laittaa Juhanille ruoan valmiiksi ja kasvattaa Eliaksesta oikeanlaisen miehen. Saara yrittää muistaa olla tyytyväinen elämäänsä vanhojen ja nuhjuisten huonekalujensa keskellä. Usein tyytyväisyyteen turruttaa pieni sininen pilleri.

Yläkerrassa asuva Elisabeth herättää Saaran. Maailmannaiseen ihastuvat kaikki, mutta juuri Saara pääsee tämän mukaan veneretkelle ja lopulta myös Elisabethin syliin. Juhlien, seurapiirien ja ruoanlaiton ohella Saara tulee kuitenkin vedetyksi myös vakoilun maailmaan. Sillä Elisabeth on vakooja eikä kaihda käyttää tylsistyneen perheenäidin kiintymystä hyväkseen.

Kunnon kansainvälisen vakoojatrillerin tapaan liikutaan useassa maassa. Sota-ajan Pariisissa koettu nälkä ei helpota vielä 40-luvun Tukholmassakaan. Helsingissä taas 50-luvulla on jo mahdollista hankkia laatikollinen sitruunoita ja pitää huikentelevaisia juhlia. Kaupunki elää romaanissa aikaa, jolloin vasemmistolainen taideväki juhlii estottomasti ja toisaalta konttoristilla ei vieläkään ole mitään asiaa johtajien kerrokseen. Helsingissä haistaa vuorotellen meren ja kaatopaikan.

Saara löytää Elisabethin kautta rohkeutta tavoitella muuta. Muutoksen mahdollisuutta käsitellään teoksessa muutenkin. Elisabeth löytää itselleen pakopaikan keittiöstä, hänestä tulee mustan pörssin kauppias nälän ajamana ja hän sanoo kyllä, kun tiedustelukoneisto tarjoaa tavallisesta poikkeavaa työtä. Saara sanoo kyllä vain varoen, mutta sanoo kuitenkin. Toisaalta Saara ei ole aivan kokematon rajojen rikkoja, sillä hänellä on taustallaan opiskelija-aikainen suhde toiseen naisopiskelijaan. Omat päätökset antavat elämälle merkitystä, mutta ovat kovin vaarallisia.

Lukujen nimet liittyvät ruokaan. Sillä onkin olennainen osa Elisabethin elämää ja koko tarinaa. Moni tapahtuma saa alkunsa tai merkityksensä ruoan kautta ja sota-aikana odottamattoman tasokkaan aterian voi lukiessa miltei maistaa. Myös keittäjillä on tarinassa suuri ja suurenmoinen merkitys. Säädyllinen ainesosa on aika täydellinen jännitystarina. Sen omat maut ovat tasapainossa. Ajankuvaa maustavat epäsovinnaisuudet ja juonta kiinnostavat henkilöhahmot. Teos hurmaa aistillisuudellaan ja houkuttelee uskomaan, että Elisabethin tarina voisi olla totta.

Helmet-haasteesta täyttyy tästä ensimmäinen kohta. Sijoitan kirjan kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä omalle lukulistalleni se päätyi monen kirjablogin sitä kehuttua. Pikaisella haulla kirja löytyy ainakin seuraavista blogeista (ja varmasti lukuisista muista): Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him? , Kirjoista ja muista kertomuksista ja Ullan luetut kirjat.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos 2016) 

Aavikon tyttäret

Khadija syntyy Somalian aavikolla joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla. Kaupungissa on jo autoja, mutta täällä eletään karusti, vanhoja tapoja noudattaen. Lapset paimentavat eläimet päivisin laitumelle ja kuivan kauden käydessä pitkäksi voidaan vain odottaa ja toivoa ettei liian moni niistä kuole. Miehensä menettänyt hooyo Fatima kasvattaa kunniallista tytärtä, joka ei tanssi eikä juttele poikien kanssa. Khadijalla on kuitenkin palo oppia ja laulaa runoja. Perinteinen heimoyhteisö sallii hieman liikkumavaraa, mutta lopulta Khadijankin on myönnyttävä oman paikkansa löytämiseen naisena.

Khadijan äiti on menetystensä katkeroittama nainen, joka ei ensin osaa arvostaa tyttöä. Lopulta hän asettaa tyttärensä harteille kaikki odotuksensa, eikä niitä ole helppo täyttää. Toisaalta yhteisön vaatimukset saavat myös Khadijan myöhemmin vartioimaan oman tyttärensä käyttäytymistä ja pitämään tämän kotona koulun sijasta. Näkökulma vaihtuu välillä myös Luuliin, Keyse Libaaxin ensimmäiseen vaimoon (Khadijasta tulee toinen). Tällä on omat katkeruutensa kannettavana, sillä Luulin silmät karsastavat ja hän linkuttaa erimittaisilla jaloillaan. Keyselle hän on aina ollut vain palvelija, ei kosketusta kaipaava ihminen. Yhteisökin hyljeksii noidaksi epäiltyä naista. Vaimot pitävät kuitenkin myös yhtä ja tukevat toisiaan. Keyseäkin vastaan he käyvät, kun tämä suunnittelee ottavansa kolmannen vaimon.

Yhteisön sisäinen monimuotoisuus tulee näkyviin niin yksityisen kun yhteisenkin kohdalla. Nuorempien uudistusmielisyys ei saa ääntään kuuluviin, kun puhutaan Somalian itsenäistymisestä ja maan tulevaisuudesta. Miesten ja islamin valta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Khadijan kotikylän suldaan voisi kannustaa tätä runonlaulantaan. Naiset käyvät synnyttämässä leirin ulkopuolella yksin ja tytön on jäätävä kotiin auttamaan äitiä vedenkannossa. Mieleen jää kuva Khadijasta, joka lähtee paimeneen mukanaan keppi, jolla hätistellä hyeenoita.

Tämä kirja on kuin kokoelma tarinoita, joita on kuullut vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan. Ne syttyvät kuitenkin eloon ja hahmoista tulee läheisiä. Paimentolaisten ajatusmaailmaa kuvataan alleviivaamatta. Monet edelleen köyhiin Afrikan maihin liitettävät asiat, kuten kuivuus, aseistettujen rosvojoukkojen uhka, taikausko, ympärileikkaus ja moniavioisuus, tulevat käsitellyksi. Kuitenkin ne esiintyvät itsestäänselvinä osina paimentolaisten maailmaa. Tarina kunnioittaa henkilöitään ja antaa heidän tuntea ja ajatella näistä asioista oman maailmansa puitteissa.

Nura Farah on Suomeen 13 vuotiaana muuttanut somalinainen ja on tietysti huikeaa, että hän on kirjoittanut suomeksi romaanin. Toivottavasti hän jatkaa vielä seuraavaankin.

Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava, 2014)

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teemestarin kirjassa kerrotaan karusta maailmasta. Napajäätiköt ovat sulaneet ja nousevat merenpinnat ahmineet mantereita. Ihmiset ovat asettuneet uusille seuduille. Vesi on loppumassa ja käyttövesi puhdistetaan merestä. Valtaa käyttää armeija, joka rankaisee ankarasti vesirikoksista. Teemestarin vesikiintiö on suurempi kuin muilla. Onko hänen puutarhansa silti hieman liian kukoistava ja teensä epäilyttävän hyvänmakuista?

Noria opettelee isänsä, teemestarin, ammattia ja samalla veden luonnetta. Hän törmää tietoon, joka voisi järkyttää armeijan diktatuurin perustaa. On päätettävä, käykö järjestelmää vastaan vai pakeneeko tietoa. Samaan aikaan muualta kantautuu tietoja levottomuuksista ja armeija kiristää otettaan kylästä. Lyyristen veden olemusta pohtivien jaksojen välillä näytetään kuinka vastarinnan mahdollisuus nitistetään alkuunsa. Kyläläisten vesikiintiö pienenee ja vesirikoksesta epäiltyihin taloihin maalattuun siniseen ympyrään ei uskalleta edes katsoa.

Pidin kovasti päähenkilöstä. Hän ei ole sinisilmäinen vaikka onkin nuori ja omassa ympäristössään etuoikeutettu. Samoin muut hahmot ovat uskottavia. Hiljainen alistuminen ja toisaalta valtaan tarttuminen, kun siihen on mahdollisuus, kerrotaan uskottavasti. Toisaalla ajatus siitä, että Suomessa ei olisi vettä, iskee jonnekin oman turvallisuudentunteen ytimeen. Hyytävän tarinasta tekeekin osittain se, että se sijoitetaan Kuusamosta pohjoiseen. Päähenkilöt käyvät tuntureilla. Siellä ei kuitenkaan virtaa kirkas ja herkullinen vuoristopuron vesi. Jossakin vesi kuitenkin tässäkin tarinassa virtaa. Kaikki muuttuu ja kallioon voi hitaasti uurtua uusi uoma.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012)

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Sudenveressä kerrotaan kahden maailman kohtaamisesta. Hanna on jättänyt sukunsa taakseen ja vaihtanut nimensä Vargaksi. Turvapaikkaa etsivä sukulaispoika Rasmus pakottaa Vargan kuitenkin kohtaamaan menneen. Varga on ihmissusi. Hän on paennut Lauman johtajan Martan vaikutuspiiristä ja elättää itsensä taiteilijana. Marraskuu on Vargan rakastettu, joka ei tiedä mitään Laumasta, vaan kipuilee parisuhteessa tietäessään toisen salaavan asioita. Rasmus on epämuotoinen, ei aivan susi eikä ihminen. Hän pistää tarinan liikkeelle. Kertojanäänet kuuluvat kuitenkin Vargalle, Martalle ja Marraskuulle.

Martan osuudet ovat ikään kuin taustoitusta tai historiikki. Niissä selvitetään Lauman kokemia vaikeuksia ja toisaalta sen sisäisiä jännitteitä. Toiset suvun jäsenistä ovat valinneet elämän sutena ja toiset ihmisenä. Martta kulkee molempina ja pystyy näin pitämään huolta sekä sutena elävistä että ihmisistä. Aiempien sukupolvien kohdalla epämuotoisten kohtalona on ollut kuolema, usein luonnollisestikin. Rasmus on poikkeus. Martan yrityksistä huolimatta hän ei suostu kohtaloonsa sutena, joka ei kuitenkaan kuulu susienkaan joukkoon.

Martan pitkiä linjoja piirtelevän tarinan rinnalla oli hieman vaikeaa toisinaan siirtyä Marraskuun kerrontaan, jossa liikutaan jonkinlaisessa new age-pakanuuden maailmassa. Myös rakastavaisten yhteiset kohtaukset ovat kovin arkisia verrattuna kertomukseen ihmisten maailmassa pärjäämään pyrkivään ihmissusisukuun. Tarina vei mukanaan vasta, kun nämä maailmat yhdistettiin. Toisaalta tarinan vahvuus on juuri sen arkisuudessa. Tämä ei ole mikään myyttinen kertomus, jossa taruolennot heräävät henkiin. Ihmissudet pilkkovat puita, käyvät koulussa ja ostavat kahvilasta täytetyn patongin.

Tärkeimmäksi teemaksi nousee erilaisuus ja pelkojen voittaminen. Vargan, Marraskuun ja Rasmuksen tarina oli erikoinen ja kiinnostava. He määrittelevät oman maailmansa ääriviivat. Martan kertomista kohtaloista olisi kuitenkin saanut vaikka omat kirjansa. Ne jäivät pintapuolisiksi ja siksi tylsiksi. Kokonaisuudessaan en kuitenkaan voi kuin ihastella Kangasvuon uskottavasti kerrottua 

rinnakkaistodellisuutta.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos, 2012)

Runomaanantai: Marianna Kurtto

Huhtikuun runomaanantai puhelsi ohi ja suurista blogisuunnitelmista huolimatta niin teki koko kuukausi. Se on jännittävä piirre ihmisessä, että se aina kuvittelee olevansa supersankari silloin kun ei mitään oikeasti tarvitse vielä tehdä. Blogi joutui sijaiskärsijäksi, kun työpöydän, yöpöydän, sängyn ja lattian valloitti gradu. Ei siitä vieläkään valmista tullut. Niin lähelle kuitenkin pääsin, että täksi kuukauden ensimmäiseksi maanantaiksi annoin jo itselleni luvan lukea ihan mitä tahansa muuta.

Ensin tuntuu, ettei Marianna Kurton esikoisen runoista saa otetta. Tutun ja oudon sekamelska vaivaa päätä, on melkein surrealistinen. Ollaan meren ja kiven kaupungissa, sitten matkalla, rannoilla ja taivaalla. Aina on vähän suhteetonta. Kuu on maan lavuaarin tulppa ja matkalaukku on täytetty hiekalla. Kokoelman nimi Eksyneitten valtakunta kuvaa teemoja hienosti. Runoissa kuljetaan toisten ohi. Aika kuluu eikä mitään tapahdu. Teemallisesti kokoelma on tyydyttävän yhtenäinen ja yksittäiseen runoon saattaa löytyä avain toisilta sivuilta.

”Unohdan aina meret. Maatkin unohdan, mutta katson ne salaa kun olet toisaalla. Meret ovat isoja, niitä ei voi katsoa salaa.” (runosta Mille rannalle lähdit)

Ihastuin myös hypnoottiseen runoon Kerran oli hiekkaa. Unimaiset vaihdot kaappaavat mukaansa ja pakottavat hyväksymään yhtäkkisen siirtymän hiekasta ja pyramideista baarijonoon. Ensin tulee tunnelma, hieman todellisuudesta irtautunut. Sieltä joutuu suunnistamaan takaisin tunnistettavaan. Toisten runojen kohdalla se käy vasta monen lukemisen jälkeen. Kokoelma on siis tavallaan haastava, joskin jotkut runoista jäävät lopulta etäisiksi eikä tunnelma kanna aivan kaikissa runoissa. Pidin tästä kuitenkin kovasti ja etsin varmasti käsiini myös Kurton muut neljä kokoelmaa.

Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006)