Elly Griffiths: Risteyskohdat

Arkeologian tohtori Ruth Galloway asuu rannikolla, marskimaan rajalla. Hän joutuu mukaan katoamistapauksen selvittelyyn. Se tuntuu liittyvän olennaisesti alueen myyttiseen sijaintiin taivaan ja maan välillä. Arkeologeille rannikolla on paljon selvitettävää. Ruthkin on asettunut alueelle vietettyään suloisen kesän etsien suolaisen maan säilömiä ruumiita ja paalupolkuja. Rikoskomisario Harry Nelson joutuu tukeutumaan Ruthiin, kun tapaus käy yli hänen ymmärryksensä.

Marskimaa on upea tausta tarinalle. Se on vaarallinen esteettä puhaltavine myrskyineen ja yllättäen nousevine vuorovesineen. Lukijallekin käy selväksi miksi muinaiset ihmiset ovat sitä pyhänä pitäneet. Raja-alue taivaan ja maan välissä sopii tietysti hienosti myös hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman pohdintaan. Kevyempää tunnelmaa tarinaan tuovat Ruthin ihmissuhteet ja hänen alussa hankala suhteensa Nelsoniin.

Vaikka koukuttava tarina sai sivut kääntymään vauhdilla, en kuitenkaan täysin ihastunut kerrontaan. Tuntui tylsältä, että Ruthin ”erilaisuutta” piti niin kovin selitellä. Kaikesta yksin viihtymisen korostamisesta huolimatta hänen miessuhteillaan oli kuitenkin yllättävän suuri merkitys tarinassa. Työstään pitävä, kissoineen ja harvoine ystävineen viihtyvä Ruth olisi ollut kiinnostava hahmo ilman hänen ylipainonsa ja rohkean luonteensa selittelyä. Kovasti kiinnitetään huomiota myös Nelsonin ja hänen vaimonsa hyväksyttävämpään ulkonäköön. Varasin kuitenkin toisen osan kirjastosta, ehkäpä kirjailija on jo saanut tarpeekseen hahmojensa (mielestäni turhasta) selittelystä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Tammi, 2017)

Pilvin pimein P.D. Jamesia

Kävipä niin, että luettuani yhden Adam Dalgliesh-dekkarin en malttanut olla hakematta kirjastosta toista. Kolmas löytyi omasta hyllystä ja neljäs jälleen kirjastosta. Viidennen sain lainaan vieraillessani ystävän luona. Näiden murhamysteerien rauhallinen tahti taisi kompensoida vuoden kiireistä alkua täydellisesti. Luin kirjat sitä sen enempää suunnittelematta jotakuinkin järjestyksessä. Se ei kuitenkaan taida olla tarpeellista, sillä pitkänä tarinankaarena on lähinnä AD:n hahmon sisäinen kehitys. Poimin kirjoista muutaman lukukokemuksilleni tärkeän seikan.

Miljöö

Viiden tarinan ympäristöt olivat melko erilaisia, mutta kaikissa teoksissa merkittäviä. Aluksi lukemassani Valepotilaassa viehätti kuvaus Nightingale Housen kartanosta, jossa nuoret opiskelivat sairaanhoitajiksi. Taloa ympäröivä karu metsä vain korostaa tiukasti säännellyn ympäristön pahaenteisyyttä. Samalla tavalla suljettu on psykiatrinen klinikka Murhaajan mielessä. Sen kellarikerros on kuvattu säästeliäästi ja silti onnistuneen klaustrofobisesti. Toisaalta Totuus ja toiveet sekä Usko ja epäilys sijoittuvat tuulisille niemille. Meri on molemmissa läsnä pauhaavana voimana, joka syö maata ja hävittää hirmutekojen jälkiä. Tuulee, on kylmää ja karua, ja silti tekisi mieli avata ovi ja liittyä AD:n seuraan kuun valaisemalle kävelylle luostarinraunioille.

Henkilökuvaus

Tässä lienee näiden kirjojen varsinainen voima. P.D. James kuvaa niin päähenkilöään kuin kaikkia muitakin hahmojaan terävästi. Hänen ihmiskuvansa ei ole etäinen tai viileä, vaikka hänen hahmonsa eivät yleensä kovin imartelevaa käsittelyä saakaan. AD itse kuvataan pohdiskelevana ja älykkäänä, mutta vaikeana ihmisenä. Myötätuntoa häneltä liikenee kaikille tasaisen säästeliäästi. On kuitenkin mukavaa välillä lukea poliiseista, jotka eivät sotke työtään tai meneillään olevaa murhatutkimusta yksityisillä pulmillaan. AD joutuu kuitenkin useammassakin tarinassa pohtimaan omaa suhdettaan siinä osallisina oleviin ihmisiin. Joka tapauksessa on hienoa, kuinka kiinnostavia nuo ihmiset tapaavat olemaan. Vain yhdessä kirjassa, Kuoleman maussa, kiinnostavat hahmot olivat harvassa. Muuten heidän motiivinsa ja luonteensa on tavallisesti kuvattu syvyydellä. Tuntuu siltä, ettei kertoja sen enempää kuin AD tunne hahmoja kokonaan, vaan heissä olisi aina lisää kerroksia paljastettavaksi.

Kerronta

Näissä lukemissani viidessä tarinassa en havainnut mitään kaavaa, joka ohjaisi juonen kehittelyä. Mielestäni mysteerit olivat varsin erilaisia. Syyllinen ehkä paljastuu aina saman tyyppisellä työskentelyllä: kuulusteltavien pienillä lipsahduksilla, sattumalta keskusteluissa vastaan tulevalla tiedolla. Usein vihjataan jossakin vaiheessa, että AD on jo tietoinen murhaajan henkilöllisyydestä, muttei halua paljastaa sitä kollegoilleen ennen kuin on asiasta varma. Toisaalta tarinoissa on aika vähän keinotekoista tietojen panttaamista. Jos joku ei kerro tietojaan, siihen on hyvä syy ja kyseinen käänne on uskottavasti perusteltu. Tästä pääsee myös kerrontatapaan, joka miellyttää itseäni. Ääneen pääsevät AD:n lisäksi myös muut tutkijat, epäillyt ja todistajat. Taitaa olla niin, että jokaisessa kirjassa myös murhaaja on päässyt ääneen. Se on vain vaikeuttanut juonen ennalta arvaamista.

Niin kiinnostavaa kuin osaavan AD:n seurassa onkin ollut, taitaa olla aika lukea välillä jotakin muutakin kuin dekkareita. Pistän Helmet-haasteeseen vauhtia sijoittamalla kirjat siihen seuraavasti: 

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Valepotilas (Otava 2013)

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Murhaajan mieli (Otava 2011)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Totuus ja toiveet (Otava 1990)

23. Kirjassa on mukana meri Usko ja epäilys (Otava 2001)

16. Kirjassa luetaan kirjaa Kuoleman maku (Otava 2012)

Dekkariviikko: Ian Rankin Hayn festareilla sekä Henkiin herätettävät

Hayn kirjallisuusfestivaaleilla esiintyi yksi lempidekkaristejani: Ian Rankin. Hänen haastattelunsa oli sijoitettu valtavaan Tata-telttaan ja suuri aulateltta oli täynnä jonottajia jo puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua. En ole tullut koskaan lukeneeksi Rankinin haastatteluja tai edes hänestä tehtyä Wikipedia-sivustoa, joten kaikki haastattelussa kyselty oli uutta ja kiinnostavaa.

Rankin kirjoittaa niin, ettei hän aloittaessaan tiedä mitä tulee tapahtumaan. On jokin aihe tai tapahtuma, jonka ympärille tarina alkaa syntyä (tai paljastumaan). Kirjailija itse pitää ensimmäisiä kirjojaan huonoina ja mietti sitä, voisiko yksikään kustantaja enää luottaa sarjan paranemisen myöhemmissä osissa. Toisaalta Rebusin piti esiintyä vain yhdessä kirjassa, mutta hahmo pääsi kirjailijan ihon alle.

Omaan tuliaiskirjapinooni sattui peräti kaksi Muriel Sparkin teosta. Siksi olikin hauska kuulla, että Rankin on tehnyt väitöskirjansa Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Rebus on oikeastaan vastareaktio sille Edinburghille, joka Sparkin teoksissa nähdään. Rebusin avulla Rankin tutkii kaupungin pimeää puolta, sen luonnetta, joka ei katoa pelkällä pintapuolisella uudistamisella. Rankinin kuvaama Edinburgh on myös minulle tärkeimpiä asioita Rebus-teoksissa.

Vähän Sparkin Jean Brodien tapaan myös Rebus on Jekyll&Hyde-hahmo. Joissakin lukemissani kirjoissa tämä on paremmin näkyvillä ja toisissa Rebus on selkeämmin hyvien puolella. Tämä kaksijakoisuus on kyllä varmasti syy siihen, että hahmo aina vaan viehättää. Caffertystä Rankin oli omien sanojensa mukaan tehnyt jo vähän turhankin joviaalin hahmon. Tätä hän pyrkii ilmeisesti uusimmissa kirjoissa muuttamaan. Cafferty on kuitenkin kirjojen arkkipahis.

Uusimmissa kirjoissa otetaan huomioon myös paikallispoliisin muuttuneet toimintatavat. Rankinin mukaan poliisipäällikkö oli koonnut kaupungin dekkaristit yhteen pyytääkseen anteeksi. Paikallispoliisit kun eivät enää tutki murhia itse, vaan niitä tutkii erillinen ryhmä. Rankin kyllä vihjaisi saaneensa tästäkin asetelmasta paljon irti. Ehkä tämä kertoo siitä, kuinka tärkeitä jännityskirjailijat voivat poliisin imagon kannalta olla. Kovin positiivista kuvaa ei poliisivoimista tietysti tapaa saada, mutta ainakin faktat voivat olla oikein…

Todella kiinnostava oli Rankinin kertoma siitä, että hänen teoksensa käännetään amerikanenglannille. En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että näin voitaisiin tehdä. Kirjailija huomautti joistakin häntä häiritsevistä sanavaihdoksista (close jää pois, trunk kuulostaa vaan väärältä) mutta voisi kuvitella, että jotakin kielen rytmistä ja kaupungin sokkeloisesta kerroksisuudesta saattaa jäädä uupumaan. Yleisökysymyksessä muuten kyseltiin kumpi näyttelijä on enemmän kirjailijan mieleen? Ei hän suostunut sitä sanomaan, mutta vihjaisi, että kiinnostusta uuden sarjan filmaamiseen on taas ilmassa. Lisäksi tällä kertaa sarja saattaisi edetä sarja per kirja –vauhdilla, mikä kuulostaa paljon paremmalta kuin edelliset jakso per kirja –mallit. Niin ja oikea vastaus olisi ehdottomsti ollut John Hannah.

Esiin nousi myös Rebusin terveys, sillä yleisössä istuvan lääkärin mukaan poliisin pitäisi olla melkoisesti sairaampi. Tämä on ilmeisesti otettu huomioon uudemmissa teoksissa ja Rebus joutuu hiljalleen maksamaan elintavoistaan. Kyseltiin myös, saako Siobhan Clarke koskaan omaa kirjaansa. Vastaus kuului, että saa mikäli oikea tarina tulee vastaan. Tuon kirjan minäkin mielelläni lukisin! Ja nyt, mikäli kukaan jaksoi lukea tänne saakka, vielä lyhyt teksti kirjasta Henkiin herätettävät.

Jännäri alkaa siitä, kun Rebus hermonsa menetettyään joutuu uudelleenkasvatettavaksi poliisikorkeakouluun. Hän ja muut ”henkiin herätettävät” joutuvat tutkimaan vanhoja ratkaisemattomia tapauksia. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että ratkottavaksi määrätyllä tapauksella on yhteys kaikkiin sitä tutkimaan käskettyihin. Tässä joukossa jokainen on enemmän tai vähemmän auktoriteettiongelmainen ja epäilevät työkseen toistensa toimia. Samaan aikaan Siobhan Clark joutuu tutkimaan taidekauppiaan murhaa ilman Rebusia. Sekä Clarke että Rebus joutuvat tässä tarinassa kohtaamaan ikävyyksiä menneisyydestä. Toinen pärjää niiden kanssa tietysti paremmin kuin toinen. Rebus astelee edelleen tiheään tahtiin pubien ovista sisään ja välttelee yhteyksiä ja tapahtumia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa. Ammattialkoholistin varmuudella hän onnistuu lataamaan päiviinsä mahdollisimman suuren annoksen olutta ja viskiä samalla kun yrittää pärjätä työssään. Tapauksensa hän toki onnistuu ongelmistaan huolimatta ratkaisemaan.

Pidin kovasti Henkiin herätettävistä. Uudelleenkoulutettavien epäkelpojen poliisien keskinäisiä välejä kuvataan kyynisen kiinnostavasti ja lakoninen dialogi korostaa hahmojen rappiota. Tämä taitaa myös olla se kirja, jossa Cafferty on lopulta liian pidettävä. Jännitys säilyy ja Siobhan Clarke saa vähän aikaa paistatella parrasvaloissa kun Rebus on suljettuna kouluun. Mikään ei tässä teoksessa ole lopulta sitä miltä näyttää.

Helmet-haasteessa kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (vuoden 2004 Edgar Award)

Ian Rankin: Henkiin herätettävät (Blue Moon, 2011)

Dekkarinälkä

Välillä täytyy saada ahmia dekkareita (ja toisinaan taas fantasiaa). Tällä kertaa kirjastosta tarttui mukaan tuttuja Nesbøta ja Minaa. Jälkimmäisen kohdalla meinasi jo iskeä epätoivo kun kirjan alku oli tylsää, tökeröä ja ennalta-arvattavaa kerrontaa. Kauaa ei onneksi tarvinnut odotella sitä tunnetta, ettei tarinaa enää halunnut jättää kesken. Kyseessä ei ole murhamysteeri, vaan tässä seurataan keikkansa möhliviä taparikollisia. Lisäksi äänen saa rikoksen uhriksi joutuva perhe. Poliisi tai lukija ei tiedä mistä oikeastaan on kyse. Perhe vaikuttaa kunnolliselta, mutta eksyivätkö rikolliset kuitenkaan väärään taloon? Kielellisellä epätarkkuudella on ratkaisussa hauska rooli. Poliisin puolella seurataan Alex Morrow’ta, joka esiintyy muissakin Minan dekkareissa. Rikoksen selvittelyn ulkopuolella pääpaino on Alexin ongelmallisissa väleissä kollegoihinsa. Toisaalta kotona odottavaa miestäkin hän tuntuu välttelevän. Glasgow on synkkä paikka, mutta tässäkin tarinassa noen tahrimien rakennusten välissä siintää mahdollisuus onneen.

Nesbøn kaksi teosta ovat teemoiltaan samankaltaisia, vaikka eivät varsinaisia jatko-osia olekaan. Ne kertovat kahden miehen tarinat. Molemmat ovat päätyneet työskentelemään vaarallisille huumekuninkaille. Virheet tai liika tieto uhkaavat päättää molempien elämän ennen aikojaan. Miehet eivät ole mitään enkeleitä, vaan monin tavoin väkivaltaan ja rikoksiin sekaantuneita. Heitä seuraa toivoen, että moisesta verkosta voisi olla mahdollista päästä pois. Siis muutenkin kuin kuolemalla. Toinen tarinoista sijoittuu Osloon, toisessa paetaan Finnmarkiin. Molempien päähenkilöille avautuu mahdollisuus uuteen elämään. Mutta ennen sen hataran unelman toteutumista on lyötävä rikollispomon joukot heidän omilla keinoillaan.

Dekkarinälkä on tyydytetty, hetkeksi.

Helmet-haasteeseen sijoitan nämä kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos (Mina) ja 23. Käännöskirja (Nesbø)

Jo Nesbø: Verta lumella I ja II (Johnny Kniga 2015)

Denise Mina: Yksin yössä (Like 2011)

Marraskuun lukemisia

Marraskuu meni ja toivon ehtiväni taas enemmän blogin pariin. Kuten edellisessä kirjoituksessa (kauan sitten) kävi ilmi, olen lukenut lähinnä ”helppoja” eli vetävästi eteneviä kirjoja. Tässä kaksi dekkaria, jotka marraskuussa sain luettua. Ne tarjosivat kelvon hengähdyksen kiireisessä pimeässä.

Aave tuntui nimensä puolesta sopivalta marraskuuhun. Pidin tästä toisesta Harry Holestani yhtä paljon kuin edellisestä, Torakoista. Saattaisi kuitenkin olla järkevää lukea loput kirjat järjestyksessä. Aaveen henkilöt olisivat järjestelmällisemmille lukijoille olleet jo tuttuja. Onneksi tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut tarinan ymmärtämistä. Sitä paitsi edellisiä osia jatkossa lukiessa kutkuttaa kivasti tietää enemmän kuin hahmot itse.

Harry Hole palaa Osloon Thaimaasta. Hän on nyt entinen poliisi, joka joutuu keskelle rikollisjärjestöjen välien selvittelyä. Tai ehkä salaliittoa, johon tuntuu olevan sekaantunut korkeassa asemassa oleva henkilö jos toinenkin. Holella on henkilökohtainen syy palata kaupunkiin. Oleg, jonka joku aiempia kirjoja lukenut jo tuntisikin, on syytteessä murhasta. Murha tuntuu kietoutuvan kysymykseen siitä, kuka kaupungin huumeet myy. Seuraa väkivaltaa, juonittelua, äijäilyä ja rakkauttakin. Sillä Oleg on Harryn suuren rakkauden Rakelin poika.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on puolestaan ensimmäinen lukemani Flavia De Luce-romaani. Päähenkilö on 11-vuotias kemisti, joka kotikartanonsa laboratoriossa selvittää vaikkapa sen mitä kasveja metsän viljelyksillä oikein kasvaakaan. Lievästi epäuskottava nuori voitti minut tahmeasta alusta huolimatta puolelleen. En kuitenkaan ahminut kirjaa, vaan luin sitä hieman välinpitämättömästi kuukauden verran. Ihmettelin alkuun, miksi kirjailija on tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa päättänyt viitata jo aiemmin tapahtuneeseen murhan selvittelyyn. Sitten huomasin tarkistaa kirjojen järjestyksen ja totesin, että kyseessä onkin jo toinen kirja...

Flavia de Luce asuu nimestään huolimatta pienessä kylässä Englannin maaseudulla. Kuvitellessaan omia hautajaisiaan kirkkomaalla, hän törmää itkevään naiseen. Tämä osoittautuu nukketeatterin kertojaksi. Kahden hengen teatteri joutuu odottelemaan auton korjaamista Bishop’s Laceyssä ja pistää esityksensä pystyyn odotellessa. Ja murhan jälkeen käy ilmi, ettei auto kulkenut kylän kautta aivan sattumalta.

Jo Nesbø: Torakat

Luinpas vihdoin ensimmäisen Harry Hole –dekkarini. Ja hyvähän se oli, onneksi on vielä monta jäljellä! Tässä kirjassa Hole matkustaa Bangkokiin selvittämään suurlähettilään murhaa. Diplomaattipiireissä ei olla niin tarkasti totuuden päälle ja kaupungin omat vitsaukset, kuten oopiumluolat ja rikollisjärjestöt tekevät tutkinnasta omasta puolestaan jännittävää.

Hole tuntuu melko tyypilliseltä nykydekkarin sankarilta. Hän on älykäs, mutta aika kujalla oman elämänsä ongelmien kanssa, erityisesti alkoholin. Pidin hänestä kuitenkin kovasti. Thaimaan kuvauksesta en enempiä osaa sanoa, koska en juurikaan paikasta tiedä. Tarina tuntui kuitenkin dekkarimittapuulla uskottavalta. Lisäksi tutkintaa johtava Liz ja muut thaimaalaiset poliisit tulevat juuri tarpeeksi tutuiksi ollakseen mielenkiintoisia. En malttanutkaan jättää tarinaa kesken, vaan lukaisin kirjan päivässä. 

Jo Nesbø: Torakat (Johnny Kniga, 2010)

Dekkariviikon päätös

Tein dekkariviikkoa valmistellessani hakureissun lähikirjastoon. Mukaan tarttui turhankin kunnianhimoinen pino kirjoja, enkä niitä kaikkia saanutkaan luettua. Hyvä dekkari saisi viedä mukanaan heti ensi sivuilta eikä sitä oikein malttaisi laskea käsistään (pätee toki kirjoihin ylipäänsä). Kuitenkin luetuista vain Denise Minan Ampiaiskesä oli tällainen ahmintakirja. Esimerkiksi Ian Rankinin Hiljaa takavasemmalle alkoi todella kiinnostamaan vasta noin sadan sivullisen jälkeen. Kaksi kirjaa jäi kuitenkin kokonaan kesken sen vuoksi, etten vaan kiinnostunut päähenkilöistä tai rikoksesta. Ehkä kielikin tuntui jotenkin töksähtävältä. Toinen näistä dekkareista oli Åke Edwardssonin Varjoa ja aurinkoa. En kiinnostunut Winterin elämästä yhtään enkä myöskään rikoksesta. Toinen kesken jäänyt oli Kjell Ola Dahlin Pieni kultainen sormus. Se jäi kesken jo parin kymmenen sivun jälkeen.

Sen sijaan Dolores Redondon luin loppuun. Kyse on Baskimaan murhat –sarjan ensimmäisestä kirjasta Näkymätön vartija. Tarinassa sekoittuvat Baskimaan mytologia ja pikkutyttöjä vaaniva murhaaja. Kerronta oli jotenkin täyttä, kaikki selitettiin auki eikä lukijan tarvinnut kuin roikkua mukana. Luulen, että tämä teki kirjasta hieman hitaan ja tylsän. Tarina oli lopulta ihan kiinnostava ja luettuani tarpeeksi halusin jatkaa ratkaisuun asti. Kirja oli kuitenkin lähinnä kelpo perusdekkari. Mytologiaelementit olivat hieman heppoisia, vaikka ne minua fantasian ystävänä miellyttivätkin.

Dekkariviikon pinosta jäi vielä kesken kaksi kirjaa. Toinen on Gillian Flynnin Teräviä esineitä ja toinen Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä. Näin loman alkajaisiksi toivon, että ainakin toinen näistä olisi ahmittavan hyvä. 

Kiitos vielä hauskasta ja hedelmällisestä teemaviikosta Oksan hyllyltä –blogiin!

Dolores Redondo: Näkymätön vartija (Gummerus, 2015)

Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus (Like, 2010)

Åke Edwardsson; Varjoa ja aurinkoa (Like, 2011)

Dekkariviikko: Kuriton mies nurin

Kuva Elbalta, kuvittelin lukiessa
kirjan vuoriston samanlaiseksi.

Tartuin vihdoin ensimmäisen kerran Fred Vargasin kirjaan. Positiivinen ennakkoluuloni ranskalaisen vinosta dekkarimeiningistä osoittautui onneksi valistuneeksi arvaukseksi. Kuriton mies nurin ei ole kronologisesti ensimmäinen komisario Adamsbergistä kertova teos, mutta tämä ei lukemista haitannut.

Adamsberg on Pariisissa, mutta Camille, hänen rakastettu Camillensa, on maalla. Vuoristoseudulla kuolee lampaita ja sudeksi epäilty tappaja alkaa saada ihmisten mielissä myyttisiä mittasuhteita. Camillen rakastettu (joka ei suinkaan ole pariisilainen komisario) tutkii vuoriston susia, arktisia sukulaisiaan paljon pienempiä eurooppalaisia. Niiden on vaikea kuvitella saavuttavan murhaajasuden mittoja, mutta epäilys itää, sillä yksi lauman susista, Karvapuoli Krassus, on kadonnut. Kun suden ensimmäinen ihmisuhri löydetään, on enää ajan kysymys milloin koko laumasta tehdään selvää. Mutta tappaako susi omasta aloitteestaan vai ohjaileeko sitä ihminen?

Suden ensimmäisen ihmisuhrin sielu uhkaa kostamattomana jäädä ikuisiksi ajoiksi haisevan krokotiililammen vangksi. Niinpä Camillen on lähdettävä kuskiksi, ajamaan raskasta karjankuljetusautoa ja sen kostonhimoisia matkustajia kapeille vuoristoteille murhaajan perään. Samalla hän vetää Adamsbergin juttuun mukaan.

Kuriton mies nurin on mainio. Se on haudanvakava sellaisella kevyen absurdilla tavalla. Se ei naurata eikä pelota, mutta saa välittämään oudoista hahmoistaan ja heidän synkästä ristiretkestään. Tämä Vargas ei jää viimeiseksi. Lisää! Lisää!

Fred Vargas: Kuriton mies nurin (Gummerus, 2006)

Dekkariviikko: Synkkä Skotlanti

Dekkariviikon alkajaisiksi päätin palata kahteen vanhaan suosikkidekkaristiin, joiden teoksissa kolutaan kahden suurimman skottikaupungin synkkää sisintä. Sekä Glasgow että Edinburgh näyttäytyvät näissä tarinoissa kahden kerroksen kaupunkeina, joissa etsivä voi vain haaveilla löytävänsä syyllisen joskus muualta kuin betonisten vuokrakasarmien homehtuvista torneista.

Ian Rankin pistää päähenkilönsä Rebusin kovan paikan eteen. On vain kaksi viikkoa eläkkeelle jääntiin, kun kadulta löytyy murhattu venäläinen runoilija. Rikoskomisario pistää kaiken tarmonsa tapauksen ratkaisuun, vaikka jäljet näyttävät johtavan runoilijan arvosteleman kotimaansa lähetystöön. Juttuun tuntuu sekaantuneen kuitenkin moni muukin ja Rebusin viimeinen juttu saa erityistä hohtoa, kun vanha arkkivihollinen Cafferty astuu kuvaan. Onko juttu kuitenkaan vielä selvä vai jääkö totuus huomaamatta sen vuoksi, että tuo kaikkein tärkein pidätys on vielä tekemättä? Rebus hankkii edellisten osien tapaa vihollisia hyvään päivätahtiin samalla, kun eläke ja pelottava tarpeettomuus lähestyvät kovaa vauhtia.

Kansiliepeissä kerrotaan, ettei Rebusin viimeinen tapaus ole kuitenkaan vielä selvitetty. Ilmeisesti Rankin on päästänyt rikoskomisarionsa myöhemmin viinan ja loputtomiin käytettävissä olevan ajan kirouksesta ja usuttanut tämän vanhoja tapauksia penkomaan. Olen aiemmin lukenut Rankinia lähinnä englanniksi. Ehkä kyse oli osin tästä, tai sitten Hiljaa takavasemmalle olisi kaivannut hieman lisää editointia, mutta miksikään suosikki-Rebusiksi tästä ei ollut. Takuuvarma laatudekkari on kuitenkin kyseessä. Se ei petä siinäkään mielessä, että Rebus ei vielä viimeisinä työpäivinäänkään suostu siirtymään hiljaa takavasemmalle.

Toinen pidetty skottidekkaristini on Denise Mina, jolta ensimmäisenä koukutuin Garnethill-trilogiaan. Sattumalta pääsin lukemisen aikoihin kokemaan juuri kirjoissa kuvatun kaltaisen poikkeuksellisen helteen Glasgow’ssa. Mina kuvaa kovin tutunoloisesti, kuinka muuten niin pidättyväinen kansa paljastaa nopeasti punehtuvan ihonsa auringolle ja vapautuu siksi pieneksi hetkeksi, kun aurinko kerrankin lämmittää… Kirjassa Ampiaiskesä rikosylikonstaapeli Alex Morrow saa ratkottavakseen varsin väkivaltaisen murhan hienostoalueella. Katse suuntaa ensimmäisenä tietysti köyhiin lähiöihin, vaikka murhan selvittämiseksi on lopulta etsittävä muita kuin tavanomaisia epäiltyjä. Morrow’n huolena ovat myös hänen kollegansa, joita on vaikea saada kiinnostumaan uhrista tai tekemään työtään kunnolla syyllisten kiinni saamiseksi.

Näitä kahta dekkaria ja dekkaristia suosittelisin sellaiseen hetkeen, kun tarinan haluaa ahmaista. Niitä ei voi kutsua helpoiksi, mutta helppolukuisia ne ovat. Ja molemmista kaupungeista kerrotaan äärimmäisen kiinnostavaa verkostojen ja kerrostumien, limittäin ja erillään olevien maailmojen minikosmosta.

Tämä maratonkirjoitus aloittaa minun dekkariviikkoni. Dekkariviikon on pistänyt alulle Marika Oksa Oksan hyllyltä -blogissaan.

Sysipimeä

Studio-sarjan toisessa osassa Mari ja Lia jahtaavat Studion väen kanssa sarjamurhaajaa. Pahaenteisiä pelkkää mustaa ruutua näyttäviä videoita ladataan nettiin. Pian videoissa näkyy jo väkivaltaa ja ruumiita ilmaantuu Lontoon kaduille. Murhamysteeriin yhdistellään onnistuneesti ajankohtaista keskustelua mediasta ja somesta. Lukija siepataan jälleen seuraamaan jännittyneenä Studion puuhia. 

Tässä osassa päästään myös lähemmäs Maria ja tämän menneisyyttä. Myös Lia ja muu Studion väki lähentyvät toisiaan tapahtumien myötä. Sivujuonteena kulkee muita tarinoita. Radiojuontajan elämä romahtaa hänen jouduttuaan perättömien seksuaalista häirintää koskevien epäilyjen kohteeksi. Murhatutkinnan myötä taas edellisestä osasta tuttu poliisi Peter Gerrish kiinnostuu enenevässä määrin Lian puuhista. Jälleen nautinnollinen dekkari, joskin Studio edelleen tuntuu turhan kaikkivoipaiselta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (WSOY, 2012)

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen dekkari Vilpittömästi sinun on kätevän pienenä pokkarina käynyt jo useammallakin reissulla, mutta on aina jäänyt kesken jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Vika ei ole ollut kirjassa, vaan olen surkea reissulukija. Kotioloissa pääsin vihdoin niin monta sivua eteenpäin, että tarina pääsi kunnolla käyntiin.

Teoksessa seikkailevat Lontoossa asuvat suomalaiset Lia ja Mari. Lia näkee kotimatkallaan rikospaikan, jota hän ei pysty unohtamaan. Tavattuaan Marin hän saakin mahdollisuuden tutkia tätä rikosta. Marin yritys ”Studio” ei nimittäin olekaan ihan tavallinen pulju, vaan pystyvä ja rahakas organisaatio, joka ottaa Marin johdolla tehtäväkseen niin oikeistopoliitikon kaatamisen kuin Liaa vaivaavan latvialaisen prostituoidun murhan.

Tarina on kiinnostava ja omaan makuuni sopivasti kevyen yhteiskunnallinen. Se on myös ajankohtainen. Mari käy Studioineen nousevaa kuvitteellista äärioikeistolaista puoluetta vastaan. Myös todellisuudessa, edellisissä parlamenttivaaleissa, äärioikeistolainen UKIP-puolue sai median uskomaan mahdollisuuksiinsa jopa brittiläisessä jäykässä kaksipuoluejärjestelmässä.

Nopealukuisessa dekkarissa on vain yksi vika. Se etenee hieman liian helposti. Studio vaikuttaa jotakuinkin kaikkivoipaiselta, eikä rahakaan ole este. Marilla on kyky nähdä ihmisistä paljon enemmän kuin he haluaisivat kertoa ja tämän perusteella hän osaa tehdä tarkkoja arvioita oikeista toimintatavoista. Lia taas syöksyy päistikkaa alamaailmaan selvittämään rikosta. Joistakin vaikeuksista huolimatta voittoon päästään melko suoraviivaisesti.

Teos on esikoinen ja se on saanut jo kahden kirjan verran jatkoakin. Ne ovatkin jo kirjastossa varausjonossa ja suurella mielenkiinnolla odottelen mihin seikkailuihin naiset jatkossa joutuvat. Päähenkilöt ovat ainakin kaikkea muuta kuin perinteisiä dekkarihahmoja ja Studiolla on varmasti mahdollisuudet puuttua vaikka minkälaisiin epäkohtiin.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2013)

Syystanssiaiset

Dalgliesh-jännäreistään tunnettu P.D. James vie Syystanssiaisissa lukijan Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon henkilöiden elämään, joitakin vuosia kirjan tapahtumien jälkeen. On Darcyn äidin, lady Annen, aikanaan aloittamien vuosittaisten tanssiaisten aatto. Läheisempiä vieraita on jo saapunut Darcyn ja Elisabethin onnelliseen kotiin Pemberleyn kartanoon. Illanvieton keskeyttää kuitenkin hurjaa vauhtia matkaavat vaunut, joissa saapuu hysteerinen Lydia, Elisabethin sisar. Hän pelkää miehensä Wickhamin ja tämä ystävän Dennyn kuolleen. Denny on syöksynyt metsään riidan seurauksena ja Wickham hänen peräänsä. Kuultujen laukauksien takia heitä lähdetään etsimään. Seuraa ruumiin löytyminen ja oikeudenkäynti.

.

Alkuperäisestä tarinasta poikkeavia hahmoja ei järin paljon ole, vain joitakin paikallisia toimijoita ja Pemberleyn kartanon väkeä. Toisaalta suurehko roolin saa (muistaakseni) uusi hahmo, asianajaja, joka toisaalta auttaa rikostapauksen käsittelyssä ja toisaalta on sitoutumassa romanttisin sitein vanhaan kaartiin. P.D. James pitää päähuomion Austenin tapaan henkilöiden luonteen ruotimisessa ja toisaalta luokkayhteiskunnan sääntöjen pohtimisessa. Miellyttävä tarina (joskaan jännityskertomuksena ei järin kiinnostava). Olipa myös hauskaa lukea mitä hahmoille tapahtuikaan myöhemmin. Oikeastaan tarina tuntuu kunnianosoitukselta Austenille ja toisaalta kirjallisesti lahjakkaan fanin tuotokselta. Suosittelisin pikemmin Austenin kuin dekkareiden ystäville.

Tässä vihdoin myös ensimmäinen luettu kirja talvihaasteeseen.

P.D. James: Syystanssiaiset (Otava, 2012)