Vuonna 2010 julkaistussa kirjassa
Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria
kerrotaan, ettei saamenkielistä runoutta ole julkaistu suomeksi lainkaan
antologiamuodossa. Kirjastosta mukaani tarttui kuitenkin teos En laske, en koskaan – kokoelma saamelaista
runoutta. Se on julkaistu 2015 ja paikkaa osaltaan antologian puutetta.
Runot on koonnut kääntäjä Kaija Anttonen, toisaalta omien mieltymystensä
mukaan, toisaalta tuodakseen suomen kielelle joitakin vähän tunnettuja
runoilijoita ja tunnettujen tekijöiden huonosti tunnettuja runoja.
Saamelaisrunoudessa näkyy
joikuperinne, mutta se ei määritä sitä. Kuten Niillas Holmberg huomautta, ei
runous myöskään kuulu saamelaisperinteeseen. Toisaalta luonto on kokoelman
runoissa vahvasti läsnä. Holmberg kertoo Jano-lehden artikkelissa, että joiku ”vedetään”
ympäröivästä luonnosta. Tunteet kuvataan myös monissa runoissa luonnon keinoin.
Kokoelmassa En laske, en koskaan tämä
näkyy kesän leppeytenä, kivien suojana, tuulen voimana. Toisaalta Holmberg myös
huomauttaa, ettei kieli ole pysynyt aivan kehityksen perässä ja saameksi onkin
helpompi ilmaista ulkona kuin sisällä. Kieli itse antaa keinot kuvata
sisäistäkin tunnetta luonnon tapahtumien kautta.
Saamelaisrunous oli pitkään
kantaa ottavaa, pyrkimystä tehdä marginaalista hyväksyttyä kirjallisuuden
kautta ja tuoda sitä näkyväksi. Nykyään sen aihepiirit ovat kuitenkin
siirtyneet myös sisäiseen tarkasteluun. Kokoelmassa on useita runoja, jotka
kertovat alisteisesta asemasta valtakulttuuriin nähden. 40-luvulla syntyneet Rose-Marie
Huuva ja Inghilda Tapio kuvaavat kauas kouluun pakotettujen lasten huonoa
kohtelua. Toisissa runoissa taas kuvaillaan sitä kuilua, joka saamelaisten ja
valtaväestön luontokäsityksen välillä on. Rauni Magga Lukkari käsittelee myös naisen
asemaa saamelaiskulttuurissa ja sen sisäistä patriarkaalisuutta.
Rawdna Carita Eira on syntynyt
1970 mutta ilmeisesti poronhoito on hänelle tuttu aihealue, sillä kokoelman
runoissa kuljetaan viikkoja sateen valuessa selkää pitkin. Suojaa etsitään
kivien alta, lämpöä saadaan tulipaikkoja ympäröivistä kivistä. Tunturissa
haaveillaan makeasta appelsiinimehusta. Sara Margrethe Oskalin runot taas ovat
suomennettuinakin kielellisesti kiinnostavia, hitaasti avautuvan rytmisiä. Anttonen kertoo esipuheessa, ettei kyennyt
suomentamaan Oskalin uusimmasta teoksesta yhtäkään runoa, sillä ne
leikittelevät saamen kielellä liiaksi toiselle kielelle taipuakseen.
Viimeiseksi sijoitettu runo kertoo näkemyseroista porotalouteen ja päättyy
näin:
heillä on rajansa
niin on meilläkin
Runoissa käsitellään valtaväestön
ja saamelaisten suhteiden lisäksi paljon myös yleismaailmallisia. Ruotsalaistamisen
lisäksi rakkautta, kalloja kauppaavan Lestadiuksen lisäksi kuolemaa. Synnöve
Persen taas on merta ja tuulta, meren muistoja ja tuntureiden kauneutta.
Ajatuksia, jotka saavat muodon luonnosta, joskin melko korkealla tuulen
matkassa liitäen.
Lukkari käy kiinni parisuhteen
tasa-arvoon, miestensä puolesta työskenteleviin naisiin, sukupolviin, jotka
aina vain piikoja, äiteihin, jotka eivät voi mitään synnyttäville ja
imettäville kehoilleen. Luonnon kiertoon ja elämään, jossa siinäkin odotetaan
kesän leutoja tuulia ja ”pieniä tykästymisiä”. Yhdessä runossa Biehtar kulkee
nyt kaupungissa ja käyttää koiraa lyhtypylvään juurella. Muutamasta säkeestä
lukee surullisen tarinan joko perinteisestä elämäntavasta luopumisesta tai sen
menettämisestä. Kontion mukaan Lukkari käsitteleekin Biehtar-kokoelmassa juuri
tätä luopumista omasta kulttuuritaustasta (valtaväestöön kuuluvan naisen
vuoksi). Tämän runon suomentaja on siis valinnut todella osuvasti.
Valkeapäältä kääntäjä on valinnut sellaisia
runoja, jotka ovat jääneet tuntemattomammiksi. Muutama sanoittaa sitä, kuinka
mahdoton on näyttää joen tärkeys, kertoa ulkopuoliselle missä koti on. Sitten
kaivataan toista kaamoksen alkaessa ja tunturin loppumattomuudessa. Ja
odotetaan kuolemaa, mietitään milloin kesä oli täysi, milloin se päättyi, mitä
on elämä. Vaikuttavaa ja niin lempeästi ajateltua.
Kokoelmaan on valittu Valkeapäätä
lukuun ottamatta elossa olevia nykyrunoilijoita. Nuorin näistä on kuitenkin jo
reilusti päälle nelikymppinen. Holmbergin mukaan saamelaisrunouden kulta-aika onkin
ohi. Hän tituleeraa itseään ainoaksi alle kolmikymppiseksi saameksi
julkaisevaksi runoilijaksi. Pienelle lukijakunnalle ei ole nykytilanteessa
helppo löytää kustantajia. Toisaalta nuoremmille itseilmaisun vaihtoehtoja ovat
myös esimerkiksi musiikki ja elokuvat.
Tunturista tupaan –teoksen artikkelissa Puolivälinilmiöitä Pohjoiskalotin kirjallisuudessa Riitta Kontio
huomauttaa, että alueen kirjailijoiden saaneen koulutuksen
enemmistökulttuuriin. Hän puhuu koko alueesta, eikä pelkästään saamelaisista.
Tämä taitaa päteä kuitenkin erityisen hyvin saamelaisten kohdalla, varsinkin
niiden vanhempien ihmisten, jotka on lapsena koulutettu vain suomeksi ja
opetettu pitämään valtakulttuuria (ainoana) normina. Millainen mahdollisuus
vähemmistön edustajalla tällöin on puhua omalla äänellään? Oman kielen käyttö
on varmasti merkittävä tekijä, mutta vasta valtakielellä on mahdollisuus saada ääni
kuuluviin. Vähemmistökirjailijalla taitaa olla kaksinainen tehtävä. He
vahvistavat omaa kulttuuriaan sisäisesti ja toisaalta valtakulttuuria vastaan
(tai sen sisällä). Kontio huomauttaa myös, että marginaalia on tuotu esiin myös
valtakielellä kirjoitetulla vastarintakirjoituksella. Esimerkin tästä tarjoaa
Nils-Aslak Valkeapään pamfletti Terveisiä
Lapista vuodelta 1971.
Monikulttuurisen yhteiskunnan tuntomerkkinä pidetään eri etnisten
ryhmien poliittista huomioimista, jolloin se tarkoittaa muun muassa sitä, että
vähemmistöjen kirjallisuutta käännetään valtaväestön kielille, jotta
vähemmistön edustajien ääni ja näkemykset olisivat myös valtaväestön
luettavissa. (Vuokko Hirvonen teoksessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria)
Kirjassa Pohjois-Suomen
kirjallisuushistoria kerrotaan, että vuodesta 1980 vuoteen 2008 ilmestyi vain
toistakymmentä saamelaisteosta suomeksi. Mikä mahtaa olla tilanne nyt?
Kaija Anttonen (toim.): En laske,
en koskaan – Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär 2015)
Lähteet:
Marja Tuominen ym. (toim.): Tunturista
tupaan (Kustannus-Puntsi 1999)
Sinikka Carlsson ym. (toim.) : Pohjois-Suomen
kirjallisuushistoria (SKS 2010)
Niillas Holmberg:
Saamelaisrunoilija kanavana luonnolle (Jano-verkkolehti #3)
Linkki tekstiin