Hay ja kirjakauppojen lumo

Suuntasin tämän kesän lomamatkani jälleen Walesin Hay-On-Wyehin ja siellä pidettäville kirjallisuusfestivaaleille. Kiireistä Hayn festivaalikävijää odottaa kuitenkin valtaisa ongelma. Varsinaisella tapahtumapaikalla on kyllä suuri kirjakauppa, jonka valikoimasta löytyvät kaikki festivaalilla esiintyvät kirjailijat. Lisäksi siellä on Oxfamin viimeisiin festivaalipäiviin saakka täydentyvä käytettyjen kirjojen kauppa. Toisaalta Hayn kauniissa keskustassa odottaisivat monet pienet ja suloiset kirjakaupat. Niiden hyllyjä voisi helposti tutkia tuntikausia ja niiden tarjonnalla täyttäisi helposti rinkan ja neljännenkin. Eräs matkalla tapaamani pariskunta kertoikin, että heidän festivaalinsa on vuosien saatossa painottunut yhä enemmän itse kylään. 

Hayn vasta-alkajana vietin kuitenkin itse jälleen suurimman osan ajasta festivaalialueen teltoissa. Niiden viehätysvoima ei vaan vedä vertoja kauniille kylälle ja sen vuoksi juoksin muutaman kirjakaupan ihastellen läpi matkalla leirintäalueelta festivaaleille. Yllä olevat kuvat ovat Addyman Books-nimisestä kirjakaupasta. Sokkeloisesta kaupasta löytyy niin jo luettuja kuin uusiakin teoksia. Sen erikoisuutena ovat teemoitetut huoneet. Niitä löytyy ainakin walesilaiselle tarustolle ja tutkimusmatkailulle. Kaupassa on myös tunnelmallinen huone kirjaan – ja nojatuoliin – uppoamista varten. Ehdin käväistä myös loputtomien kirjahyllyjen The Limitedissä sekä pelkästään runoihin keskittyvässä The Poetry Bookshopissa. Sieltä löytämäni teoksen myyjä kääri ruskeaan paperiin. En ole vieläkään raaskinut avata pakettia. Edelleen on käymättä esimerkiksi mainiosti nimetty Murder and Mayhem. Se keskittyy tietysti dekkareihin. Onpahan ensi vuodelle odotettavaa. Ehkä sillä kertaa keskitän omankin vierailuni pikemmin kylään kuin festivaalitelttoihin.

Runoja - Hell-P Me

Hell-P Me on kiinnostava projekti. Siinä kolme nuorta brittirunoilijaa on viestitellyt sähköpostitse toisilleen vajaan vuoden ajan. Keskustelu on käyty runoin ja on paitsi vastavuoroista, myös arkisia tuntemuksia dokumentoivaa. Runoissa näkyy ajan vaihtelu – jouluna puhutaan ylensyönnistä ja päivänpolitiikkaan viitataan suoraan. Samoin runoissa puhutaan suoraan keskustelukumppaneille, toivotaan pikaisia vastauksia ja puidaan runonvaihdon merkitystä.

but you read it blue and read it yellow

read furious rage as calm and mellow

(Lily)

Kaikilla kolmella on oma selvästi erottuva äänensä. Lily Ashley on lennokas ja tuntee ääripäästä toiseen. Grace Pilkington on itseironisen lempeä. James Massiah Elää uhmakkaasti. Runonvaihto paljastaa myös jotakin kunkin elämästä. Kumppanit vaihtuvat ja työ tuntuu välillä merkityksettömältä. Yksi tarvitsee lääkkeitä pysyäkseen itsenään ja toinen käyttää niitä milloin mihinkin tarkoitukseen. Tuntuu myös siltä, että jokaisella on erilainen elämänpiiri. Grace opettaa ja viihtyy kotona. James ja Lily bilettävät. Kuitenkin he lukevat toisiaan arvostuksella ja kiinnostuksella ja tämä lämpö välittyy myös lukijalle. Onkin jännittävää miettiä, kertovatko runot niin suoraan kirjoittajien elämästä kuin minkä vaikutelman niistä saa.

I danced so much

And sang so much

And slept at night

But not that much

(James)

Kokoelma on harvinaisen raikas osoitus kielen voimasta. Kaikki kolme kirjoittajaa onnistuvat luomaan arkisessa sähköpostin vaihdossa koskettavia ja yleismaailmallisia teoksia. Osa on ajankohtaan sidottuja ja toiset tuntuvat lähinnä kirjoittajalleen terapeuttisilta. Suurimmaksi osaksi runot ovat kuitenkin työstettyjä kokonaisuuksia. Ne toimivat myös luettuina. Ostin kokoelman Hayn festareilta eksyttyäni kuuntelemaan näitä kolmea runoilijaa, jotka lukivat yleisölle tätä vuoropuheluaan. Esityksen näkeminen vaikutti varmasti myös lukukokemukseen, sillä runoilijat piirtyivät jo sen perusteella tarkasti mieleen. Nyt lukiessa he tuntuivat jo hieman tutuilta.

Santa’s sacks hang underneath my eyes,

and my arteries bubble with wine,

Greasy skin pricked with pine,

It’s no wonder I feel far from fine.

(Grace)

Lily Ashley, Grace Pilkington, James Massiah: 'Hell-P Me' (Little Grape Jelly, 2017)

Paul Beatty Hayn festareilla

Pääsin kuuntelemaan Paul Beattyn haastattelua kesäkuussa järjestetyillä Hayn kirjallisuusfestivaaleilla. Suuri teltta oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat kuunnella ensimmäistä Yhdysvaltalaista Man Booker –voittajaa. Nyt ymmärrän, miksi The Sellout sai kyseisen palkinnon, mutta tuolloin en vielä ollut lukenut kirjaa. Beatty oli kuitenkin kiinnostava tästä huolimatta. Kirjoitin haastattelusta muistiinpanot, mutten saa enää selvää suuresta osasta tekstiä… Tässä siis lyhyesti kaikki se, jonka vielä muistan tai kykenen lukemaan.

Haastattelija Preti Taneja kertoi alkuun omasta voimakkaasta reaktiostaan kirjaan ja siitä, ettei ollut ollenkaan ainoa, jota oli itkettänyt nimmarijonossa odotellessa. Hän sanoi huomanneensa, että kirjasta tuntuu löytyvän jokaiselle jokin oma kohta, joka puhuttelee erityisesti juuri häntä. Kirjassa rikotaan jatkuvasti rajoja ja osa niistä liittyy kieleen. Beatty ei tyydy yhteen kieleen ja rekisteriin vaan sekoittaa niitä ja ylittää niiden rajoja huoletta. Häntä ei niin vain kategorisoida.

Beatty paljastaa, että hänelle kirjoittaminen on vaikeaa. Runoilijataustainen kirjailija kirjoittaa vain sen, minkä haluaa sanoa. Hän kertoo myös, ettei hänelle asetettu juurikaan rajoja lapsuudessa. Selloutin luettuani mietin, että se taitaa näkyä jo aiemmin mainittuna rajojen ylittämisenä. Beatty sanoo olevansa nihilisti ja ajattelevansa, että jotakuinkin kaikki on syvältä (tai siis bullshit). Tämän tyyppinen heitto tuntuisi huomionhakuiselta aika monen muun suusta. Kuitenkin, kun tuolillaan lysyssä istuva kookas Beatty keskittää kaiken huomionsa haastattelijaan ja sanoo näin, häntä uskoo.

Dekkariviikko: Ian Rankin Hayn festareilla sekä Henkiin herätettävät

Hayn kirjallisuusfestivaaleilla esiintyi yksi lempidekkaristejani: Ian Rankin. Hänen haastattelunsa oli sijoitettu valtavaan Tata-telttaan ja suuri aulateltta oli täynnä jonottajia jo puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua. En ole tullut koskaan lukeneeksi Rankinin haastatteluja tai edes hänestä tehtyä Wikipedia-sivustoa, joten kaikki haastattelussa kyselty oli uutta ja kiinnostavaa.

Rankin kirjoittaa niin, ettei hän aloittaessaan tiedä mitä tulee tapahtumaan. On jokin aihe tai tapahtuma, jonka ympärille tarina alkaa syntyä (tai paljastumaan). Kirjailija itse pitää ensimmäisiä kirjojaan huonoina ja mietti sitä, voisiko yksikään kustantaja enää luottaa sarjan paranemisen myöhemmissä osissa. Toisaalta Rebusin piti esiintyä vain yhdessä kirjassa, mutta hahmo pääsi kirjailijan ihon alle.

Omaan tuliaiskirjapinooni sattui peräti kaksi Muriel Sparkin teosta. Siksi olikin hauska kuulla, että Rankin on tehnyt väitöskirjansa Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Rebus on oikeastaan vastareaktio sille Edinburghille, joka Sparkin teoksissa nähdään. Rebusin avulla Rankin tutkii kaupungin pimeää puolta, sen luonnetta, joka ei katoa pelkällä pintapuolisella uudistamisella. Rankinin kuvaama Edinburgh on myös minulle tärkeimpiä asioita Rebus-teoksissa.

Vähän Sparkin Jean Brodien tapaan myös Rebus on Jekyll&Hyde-hahmo. Joissakin lukemissani kirjoissa tämä on paremmin näkyvillä ja toisissa Rebus on selkeämmin hyvien puolella. Tämä kaksijakoisuus on kyllä varmasti syy siihen, että hahmo aina vaan viehättää. Caffertystä Rankin oli omien sanojensa mukaan tehnyt jo vähän turhankin joviaalin hahmon. Tätä hän pyrkii ilmeisesti uusimmissa kirjoissa muuttamaan. Cafferty on kuitenkin kirjojen arkkipahis.

Uusimmissa kirjoissa otetaan huomioon myös paikallispoliisin muuttuneet toimintatavat. Rankinin mukaan poliisipäällikkö oli koonnut kaupungin dekkaristit yhteen pyytääkseen anteeksi. Paikallispoliisit kun eivät enää tutki murhia itse, vaan niitä tutkii erillinen ryhmä. Rankin kyllä vihjaisi saaneensa tästäkin asetelmasta paljon irti. Ehkä tämä kertoo siitä, kuinka tärkeitä jännityskirjailijat voivat poliisin imagon kannalta olla. Kovin positiivista kuvaa ei poliisivoimista tietysti tapaa saada, mutta ainakin faktat voivat olla oikein…

Todella kiinnostava oli Rankinin kertoma siitä, että hänen teoksensa käännetään amerikanenglannille. En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että näin voitaisiin tehdä. Kirjailija huomautti joistakin häntä häiritsevistä sanavaihdoksista (close jää pois, trunk kuulostaa vaan väärältä) mutta voisi kuvitella, että jotakin kielen rytmistä ja kaupungin sokkeloisesta kerroksisuudesta saattaa jäädä uupumaan. Yleisökysymyksessä muuten kyseltiin kumpi näyttelijä on enemmän kirjailijan mieleen? Ei hän suostunut sitä sanomaan, mutta vihjaisi, että kiinnostusta uuden sarjan filmaamiseen on taas ilmassa. Lisäksi tällä kertaa sarja saattaisi edetä sarja per kirja –vauhdilla, mikä kuulostaa paljon paremmalta kuin edelliset jakso per kirja –mallit. Niin ja oikea vastaus olisi ehdottomsti ollut John Hannah.

Esiin nousi myös Rebusin terveys, sillä yleisössä istuvan lääkärin mukaan poliisin pitäisi olla melkoisesti sairaampi. Tämä on ilmeisesti otettu huomioon uudemmissa teoksissa ja Rebus joutuu hiljalleen maksamaan elintavoistaan. Kyseltiin myös, saako Siobhan Clarke koskaan omaa kirjaansa. Vastaus kuului, että saa mikäli oikea tarina tulee vastaan. Tuon kirjan minäkin mielelläni lukisin! Ja nyt, mikäli kukaan jaksoi lukea tänne saakka, vielä lyhyt teksti kirjasta Henkiin herätettävät.

Jännäri alkaa siitä, kun Rebus hermonsa menetettyään joutuu uudelleenkasvatettavaksi poliisikorkeakouluun. Hän ja muut ”henkiin herätettävät” joutuvat tutkimaan vanhoja ratkaisemattomia tapauksia. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että ratkottavaksi määrätyllä tapauksella on yhteys kaikkiin sitä tutkimaan käskettyihin. Tässä joukossa jokainen on enemmän tai vähemmän auktoriteettiongelmainen ja epäilevät työkseen toistensa toimia. Samaan aikaan Siobhan Clark joutuu tutkimaan taidekauppiaan murhaa ilman Rebusia. Sekä Clarke että Rebus joutuvat tässä tarinassa kohtaamaan ikävyyksiä menneisyydestä. Toinen pärjää niiden kanssa tietysti paremmin kuin toinen. Rebus astelee edelleen tiheään tahtiin pubien ovista sisään ja välttelee yhteyksiä ja tapahtumia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa. Ammattialkoholistin varmuudella hän onnistuu lataamaan päiviinsä mahdollisimman suuren annoksen olutta ja viskiä samalla kun yrittää pärjätä työssään. Tapauksensa hän toki onnistuu ongelmistaan huolimatta ratkaisemaan.

Pidin kovasti Henkiin herätettävistä. Uudelleenkoulutettavien epäkelpojen poliisien keskinäisiä välejä kuvataan kyynisen kiinnostavasti ja lakoninen dialogi korostaa hahmojen rappiota. Tämä taitaa myös olla se kirja, jossa Cafferty on lopulta liian pidettävä. Jännitys säilyy ja Siobhan Clarke saa vähän aikaa paistatella parrasvaloissa kun Rebus on suljettuna kouluun. Mikään ei tässä teoksessa ole lopulta sitä miltä näyttää.

Helmet-haasteessa kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (vuoden 2004 Edgar Award)

Ian Rankin: Henkiin herätettävät (Blue Moon, 2011)

Mustille vuorille

Yksi Hayn reissun kohokohdista oli päiväretki Brecon Beaconsin kansallispuistoon. Hay-On-Wyen kylä on aivan puiston tuntumassa ja sinne pääsi kävellen noin kahdessa tunnissa. Aikaan saattoi vaikuttaa se, että koko matka oli yhtä nousua… Kuljin pitkin Offa’s Dyke Pathia. Se on pidempi vaellusreitti, joka kulkee pitkin Englannin ja Walesin rajaa. Maisemissa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa myöskään ennen Mustien vuorten (The Black Mountains) saavuttamista.

Hay-On-Wye

Polku kulki ensin niittyjen, peltojen ja lehmähakojen reunoja. Sitten seurasi puutarhaa ja maalaistaloa, kovin oli rehevää ja kesäistä. Valtavat ruusut ja pionit alkoivat pihoissa jo menettää terälehtensä. Metsiköt ovat lähinnä meidän jalopuitamme, mutta niityillä kasvaa timoteit ja tutut niittyjen kukat. Maataloa ohittaessa kanat kiirehtivät tieltä pois. Päivä oli kuuma ja alkumatkasta olin vain kiitollinen runsaan puuston tarjoamasta varjosta.

Lammaslaitumilla maisema sitten muuttui. Lampaiden lyhyentynkänä pitämän nurmen takaa alkoi vihdoin häämöttää ensimmäinen Mustien vuorten huippu. Hetkeksi nousu helpottui, mutta polkua oli vaikea erottaa. Nurmi on niin kitukasvuista (syötyä) ettei se lakoonnu poluksi. Lisäksi kävelijät taitavat valita kukin oman linjansa avoimella laitumella eikä eroosiokaan pääse synnyttämään polkua. Siispä hieman eksyin. Onneksi oli kartta kuitenkin mukana eikä harharetkestä tullut kovin pitkä. Offa’s Dyke Pathin opasteet olivat toisinaan hieman tulkinnanvaraisia.

Sykähdyttävintä päivän maisemissa oli ero Englannin maalaismaiseman ja Walesin puolen kukkuloiden välillä. Vaikka pellot ja niityt ovat nekin rinteillä, nousevat Mustat vuoret huomattavasti korkeammalle ja tekevät tällä kohden Englannin ja Walesin rajasta dramaattisen. Reitti seurasi tällä kohden kukkuloiden lakia ilman suuria laskuja ja nousuja. Offa’s Dyke Path olisi varmasti ollut pidemmällekin kiitollista seurattavaa. Toisella puolella kulkija näkee siististi rajattuja peltoja ja toisella Brecon Beaconsin kaukaisuuteen jatkuvat huiput.

Nousua näille kukkuloille elävöittivät lampaat ja hevoset, jotka laiduntavat kukkuloilla omissa laumoissaan. Hevosia oli vielä kukkuloiden laella, lampaat eivät ilmeisesti löydä niitä peittävästä kanervikosta tarpeeksi syötävää. Hevoset olivat paikoin hieman kuumottaviakin. Suurella osalla oli pienet varsat, joita emät arvatenkin olivat tarvittaessa valmiita puolustamaan. Lampaat antavat ihmisen tulla paljon lähemmäksi ennen kuin huutelevat karitsansa karkuun, mutta ne sentään väistävät.

Seitsemän tunnin kävelyllä taisi kertyä noin kaksikymmentä kilometriä. Seurasin reittiä nelisen tuntia ja käännyin sitten takaisin. Paluumatka alamäkeen kävi kummasti sujuvammin. Kovin montaa kävelijää en reitillä tavannut, mutta pari polkujuoksijaa jolkotteli ilman kantamuksia. Ehkä reitti on heille arkipäivää! Vastaantulijoiden pitkät katseet saivat selityksen leirintäalueella. Peilistä tuijottavat kasvot olivat palaneet hienosti – puoliksi. 

Reissussa: Hay Festival 2017

Törmäsin Hay-On-Wyehin varmaan jo vuosia sitten. Ajatus kirjallisuusfestareista oli outo ja jäi tietysti mieleen. Kun sitten keväällä tähdet asettuivat kauniiseen muodostelmaan, satuin löytämään edulliset lennot samoihin aikoihin festariohjelman julkistamisen kanssa. Kohta olikin lennot, majoitukset, junat ja bussit varattuna ja liput matkalla Suomeen. Kummastelin paperilippuja (sähköisiä lippuja ei tapahtumiin ollut tarjolla) mutta olihan tuon par avion-kirjeen saapumisessa tunnelmaa.

Tänä vuonna juhlittiin, sillä Hay Festival täytti 30 vuotta. Jouduin ajoittamaan matkani niin, että suuremmat kirjailijasuosikkini olivat jo esiintyneet. Kaikki tapahtumat, joihin osallistuin, olivat kuitenkin niin kiinnostavia tai innostavia, ettei tämä suuremmin haitannut. Itse asiassa luulen kirjoittavani kaikista tapahtumista kesän mittaan oman postauksensa, niin paljon ajatuksia ne herättivät. Osa sai ostamaan jonkin kirjan. Ainakin kolmen nuoren runoilijan sähköpostivaihtona syntyneestä kokoelmasta kirjoittelen samassa kuin heidän festivaaleilla esittämästään vinon hauskasta performanssista.

Festivaalin yhteentoista päivään mahtui esiintyjiä laidasta laitaan. Kävin kuuntelemassa runoilijoita, kirjailijoita, stand uppia sekä malilaista elektropoppia. Tarjolla olisi ollut myös paljon puhtaasti yhteiskunnallista keskustelua. Omalta osaltani onnistuin valitsemaan sellaisia kirjailijahaastatteluja, joissa yhteiskunnallisuus oli muutenkin vahvasti läsnä. Kuuntelin esimerkiksi Paul Beattyä, vuoden 2016 Man Booker-voittajaa, jonka teoksen Sellout aiheena on rasismi. Moni esiintyjistä myös väänsi itse tapahtuman osallistujademografian yhteiskunnalliseksi vitsiksi. Ian Rankin huomautti, ettei festivaalin alkuaikoina olisi tullut kuuloonkaan ottaa ohjelmistoon jännityskirjailijaa. Ava Vidal taas vitsaili liberaalista, valkoisesta, keskiluokkaisesta yleisöstään. Ja totta toki on, että suurin osa yleisöstä näytti sopivan tähän kuvaukseen. Ikäjakauma sentään oli laaja ja lapsille ja nuorille oli järjestetty valtava määrä ohjelmaa. Myös esiintyjät olivat huomattavasti moninaisempi porukka kuin yleisönsä. 

Festarialue sijaitsi noin mailin päässä itse kaupungista. Leirintäalueelta pääsi kävelemään sinne Wye-jokea seuraillen. Itse alueella oli katettuja ja kattamattomia tiloja pitopöytineen ja lepotuoleineen lukemiseen ja pikniköintiin. Ruokaa ja juomaa oli tietysti myös tarjolla. Erityisen vetäviksi osoittautuivat Oxfamin käytettyjä kirjoja myyvä hyväntekeväisyyskauppa ja festivaalin esiintyjien teokset yhteen kerännyt valtava kirjakauppa. Jouduin kantamaan kirjani selässä takaisin Suomeen, joten ostettujen kirjojen määrää ei onneksi voinut loputtomiin kasvattaa.

Hayn festivaali oli todella hauska tapahtuma. Vaikka pikkukylään joutuu Lontoosta kulkemaan junalla (ensin Herefordiin) ja sitten vielä bussilla perille, olivat yhteydet toimivat. Keväällä majoitusta oli tarjolla enää telttamuodossa. Tangerine Fieldsin majoituspalveluista jäi kuitenkin vain hyvää sanottavaa. Telttailualueella oli toimivat suihkut ja vessat, jopa puhelinta oli helppo ladata. Eikä ihan joka päivä edes satanut. 

Lisätietoja festareista löytyy täältä, liput tulivat tänä vuonna myyntiin huhtikuussa.