Viime päivät olen matkannut
Intiassa, Pakistanissa, Kashmirissa, Bangladeshissa. Tuossa brittien yhteen
kuvittelemassa monipäisessä maassa, joka heidän lähtönsä jälkeen on tuottanut
ainakin tämän joka suuntaan ja lukijan sisälle räjähtävän teoksen. Takakantta
lainatakseni on Keskiyön lapset maailmannielevä.
Se on juuri niin runsas kuin Intiankin kuvittelee olevan (siellä koskaan
käymättä).
Saleem Sinai syntyy täsmälleen
Intian itsenäisyyden hetkellä, itse asiassa hänet synnyttää yhtä lailla
historia kuin äitinsä (joka ei ole hänen äitinsä). Saleem ei ole ainoa lapsi,
joka syntyy tuona keskiyönä. Muut hänen kaltaisensa ovat yhtä lailla sidottuja
Intian kohtaloon. Se on määräävä heidänkin elämänsä kulkua. Saleemin lahja
saada telepaattisesti yhteys näihin lapsiin saattaa hänet yhteyteen koko Intian
Pakistanin kiistellyn Kashmirin kanssa.
Niinpä siis oli polvet ja nenä, nenä ja polvet. Itse asiassa kaikkialla
uudessa Intiassa, tuossa meidän kaikkien yhteisessä unelmassa, syntyi lapsia
jotka olivat vain osaksi vanhempiensa jälkeläisiä – keskiyön lapset olivat myös
ajankohdan lapsia: historian
siittämiä, nähkääs. Sellaista saattaa sattua. Etenkin maassa joka itsessään on
eräänlainen uni.
Intian ja Saleemin tarinat eivät
vain sivua toisiaan, ne kietoutuvat yhteen kuin Valokuva Singhin kobrat. Saleem
(buddha, Räkänokka, Nuuhkija) epäilee välillä omaakin luotettavuuttaan
kertojana, sillä eikö vain Gandhi kuollut aivan toisena päivänä kuin mihin
hänen kertomuksensa tapahtuman asettaa? Olivatko vaalit todella keväällä? Ei
kuitenkaan käy kiistäminen, että Saleemin ja hänen maansa ja sukunsa elämä ovat
toisistaan pääsemättömissä. Tarinan runsaus tuntuu lopulta oikealta,
epätoivoiselta yritykseltä nähdä kaikki langat, jotka liikkuessaan saavat
kudelman solmuun.
Saleem päätyy rikkaan pojan elämään
sodan keskelle katuojaan. Unelman murskaantuessa toisensa perään hänet yhä
valtaa isoisänsä optimismin tartunta, joka saa hänet jälleen ryhtymään
kuvitelmiin, toivoon siitä, että hänen elämällään on jokin suurempi merkitys. Toivo
siitä, että jalokivin koristeltu sylkykuppi, pyykkikori, polkupyörä ja
heinäsirkan värinen pikkelssi säilyisivät merkkeinä hänen ihmeellisestä
elämästään. Siitä, että Aminan, Aadamin, Messinkiapinan elämällä on merkitystä.
Tällä tavoin olin suoranaisesti vastuussa väkivaltaisuuksien
käynnistymisestä, ja ne päättyivät osavaltion jakoon, minkä tuloksena Bombaysta
tuli Maharashtran pääkaupunki – joten ainakin minä olin voittajan puolella.
Kuten Saleemin tarinaa kuunteleva
Padma, haluaisin kiiruhtaa kertojaa. Keskity olennaiseen, kerro mitä sitten
tapahtui, miksi poikkeat yhtäkkiä kuvailemaan yksityiskohtaisesti yhden
sylkykupin alkuperää? Lopulta hyväksyn, että tällaisenaankin kertomus on vain
ihmisen mittainen yritys saada kiinni siitä monimutkaisuudesta, joka on elämä
ja siitä mausteiden ja värien ja poliittisten käänteiden runsaudesta, joka on
Intia.
Vielä on sanottava, että alueen
historia läväytetään tarinassa kauniisti ja kauhistuttavasti esiin
aluekiistoineen, kielikiistoineen, slummien jyräämisineen ja sotineen. Moskeijoiden
eteen jätetyt sianpäät, hindutemppeleiden eteen jätetyt lehmänruhot. Lukemattomat
kielet, uskonnot, jumalat, kaupungit. Leski, jonka uhka leijuu Saleemin yllä
koko tarinan ajan. Moni viittaus jäi oman puutteellisen historiatietoisuuden
takia ymmärtämättä, mutta samalla piikki tuntuu ajattomalta tai pikemminkin
ajankohtaiselta.
Keskiyön lapset voitti Bookerin 1981 ja on sittemmin pysytellyt
erilaisilla merkittävimpien kirjojen listoilla. Klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Yöpöydän kirjoista täältä.
Intia, uusi myytti – kollektiivinen kuvitelma jossa mikä tahansa oli
mahdollista, taru jolle vetivät vertoja vain nuo kaksi muuta mahtavaa
fantasiaa: raha ja Jumala.
Salman Rushdie: Keskiyön lapset
(WSOY 1982)