Vuorista ja vedestä

Metsäisen Suomen kasvattina koen avoimet luonnon tilat yhä poikkeuksellisina lahjoina. Siis silloinkin, kun ympärillä ei muuta kuin tilaa olekaan. Ehkä tämän takia olen viihtynyt tuntureilla, Skotlannin nummilla ja nyt Alpeilla. Tällä vaelluksella vaikutuksen teki myös se, kuinka jylhästi luonnon kiertokulku oli näkyvissä. Aamulla heräsimme yleensä laaksojen leirintäalueilta, joiden pohjalle kosteus oli yöllä laskeutunut. Teltta oli aina raskas aamukasteesta. Kannoimme kosteuden seuraavaan yöpaikkaan, jossa aurinko ja tuuli juuri ehtivät kuivattaa teltan ennen seuraavan yön laskeumaa.

Harva huippu oli enää lumipeitteinen näin loppukesästä. Jäätiköitä ja lunta kuitenkin riitti valumaan voimakkaina pikkuputouksina rinteitä alas. Polun ylittäessä puron oli vastassa usein perhosparvi, joka lehahti lentoon pois askelen alta. Vesi keräsi voimia laskeutuessaan ja jatkoi alempana käsittämättömällä voimalla virtaavina jokina ja koskina. Melkein kaikki vesi oli turkoosia. Purojen vesiä olisi varmasti voinut juoda (ainakin muualla kuin karjankasvatusalueilla), mutta vesihuolto oli hoidettu lukuisina juomapisteinä, joita löytyi vähintäänkin alppimajojen yhteydestä. Oletin, että pisteet olivat sekä lähteitä että kaivoja.

Vesi uurtaa omia reittejään kiveen ja murentaa hiljalleen vuoria. Tarkemmin aihetta tuntematta oli mahdotonta erottaa, mitkä entiset vuoret ja nykyiset kivikasat ovat louhinnan ja mitkä veden aiheuttaman eroosion tulosta. Näyttää kuitenkin siltä, että maa-aines nousee samaa tahtia, kuin eroosio syö kiveä. Kaikki vuorilla kiertävä vesi saa ne tietysti myös kukoistamaan. Alppiniityt kukkivat yhä ja rinteillä riitti ravintoa myös karjankasvatuksen tarpeisiin.

Tour du Mont Blanc – tai kuinka opin, että vuoret ovat isoja

Kesälomareissu suuntautui tänä vuonna alpeille. Tavoitteena oli kiertää Mont Blanc ja sitä ympäröivää huippumassiivia kiertävä noin 160 kilometrin reitti, joka kulkee niin Ranskan, Italian kuin Sveitsinkin puolella. Aikaa oli varattu melkein kaksi viikkoa, vaikka tavoitteena olikin ehtiä muutamaksi päiväksi lepäilemään Ranskan puolelle. Reitti kierrettiin lopulta kahdeksassa päivässä. Nopeaa kulkua edesauttoi varmasti se, että pysyttelimme perusreitillä ja välttelimme vaikeampia reittivaihtoehtoja.

Lähdin matkaan melko huolettomasti. Kyseessä on kuitenkin vaellusreitti, eikä sillä tarvitse kiipeilyvarustusta tai kokemusta. Sitä en kuitenkaan ottanut huomioon, että vuorenrinteen kipuaminen on melkoisesti rankempaa kuin peruslenkkeily tai lyhyiden seinien kiipeily sisätiloissa. Varsinkin, kun selässä on painava rinkka. Vasta viidennestä vaelluspäivästä alkaen tuntui kipuaminen kohtuullisen hyvältä, eikä ollut enää niin toivottoman hidasta kuin aiempina päivinä.

Reitti nousee pariin otteeseen 2500 metrin korkeuteen. Päiväkohtainen nousu vaihteli 750 metristä noin 1300 metriin. Laskua tuli tietysti saman verran ja sekin osoittautui raskaaksi kuluksi. Vaikka oma kuntoni ei aivan sallinut miellyttävää kulkua läpi koko reitin, korvasivat maisemat vaivan helposti. Ja tietysti se tunne, kun iltaisin pääsi telttaan makoilemaan tyytyväisenä kuljetusta matkasta ja noustuista metreistä. Palaan reissuun varmasti vielä moneen kertaan. Mukana oli painosyistä vain kännykkä, mutta senkin kameralla sai onneksi tallennettua jonkin murusen ympäröivästä kauneudesta.