lauantai 28. toukokuuta 2016

A contract with God and other tenement stories

Frimme Hersh tekee sopimuksen Jumalan kanssa. Mutta miten tämä tsaarin Venäjällä kiveen hakattu sopimus selviää New Yorkin vuokrakasarmeissa? Siirtolaiset asuvat karuja alueita, joissa rahaa tai mahdollisuuksia ei liiemmin ole. Nimitarina häälyy taustalla, mutta Hershin lisäksi moni muukin asukas pääsee kerrottavaksi. On pettämistä, rahaongelmia, väkivaltaa ja rakastumistakin. Kaikki on kuitenkin väliaikaista, eikä Jumalan kanssa voi pitäviä sopimuksia tehdä.

Henkilöt eivät herätä järin suurta sympatiaa, mutta ymmärrystä kyllä. He elävät karussa ja kivisessä maailmassa, jossa muita on huijattava pärjätäkseen. Jotakin eeppistä on kuitenkin siinä, miten tuo tarina jumalallisesta sopimuksesta nivotaan näihin pienten ihmisten pieniin kertomuksiin. Piirtäjän katse on keskittynyt ja ruuduissa on dramatiikkaa. Tämä voisi toimia näytelmänä.


Tässä varhaisessa sarjakuvaromaanissa (kurjan kömpelö termi muuten, graphic novel on paljon mielekkäämpi) tekstiä on vielä aika tavalla ja kuvat suurelta osin yksinkertaisia. Kaupunki on näkyvillä vain yhden vuokrakasarmin tai kaukana siintävän pilvenpiirtäjän verran. Toisaalta kuvien ja tarinan yhteispeli avaa ruutujaan syvemmän näkymän siirtolaisten asemaan ja vaikeuksiin suuressa kaupungissa.

2005 kuollut Eisner on sarjakuvan tärkeitä hahmoja. Hän on erityisen tunnettu rikollisia jahtaavasta hahmostaan Spirit. Eisner oli kuitenkin myös pidemmän sarjakuvan pioneeri. Tämä teos onkin yksi ensimmäisistä pitkistä sarjakuvaromaaneista. Se ilmestyi alun perin 1978.


Will Eisner: A contract with God and other tenement stories (DC Comics, 2000)

maanantai 23. toukokuuta 2016

Sunnuntaikävely Sipoonkorvessa

Sipoonkorpi on pienen pieni kansallispuisto, johon pääsee bussilla ihan yhtä helposti kuin Nuuksioon. Vanhasta kalkkilouhoksesta nimensä saaneen reitin alkuun vei vieläpä samankaltainen hiekkatie. 35 minuuttia Helsingin keskustasta linjalla 717A ja olin jo melkein perillä. Sipoonkorven reitit ovat toki Nuuksiota paljon lyhyempiä (pisin viitisen kilometriä) eikä luonto ole niin monipuolista. Leppoisan sunnuntairetken puiston eteläosassa sai kuitenkin aikaan.

Matkalla polun alkuun pelästytin jäniksen. Se pyöri tienvieren hiekkatörmää pallona alas ja pinkaisi sitten pölypilven keskeltä takaisin metsään. Käki kukkui ja aamunkostean hiekkatien tuoksu toi mieleen lapsuuden. Polku vei metsän varjoon. Se ohitti uurteisia kallioita, joista on joskus louhittu kalkkia. Högbergetille, reitin korkeimmalle kohdalle, päästessä oli jo kuuma.


Kalkkiruukinpolkua kunnostetaan.
Osin todella leveä ja  hyväkuntoinen sorapolku
vaihtui välillä vaikeakulkuisiin nousuihin.
Korkealta kalliolta näkyi pitkälle. Syksyllä, ilman lehvästöä, näky on varmasti upea. Luotan luontoon.fi:n arvioon siitä, että sieltä näkemäni nosturi sijaitsee Vuosaaren satamassa. Ilmansuuntakin saattoi mahdollisesti olla oikea…

Joku laitoskin sieltä näkyi.
Högbergetiltä en löytänyt enää polkua. Puihin oli kiinnitetty punaisia metsähallituksen
nauhoja ja arvelin niiden johtavan ainakin jonnekin. Eivät tietysti johtaneet sinne minne halusin. Onneksi vastaan tuli sunnuntaisuunnistajajoukkio, joka vakuutti että olen melkein pelastettu. Loput retkestä menikin sitten maantietä pitkin. Alueen maaseutu oli kuitenkin alkukesän loistossaan melkeinpä kauniimpaa kuin ajoittain korpinen metsä.


Huippu se on pienempikin huippu.
Blogia nimetessäni ajattelin kirjaavani ylös paitsi lukukokemukset myös reissut. Aloitin syksyllä kuitenkin blogin ohella kolme muuta uutta harrastusta ja talven reissusaldoksi on kertynyt pyöreät nolla. Gradukaan ei kumma kyllä tämän talven kuluessa valmistunut. Nyt on kuitenkin kesä ja reissunteon helppous tarkoittaa toivottavasti lisää rinkka-aiheisia kirjoituksia. Tässä on kesän ensimmäinen pieni retkikertomus.

torstai 19. toukokuuta 2016

Enki Bilal: Hirviön uni





Bilalin hirviötetralogiassa vuosi 2026 on kuin painajaisuni. Androidit näyttävät ja tuntuvat ihmisiltä ja uskonnollinen Obscurantis-järjestö kahmii valtaa. Asioiden rajat ovat jo piirrostyylistä johtuen häilyväisiä, ja päähenkilöt löytävät itsensä milloin mistäkin omituisesta paikasta. Muistista tämän sarjan sanotaan kertovan, mutta minulle tämä on tarina juurettomista ihmisistä ja niistä kiintopisteistä, joista he saavat kiinni. Tai jotka he menettävät.

Niken kiintopiste on hänen lapsuusmuistonsa. Jos tarkkoja ollaan, vauvamuistonsa, sillä Nikella on ilmiömäinen muisti. Hän muistaa, kuinka 18 päivän ikäisenä makaa sairaalassa Leylan ja Amirin välissä ja vannoo suojelevansa heitä aina. Hän muistaa reiän sairaalan katossa ja seinien
ulkopuolella Sarajevoa moukaroivat tykit. Leyla ja Amir katoavat Niken elämästä. Näissä albumeissa heidän tarinansa kietoutuvat jälleen yhteen.

Kuten mainittu, tarina on painajaismainen. Kuvat ovat tummahkoja ja voimakkaita, viivat näkyvät ja punainen väri hyökkää toistuvasti esiin. Taitelija Optus Warhole luo väkivaltaisia teoksia ja sitoo tuntemattomasta syystä Nikea ja tämän lapsuudenhaaveita niihin. Hän on arkkityyppinen pahis, jonka tarkoitusperät pysyvät hämärässä melkein loppuun saakka. Kolmella päähenkilöllä on kaikilla omat ongelmansa, omat rakkautensa. Amir päätyy rakkaansa kanssa tekemisiin Obscurantiksen kanssa, Leyla joutuu luopumaan kasvatti-isästään, joka haluaa viime teokseen lentää avaruuteen.


Bilal on syntynyt Jugoslaviassa ja varmasti tämän sarjan voi lukea jonkinlaisena katsauksena toisistaan eronneisiin maihin, jotka väistämättä ovat yhä toisiinsa sidotut. Sarajevossa liikutaan lapsuusmuistojen ohella vasta loppuosassa. Vaikka sarja on hämmentävä, ahdistavakin, se imaisee runsaiden ja surrealististen kuvien pyörteeseen. Mikään ei ole yksiselitteistä. Tässä kaoottisessa maailmassa voi lopulta vain yrittää pitää kiinni siitä mitä rakastaa.

Enki Bilal: Hirviön uni, 32.joulukuuta, Tapaamme Pariisissa ja Neljä? (Tammi, 1998, 2003, 2006, 2007)

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Le Guin: Toinen tuuli


Toinen tuuli päättää hienosti Maameren tarinat. Vanhentuneen Varpushaukan ovelle ilmestyy taikuri Leppä. Hän pyytää apua, koska joutuu nukkuessaan sille muurille, joka erottaa elävien ja kuolleiden maailmat toisistaan. Varpushaukka on alkutrilogiassa käynyt siellä, tuonen muurilla, muttei ole enää maagi. Leppä päätyy matkaamaan pääkaupunkiin, kuningas Lebannenin luo. Käy ilmi, että totuttu maailmanjärjestys ei ehkä olekaan tasapainossa. Jonkin on muututtava.

Pääosassa ovat edellisten osien Varpushaukka ja Tenar, kuningas Lebannenkin. Mikä tärkeintä, mukana ovat myös Tehanu ja lohikäärmeet. Tarina maailman korjaamisesta on eeppinen, mutta vuoristomökillään Varpushaukka kastelee kaalejaan ja toivoo vain vaimonsa palaavan seurakseen kotiin. Kissanpoika pitää kuolleiden armeijan aloillaan ja heidät elävien maailmasta erottava muuri on purettava tai kasattava kiven ja laastin avulla. Maameren taikuus on yhtä lailla lohikäärmeitä kuin rikkoutuneen lautasen korjaamista.

Ja ne lohikäärmeet! Vanha rajanveto niiden ja ihmisten maailman välillä joutuu uudelleen arvioitavaksi, kun lohikäärmeet palaavat peltoja ja kyliä polttaen. Maailman tasapaino tosiaan järkkyy ja sillä on jotakin tekemistä niin kuolleiden maailman kuin lohikäärmeidenkin kanssa. Jo Maameren tarinoiden aikaan legendaksi muuttunut historia palaa elävänä. Ja Tehanu joutuu tekemään valitsemaan, mihin maailmaan haluaa kuulua. Pidin tästäkin paluusta Maamerelle. Toinen tuuli järkyttää edellisistä tarinoista tuttua Maameren järjestystä kuitenkin niin kovin, ettei jatko tunnu todennäköiseltä.  

Ursula K. Le Guin: Toinen tuuli (WSOY, 2001)

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teemestarin kirjassa kerrotaan karusta maailmasta. Napajäätiköt ovat sulaneet ja nousevat merenpinnat ahmineet mantereita. Ihmiset ovat asettuneet uusille seuduille. Vesi on loppumassa ja käyttövesi puhdistetaan merestä. Valtaa käyttää armeija, joka rankaisee ankarasti vesirikoksista. Teemestarin vesikiintiö on suurempi kuin muilla. Onko hänen puutarhansa silti hieman liian kukoistava ja teensä epäilyttävän hyvänmakuista?

Noria opettelee isänsä, teemestarin, ammattia ja samalla veden luonnetta. Hän törmää tietoon, joka voisi järkyttää armeijan diktatuurin perustaa. On päätettävä, käykö järjestelmää vastaan vai pakeneeko tietoa. Samaan aikaan muualta kantautuu tietoja levottomuuksista ja armeija kiristää otettaan kylästä. Lyyristen veden olemusta pohtivien jaksojen välillä näytetään kuinka vastarinnan mahdollisuus nitistetään alkuunsa. Kyläläisten vesikiintiö pienenee ja vesirikoksesta epäiltyihin taloihin maalattuun siniseen ympyrään ei uskalleta edes katsoa.

Pidin kovasti päähenkilöstä. Hän ei ole sinisilmäinen vaikka onkin nuori ja omassa ympäristössään etuoikeutettu. Samoin muut hahmot ovat uskottavia. Hiljainen alistuminen ja toisaalta valtaan tarttuminen, kun siihen on mahdollisuus, kerrotaan uskottavasti. Toisaalla ajatus siitä, että Suomessa ei olisi vettä, iskee jonnekin oman turvallisuudentunteen ytimeen. Hyytävän tarinasta tekeekin osittain se, että se sijoitetaan Kuusamosta pohjoiseen. Päähenkilöt käyvät tuntureilla. Siellä ei kuitenkaan virtaa kirkas ja herkullinen vuoristopuron vesi. Jossakin vesi kuitenkin tässäkin tarinassa virtaa. Kaikki muuttuu ja kallioon voi hitaasti uurtua uusi uoma.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012)

torstai 12. toukokuuta 2016

Fiona Staples & Brian K. Vaughan: Saga

Löysin Sagan Guardianin nykysarjakuvaa käsittelevästä artikkelista. Ilokseni se ja moni muu artikkelin listaamista sarjoista löytyi kirjastosta. Lisäksi olen päätynyt viime aikoina usein Rikhardinkadun kirjastoon. Kerran istahdin siellä erään toisessa kerroksessa olevan pöydän ääreen. Opiskelu ei kauaa jaksanut kiinnostaa, kun huomasin viereisten hyllyjen notkuvan sarjakuvia, joista suurimmasta osasta en ollut koskaan kuullutkaan. Näitä siis jatkossa lisää.




Sagassa liikutaan maailmassa, jossa kaksi kansaa on sotkenut koko universumin keskinäiseen sotaansa. Käsittämätön tapahtuu ja planeetan asukas rakastuu kuun asukkiin. He tapaavat vankileirillä. Alanalla on siivet ja Markolla sarvet. Suhde on uhka sodan molemmille osapuolille ja kohta parilla on perässään molempien palkkamurhaajat.  Kertojan ääni kuuluu Hazelille, Alanan ja Markon tyttärelle. Lukijalle on ihan lohdullista tietää, että pikkuinen ehtii ainakin tarpeeksi vanhaksi kertoakseen vanhempiensa tarinaa. Kovin todennäköiseltä se ei vauhdikkaan kertomuksen edetessä tunnu.




Saga on ennen kaikkea viihdyttävä. Vakavat teemat soljuvat seikkailun lomassa. Albumin piirrosjälki on kaunista mutta yllätyksetöntä. Hotkaisin nämä ensimmäiset kolme osaa kuitenkin hetkessä ja haluan jo tietää mitä seuraavaksi tapahtuu Hazelin haamulastenhoitajalle ja Markon hurjalle taistelijaäidille.  


Fiona Staples & Brian K. Vaughan: Saga 1-3 (Image Comics, 2012, 2013, 2014)

maanantai 9. toukokuuta 2016

Cynan Jones: The Dig


The Dig viittaa mäyrän metsästämiseen, sen kaivamiseen ulos pesäkolostaan. Sitä tekee the big man, jolle ei anneta nimeä. Hän huokuu epämääräistä uhkaa, mutta on tuholaistentorjujana hyödyllinen maanviljelijöille. Mäyränmetsästys on kiellettyä, mutta hänelle sillä ei ole väliä. Jo ensimmäinen luku antaa viitteitä siitä, että mäyrää ei vain tapeta. Siitä otetaan kaikki viihdearvo irti. Mäyrän raato pitää naamioida, jotta se näyttäisi auton yliajamalta.

Ag, I wouldn’t get it, he thought. I wouldn’t get that off. He was suddenly repulsed by the idea of touching the badger again. Of giving it any reverence.

Toinen päähenkilö on ison miehen vastakohta. Daniel hoippuu jaksamisen rajoilla valvomaan, että hänen lampaansa saavat apua karitsointiin, jos sitä tarvitsevat. Hän tuntee olevansa osa jatkumoa, tekevänsä jotakin ikiaikaista. Maa on hänen ja hän kuuluu sille. Hän on kokenut menetyksen, mutta maa ei menetä merkitystään. Daniel on kuitenkin väsynyt. Väsynyt ja vihainen. Nämä erilaiset miehet, suoranaiset vastakohdat, ajautuvat tietysti lopulta toistensa tielle.

Jones kirjoittaa säästeliäästi. Muutamalla konkreettisella lauseella hän sitoo lukijan hetkeen ja luo sitten voimakkaan tunnelman kielikuvin. Metaforat yhdistyvät synnytysnesteiden tahrimiin olkiin. Teos on lyhyt, vain 157 sivua. Se on hyvä, sillä kieleen joutuu todella keskittymään. Sitten jo kantaakin Danielin seurassa heikkoa karitsaa sisään lämpimään lanoliinin liukastamin käsin. Tarina on karu, mutta kieli lumoaa.  

As he looked out in the pitch dark beyond, a barn owl came into the floodlight, glid silently between the barns and was gone, seeming to leave some ghost of itself, some measureless whiteness in the air.

The Dig on parhaita aikoihin lukemiani kirjoja. Eipä käynyt etukäteen mielessä, että tarina Walesin näivettyvältä maaseudulta voisi olla näin vaikuttava. Olen lukenut kirjan nyt kahdesti ja kohta se on kai palautettava kirjastoon. Taitaa olla parasta hankkia tämä omaan hyllyyn.


Cynan Jones: The Dig (Granta, 2014)

lauantai 7. toukokuuta 2016

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Sudenveressä kerrotaan kahden maailman kohtaamisesta. Hanna on jättänyt sukunsa taakseen ja vaihtanut nimensä Vargaksi. Turvapaikkaa etsivä sukulaispoika Rasmus pakottaa Vargan kuitenkin kohtaamaan menneen. Varga on ihmissusi. Hän on paennut Lauman johtajan Martan vaikutuspiiristä ja elättää itsensä taiteilijana. Marraskuu on Vargan rakastettu, joka ei tiedä mitään Laumasta, vaan kipuilee parisuhteessa tietäessään toisen salaavan asioita. Rasmus on epämuotoinen, ei aivan susi eikä ihminen. Hän pistää tarinan liikkeelle. Kertojanäänet kuuluvat kuitenkin Vargalle, Martalle ja Marraskuulle.

Martan osuudet ovat ikään kuin taustoitusta tai historiikki. Niissä selvitetään Lauman kokemia vaikeuksia ja toisaalta sen sisäisiä jännitteitä. Toiset suvun jäsenistä ovat valinneet elämän sutena ja toiset ihmisenä. Martta kulkee molempina ja pystyy näin pitämään huolta sekä sutena elävistä että ihmisistä. Aiempien sukupolvien kohdalla epämuotoisten kohtalona on ollut kuolema, usein luonnollisestikin. Rasmus on poikkeus. Martan yrityksistä huolimatta hän ei suostu kohtaloonsa sutena, joka ei kuitenkaan kuulu susienkaan joukkoon.

Martan pitkiä linjoja piirtelevän tarinan rinnalla oli hieman vaikeaa toisinaan siirtyä Marraskuun kerrontaan, jossa liikutaan jonkinlaisessa new age-pakanuuden maailmassa. Myös rakastavaisten yhteiset kohtaukset ovat kovin arkisia verrattuna kertomukseen ihmisten maailmassa pärjäämään pyrkivään ihmissusisukuun. Tarina vei mukanaan vasta, kun nämä maailmat yhdistettiin. Toisaalta tarinan vahvuus on juuri sen arkisuudessa. Tämä ei ole mikään myyttinen kertomus, jossa taruolennot heräävät henkiin. Ihmissudet pilkkovat puita, käyvät koulussa ja ostavat kahvilasta täytetyn patongin.

Tärkeimmäksi teemaksi nousee erilaisuus ja pelkojen voittaminen. Vargan, Marraskuun ja Rasmuksen tarina oli erikoinen ja kiinnostava. He määrittelevät oman maailmansa ääriviivat. Martan kertomista kohtaloista olisi kuitenkin saanut vaikka omat kirjansa. Ne jäivät pintapuolisiksi ja siksi tylsiksi. Kokonaisuudessaan en kuitenkaan voi kuin ihastella Kangasvuon uskottavasti kerrottua 
rinnakkaistodellisuutta.


Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos, 2012)

maanantai 2. toukokuuta 2016

Runomaanantai: Marianna Kurtto

Huhtikuun runomaanantai puhelsi ohi ja suurista blogisuunnitelmista huolimatta niin teki koko kuukausi. Se on jännittävä piirre ihmisessä, että se aina kuvittelee olevansa supersankari silloin kun ei mitään oikeasti tarvitse vielä tehdä. Blogi joutui sijaiskärsijäksi, kun työpöydän, yöpöydän, sängyn ja lattian valloitti gradu. Ei siitä vieläkään valmista tullut. Niin lähelle kuitenkin pääsin, että täksi kuukauden ensimmäiseksi maanantaiksi annoin jo itselleni luvan lukea ihan mitä tahansa muuta.


Ensin tuntuu, ettei Marianna Kurton esikoisen runoista saa otetta. Tutun ja oudon sekamelska vaivaa päätä, on melkein surrealistinen. Ollaan meren ja kiven kaupungissa, sitten matkalla, rannoilla ja taivaalla. Aina on vähän suhteetonta. Kuu on maan lavuaarin tulppa ja matkalaukku on täytetty hiekalla. Kokoelman nimi Eksyneitten valtakunta kuvaa teemoja hienosti. Runoissa kuljetaan toisten ohi. Aika kuluu eikä mitään tapahdu. Teemallisesti kokoelma on tyydyttävän yhtenäinen ja yksittäiseen runoon saattaa löytyä avain toisilta sivuilta.

”Unohdan aina meret. Maatkin unohdan, mutta katson ne salaa kun olet toisaalla. Meret ovat isoja, niitä ei voi katsoa salaa.” (runosta Mille rannalle lähdit)

Ihastuin myös hypnoottiseen runoon Kerran oli hiekkaa. Unimaiset vaihdot kaappaavat mukaansa ja pakottavat hyväksymään yhtäkkisen siirtymän hiekasta ja pyramideista baarijonoon. Ensin tulee tunnelma, hieman todellisuudesta irtautunut. Sieltä joutuu suunnistamaan takaisin tunnistettavaan. Toisten runojen kohdalla se käy vasta monen lukemisen jälkeen. Kokoelma on siis tavallaan haastava, joskin jotkut runoista jäävät lopulta etäisiksi eikä tunnelma kanna aivan kaikissa runoissa. Pidin tästä kuitenkin kovasti ja etsin varmasti käsiini myös Kurton muut neljä kokoelmaa.

Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006)