Näytetään tekstit, joissa on tunniste runomaanantai. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runomaanantai. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. toukokuuta 2016

Runomaanantai: Marianna Kurtto

Huhtikuun runomaanantai puhelsi ohi ja suurista blogisuunnitelmista huolimatta niin teki koko kuukausi. Se on jännittävä piirre ihmisessä, että se aina kuvittelee olevansa supersankari silloin kun ei mitään oikeasti tarvitse vielä tehdä. Blogi joutui sijaiskärsijäksi, kun työpöydän, yöpöydän, sängyn ja lattian valloitti gradu. Ei siitä vieläkään valmista tullut. Niin lähelle kuitenkin pääsin, että täksi kuukauden ensimmäiseksi maanantaiksi annoin jo itselleni luvan lukea ihan mitä tahansa muuta.


Ensin tuntuu, ettei Marianna Kurton esikoisen runoista saa otetta. Tutun ja oudon sekamelska vaivaa päätä, on melkein surrealistinen. Ollaan meren ja kiven kaupungissa, sitten matkalla, rannoilla ja taivaalla. Aina on vähän suhteetonta. Kuu on maan lavuaarin tulppa ja matkalaukku on täytetty hiekalla. Kokoelman nimi Eksyneitten valtakunta kuvaa teemoja hienosti. Runoissa kuljetaan toisten ohi. Aika kuluu eikä mitään tapahdu. Teemallisesti kokoelma on tyydyttävän yhtenäinen ja yksittäiseen runoon saattaa löytyä avain toisilta sivuilta.

”Unohdan aina meret. Maatkin unohdan, mutta katson ne salaa kun olet toisaalla. Meret ovat isoja, niitä ei voi katsoa salaa.” (runosta Mille rannalle lähdit)

Ihastuin myös hypnoottiseen runoon Kerran oli hiekkaa. Unimaiset vaihdot kaappaavat mukaansa ja pakottavat hyväksymään yhtäkkisen siirtymän hiekasta ja pyramideista baarijonoon. Ensin tulee tunnelma, hieman todellisuudesta irtautunut. Sieltä joutuu suunnistamaan takaisin tunnistettavaan. Toisten runojen kohdalla se käy vasta monen lukemisen jälkeen. Kokoelma on siis tavallaan haastava, joskin jotkut runoista jäävät lopulta etäisiksi eikä tunnelma kanna aivan kaikissa runoissa. Pidin tästä kuitenkin kovasti ja etsin varmasti käsiini myös Kurton muut neljä kokoelmaa.

Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006)

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Runomaanantai: Paetkaa purret kevein purjein

Tartuin klassikkoon ja luin ensimmäisen Eeva-Liisa Mannerin kokoelmani. Paetkaa purret kevein purjein sijoittuu Mannerin runotuotannon loppupuolelle. Se velloo suureksi osaksi muistoissa, mutta on myös kantaaottava. Prologi ja ensimmäinen osa kertovat maailman painosta ja ainaisesta tappamisesta. Pitkä prologi ”Jos Yin Yuan palaisi” on palopuhe rauhan puolesta. Ei myöhemmin ole runoilijaa uskoa, kun hän väittää nyt tietävänsä, ettei nureaa ja oikeaa olekaan.

Liikutaan unissa ja muistoissa. Muistot uusivat ja uusivat. Unissa on lapsuuden metsän tuntu ja kaiut menneestä. Ne sekoittuvat unien outouteen.  Lapsuuden ikuinen hevonen vierailee unissa ja itkee antiikin sankarin kuolemaa. Se kuolee itse sillalla karmeana muistona

,kuin tajuntani olisi syöpynyt
tähän halkaistuun hetkeen, joka on kuin kuilu.

Manner kirjoittaa ikävästä, mutta myös onnesta. Hetki viivytään hiljaisuudessa, toisen odotuksessa, metsittyvän kylän autiudessa. Tunnelmat vievät mukanaan, mutta moni runo vaati useamman lukukerran. ”Metsä tulee huoneeseen” ja ”Tämä ei ole kylä” upottivat heti luokseen. ”Lapsuus, villikaura” vaati muutaman lukemisen. Upeasti Manner kuljettaa mukanaan myös pitkissä runoissa, kuten prologissa. Unitunnelmaan vei esimerkiksi ”Vähän viiniä. Vuode”

Vähän viiniä. Vuode. Ero päivien äänistä. Kaihdin.
Yö. Ajomies siirtyy ikkunan läntiseen reunaan.

Unen veräjä on auki, ja yhä keräytyvät
eläinten tyynet laumat tammien alle.

Runoissa on usein se kurjuus, että tuntee itsensä tyhmäksi avautumattomien kielikuvien ja kulttuuristen viittausten edessä. Manner viittailee Japaniin ja antiikin Kreikkaan, mutta onneksi maltillisesti. Vaikkei oma sivistystaso (joka tietysti vielä poikkeaa vuosikymmenten takaisista muotivirtauksista) riitäkään, ei se tässä kokoelmassa pilaa runojen tunnelmasta nauttimista. Ja mikä nautinto, kun jokin viittaus avautuu:

Kawabata

kylvää sanat lumeen
: ne hohtavat.
Näin valkaistaan pellava.


Eeva-Liisa Manner: Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971)

maanantai 1. helmikuuta 2016

A glance at Patti Smith Complete

Helmikuun runomaanantai on pelkkä vilkaisu. Ajatuksena oli paneutua Patti Smithin töihin, mutta aika loppui pahasti kesken. Niinpä tulin lukeneeksi vain hajanaisesti tätä yhtä teosta, joka kyllä hienosti välittää aikakauden vapaasti assosioivaa ja kevyesti sotaisaa tunnelmaa.

Lyriikat toimivat polkuna musiikkiin. Kiinnostavat sanat ohjasivat kuuntelemaan tarkemmin sellaisiakin kappaleita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Ensimmäisillä lehdillä siteerataan Allen Ginsbergiä ja moni kappale muistuttaakin vimmaista Howlia. Ne vaativat tavoittelemaan rytmiään ääneen tai edes koneen kaiuttimista ulos säristen.

Kokoelmassa on muutama muukin teksti, mutta pääpaino on sanoituksissa. Sanoituksista ilmeisesti vain osa on Smithin yksin kirjoittamia. On myös välitekstejä, joissa Smith kertoo lyhyesti musiikin pariin ajautumisesta ja soittamisesta. Mustavalkoiset valokuvat esimerkiksi Mapplethorpelta ja Liebovitzilta tuovat Smithin maailman lähelle. Taitavasti koottu, nautinnollinen, kirja.      


Patti Smith Complete: 1975 – 2006: Lyrics, Reflections & Notes for the Future (Harper Perennial, 2006)

maanantai 4. tammikuuta 2016

Runomaanantai: Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki kirjoittaa lyhyitä muutaman rivin runoja. Ne ovat pieniä huomioita, joskus teräviä ja syviä, joskus nokkelia ja keveitä. Hän kääntää sanat ja asiat vastakohdikseen ja yhdistelee asioita tavalla, joka saa nauramaan ääneen. Teoksen kuusi osaa on teemoiteltu löyhästi. Ensimmäisessä siirrytään kehon ihmettelystä järven äärelle. Toisessa osassa kierretään vuodenaikoja keväästä kesään ja syksyyn, talveen ja taas kevääseen kesään ja syksyyn talveen. Sitten seikkaillaan ihmisten parissa, palataan kotiin, mökkiin ja kodin kirjapinoihin. Työttömyydestä siirrytään konttorityöläisen kankeaan selkärankaan ja kuudennessa osassa käsitellään jo kuolemaa lempeällä ja haikealla tavalla.

Runot ovat oivaltavia eikä joukkoon mahdu kuin pari mitään sanomattomampaa riviä. Yhtenäisestä lyhyestä muodosta huolimatta ajatuksia on monipuolisesti. Nautin niin sanaleikeistä (paju naukuu kevättä) kuin niiden yhdistelystä terävämpiin huomioihin (joutomaalla ajatus rehottaa). Puujalkahuumorikin on kaunista runossa, jossa ihmetellään miten kirkon pihamaan kyltti pelastustiestä osoittaa alaspäin. Sanat vievät järvelle ja auringon lämmittämille portaille, väsyneen työläisen kolottavin jäsenin maisemaa tuijottelemaan. Sielua arjenkauniisti lämmittelee, että tuosta vain, jokapäivästä, tipahtelee tällaisia hetkiä.

Näinhän se menee:
ostan painotuotteita,
olo kevenee.

Ei talvikunnossapitoa kannattaa pitää käden ulottuvilla ja ottaa esiin, kun kaipaa päivään kuplivaa iloa tai kevyttä haikeutta.


Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015)

maanantai 7. joulukuuta 2015

Runoja isoisän hyllyltä

Tämän runomaanantain teos on saapunut hyllylleni isoisäni jäämistöstä. Pappa kirjoitti kaikkiin liikeneviin papereihin (ylijääneisiin eläkepamfletteihin ja liki puhki haurastuneisiin toimistopapereihin) kirjoituskoneella ja käsin, välillä vähän limittäin ja lomittain. Niistä löytyi kymmeniä ja kymmeniä runoja, joiden ainakin kuvittelisin liikuttaneen häntä tavalla tai toisella. Joistakin runoista löytyy myös lausumisen apumerkkejä. Onkin hauska tapailla toisen ajattelemaa rytmiä runoihin ja kuvitella missä tilanteissa hän niitä on mahtanut lausua.

Juho Mäkelä on minulle tuntematon nimi. Googlailun perusteella selviää, että runoilija oli myös toimittaja ja SKDL:n kansanedustaja. Vuonna 1913 syntynyt Mäkelä on tässä kokoelmassaan jo nuoruuden totuutensa tylpistänyt, vanheneva ihminen. Nimirunossa ”Häviäminen” onkin kadotettu ihanteet. Totuudesta on jäljellä ”arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna”. Jatkettava kuitenkin on ”kunnes kaatuu jokainen vuorollansa”.

On tavoiteltava hyvän ja pahan tietoa, vaikkei sitä koskaan tavoita. ”…ja vain sentähden elämällä on arvoa.” Ihanteet ovat kuolleet, kaikki jatkuu aina vaan samana ja oikeamieliset vaiennetaan puolueissa. Toisaalla kirkastuu muuta tärkeää. Luonto, aineen kierto kuolemasta elämään, äiti. Sattumalta kirjasta löytyi runo myös eiliseen itsenäisyyspäivään. Tasavallan yhteen kutsumat kalliit vaatteet ovat komeita, ”mutta arkana nurkassaan värjöttää sydän, ihmissydän.”

Teos on kolmas ja viimeinen Mäkelän julkaisema runokokoelma. Kielessä on kaikuja paatoksellisesta julistustekstistä. Surumielisyys ja taipuminen elämän kulkuun tekevät runoista kuitenkin ajatuksellisesti vivahteikkaampia.  


Juho Mäkelä: Häviäminen (WSOY, 1966)

maanantai 2. marraskuuta 2015

Runomaanantai

Lukemistoni laajentamisen nimessä pyrin jatkossa kirjoittamaan jostakin runokokoelmasta jokaisen kuun ensimmäisenä maanantaina. Alkajaisiksi kirjastosta löytyi Pekka Jäntin Houdinin uni, joka on ilmestynyt 2010. Tuttuja asioita uudesta näkökulmasta tarkastelevat runot saivat paikoin nauramaan ääneen. Teen epäoikeutta teokselle ja lainaan lauseen sieltä täältä, kokonaisuuksia karusti leikellen. Toisaalta joissakin runoissa kokonaisuus ei tunnu merkittävältä, vaan niitä lukee lauseeseen kerrallaan pysähtyen. 

Muistokirjoituksessa Houdinille tai vastaavalle löytyvät esimerkiksi seuraavat luonnehdinnat Houdinista tai vastaavasta: ”Surun joulupukki. […]Liukumatto lentävien mattojen joukossa. ”

Hypnoosissa taas pyydetään kuvittelemaan asioita sivukaupalla. Esimerkiksi: ”Kuvittele desperanto, yksinäisten hiljainen ja sukupuoleton kieli.”

Toisaalla taas ”Rakkaus vähenee kuin pankkitoimihenkilöt.”

Nauramaan saavat oivallukset. Marketin ruuhkaan liukenee kuin kasvisliemikuutio. Kieli on alakuloisen rytmikästä, ajattelu inhimillistä mutta haastavaa. Rakastuneen illuusiossa turhaudutaan siihen, kuinka vaikeaa on kuvailla rakastettua. Pitäisikö hänen huuliaan verrata kauriiseen vai peuraan, voiko käyttää kaupallisia mielikuvia, voiko puhua pepusta? Monet runoista ovat myös visuaalisia. Maisemanavauksen kolme lausetta sijoittuvat yhtä avarasti kuin aiheensa. Sateen ja vanhuuden illuusio näyttää molemmilta. Jotkut runot ovat melkeinpä interaktiivisia (kuinka ikävän tehokas sana).

Uusiutuvan illuusion lukeminen keskeytyy tiedotukseen: ”Kaikki illuusiomme ovat nyt varattuja, lue kunnes illuusio vapautuu.”

Rukoilkaamme päättyy arvosteluihin: ”Järkyttävän huono runo.” (Nainen, 25.)

Hyvästijättötreenissä kehotetaan:

”Huiskuta kuin sievistelevä eläin.
(Eläimen saa valita vapaasti, mutta suosittelen muulia.)”

Maanantaiprojektin ensimmäinen oivallus: hyvä runokirja on vaikea luovuttaa takaisin kirjaston anonyymeihin käsiin.


Pekka Jäntti: Houdinin uni (Teos, 2010)