torstai 30. maaliskuuta 2017

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Pistaasitahnalla täytettyä puustia en tosiaan
 pitkään vierelläni tuntenut.

Tiina Raevaaran novellikokoelmassa liikutaan pääosin tutussa maailmassa, jossa sitten kuitenkin on jokin toisin. Novelleissa on kiehtovia ideoita ja pääosin ne toimivat erinomaisesti. Niiden ajatusleikeistä moni jääkin mielen perukoille kykkimään. Gordonin tarinan sairaala on sellainen kuin sairaalat nyt ovat, mutta siellä lääkäreinä toimivat linnut. Lintu ja ihminen kohtaavat erilaisuutensa samassa sairaalahuoneessa maatessaan. Kaunis ja hieman kaihoisa tarina avaa kokoelman hienosti.

Lähimpänä arjen totuttua asetelmaa ovat novellit, jotka tuntuvat kuvaavan siihen sopimatonta kokemusta. Siskon käsittämätön kuolema muuttuu asunnossa piileskeleväksi hirviöksi, perinnöksi saatu tuoli pakottaa elämään menneiden sukupolvien tapaan, metsä pyrkii suruna taloon sisään ja sodan aikaisessa metsässä tuntuvat vaanivan paholaiset. Viimeksi mainitussa novellissa Nälkä on ilmeisesti tositarina pohjalla, Raevaara on käyttänyt siinä oman rintamalla olleen sukulaisensa kirjoitusta. Fantasiaelementti on tässä novellissa hienoinen, se lähinnä voimistaa nälän ja kylmän synnyttämää pahaenteisyyttä. Outo syntyy pikemminkin lukijan päässä kuin tarinan todellisuudessa.

Anobium pertinaxissa kuolemankello-niminen öttiäinen mönkii seinien sisällä ja luo yhdessä kaappikellon lyöntien kanssa kunnon melun taloon, jossa perheen äiti on kuollut jo aiemmin ja nyt aamulla myös isä on kadonnut. Vastuu pikkuveljestä ja kiihtyvä tatatadingdong saa lukijankin verenpaineen hieman nousemaan. Toisessa talossa lahjaksi saatu maalaus esittelee Kaivon, josta maalattuun maailmaan nousee lapsia Sonjan hoidettavaksi, Mestarin työvoimaksi. Tämä novelli muistuu taatusti mieleen, kun seuraavan kerran miettii mitähän tuokin abstrakti tekele esittää.

Osa novelleista kiehtoo enemmän idean kuin kerronnan tai tarinan puolesta. Luojani, luomani esittelee robotin, joka alkaa ajattelemaan liikaa. Sudenkorento taas leikittelee rinnakkaistodellisuuksien mahdollisuuksilla ja epilepsian aiheuttamilla kokemuksilla. Pirunpääskyt on kuvaus nuoresta ja tuhoisasta rakkaudesta. Karhunköynnöksessä asutaan epävakaassa todellisuudessa. Novellissa Kiitos kaikesta! kertoja saa jostakin syystä vieraaksi itsensä. Sääksissä taas mies palaa vuosi vuoden perään samalle suolle sääksien saapumista seuraamaan ja aina hänen saapuessaan nousee ukkonen.

Gordonin tarinan, Nälän ja Karhunköynnöksen lisäksi pidin erityisesti novellista Pilven veikko keisarin syleilyssä. Se on ärsyttävän ja ylimielisen pilvi-intoilijan kirjoittama artikkeli lentäjästä, joka joutuu keskelle ukkospilveä. Hienon tarinan outouselementti on yksinkertaisuudessaan kaunis. Lentäjän hurja pilvikuvaus saa kiinnostavasti täydennystä ärsyttävän pilviharrastajan tiedoista.

15 novellia lisää novellihaasteeseen, nyt luettuna on 42 novellia.


Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni (Teos 2010)

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi



Itsemurhaan päätyneet eivät sovi mihinkään kategoriaan. Niinpä heidän tekonsa jäävät täysin yksityisiksi tragedioiksi.

On vuosi neljäkymmentäviisi ja neuvostojoukot tunkeutuvat yhä syvemmälle Saksaan. Demminissä vallitsee epätoivoinen odotus pakoteiden sulkeuduttua. Ainakin 600 ihmistä päätyy omaan ratkaisuunsa, itsemurhaan. Joki täyttyy ruumiista, mutta hengen saa pois myös hirttämällä, ampumalla, myrkyttämällä. Se viedään yksin tai yhdessä, naapurin, ystävän tai perheen kesken. Oman hengen lisäksi se riistetään lapsilta. Ei itsemurhaan päätyneiden pelko mitenkään perusteetonta ole. Miehittäjät tappavat, raiskaavat, pahoinpitelevät ja ryöstävät kaiken minkä irti lähtee. Florian Huber ei kuitenkaan tyydy tähän selitykseen.

Itsemurhien lisääntyminen kolmannen valtakunnan alueella alkoi Huberin tutkimusten mukaan jo silloin, kun Saksan tappio alkoi näyttää todennäköiseltä.  Huber luonnostelee kuvan kansallissosialismin aikaansaamasta hurmoksesta, ihmisistä, jotka antoivat elämänsä puolueen käyttöön. Kun tuo elämänrakennelma sortui, sortui samalla heidän maailmansa. Huberin mukaan kyse oli myös syyllisyydestä. Vaikka virallinen totuus ei tuntenutkaan massamurhia ja itärintaman järjetöntä väkivaltaa, kiiri sana kuitenkin kotirintamalle. Työpalvelussa miehitetyillä alueilla työskennelleet siviilit ja lomille kotiin palaavat sotilaat ja keskitysleirien työntekijät toivat kotiin tiedon kauheuksista. Tieto siitä, mitä kaikkea idästä saapuvilla miehittäjillä olisi kostettavanaan, ajoi ihmisiä epätoivoon.

Kolmannen valtakunnan kansalaiset olivat laittaneet kaiken tulevaisuudenuskonsa Hitleriin. Huberin teoksen jälkeen on vaikea ajatella, ettei tavallinen ihminen olisi aavistanut millaiselle pohjalle heidän valtakuntaansa rakennettiin. He tiesivät, että heidän olisi voitettava. Mikään muu ei voisi oikeuttaa heidän johtajansa tekoja, heidän tekojaan. Alkuun tuntuu siltä, että Huber vetää linjoja turhan suoriksi tehdessään tällaisen johtopäätöksen. Mutta kyllä hänen päätelmänsä tuntuvat lopulta kohtuullisilta. Lupaathan tappaa itsesi on vahva esitys siitä epätoivosta, johon vaihtoehdottomuus ja viha ja pelko ja vääryys voivat johtaa.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi (Atena 2016)

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto: Suomen luolat



Oksan hyllyltä -blogi julisti täksi Maailman vesipäiväksi Lumoava luonto -haasteen. Sen tarkoitus oli innostaa luontokirjojen lukemiseen. Löysin kirjaston hyllyltä onnekseni teoksen aiheesta, josta en tiedä yhtään mitään. Lukiessa kaipuu kesään ja retkeilyyn alkoi taas kasvaa. 

Luolatutkimus on Suomen luolat –teoksen mukaan Suomessa vasta alussa. Tutkijat ovat lähteneet kartoittamaan luolia vajavaisten listausten ja kuulopuheiden perusteella. 165 tarkemmin esitellyn luolan lisäksi he listaavat tässä kirjassa kaikki ne luolat, joiden olemassaolon he ovat paikan päällä käyneet tarkistamassa. Listasta löytyy myös tarkistamattomat luolat, innostuneiden tutkittavaksi. Tarkemman esittelyn saavista luolista löytyy kuvia, ajo-ohjeet, kuvaus ja koordinaatit.


Suomen luolat tarjoaa myös tietoa luolien syntymekanismeista, niissä esiintyvistä muodostelmista, niissä asuvista eläimistä ja niiden ilmastosta. Kirja on siis paitsi painoltaan myös sisällöltään tuhti teos. Siinä sijoitetaan suomalaisia luolia myös maailman mittakaavaan kertomalla eroista maailmalla yleisempiin luoliin.  Tällainen geologiaa tuntematon henkilö lukee sitä kuin se kertoisi vieraasta planeetasta. Tekstissä vilisee kauniita sanoja heliktiiteistä kuumaitoon ja speleoteemeihin.

Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan läpileikkauksen kaikesta luolatietoudesta kivilajeista kansantaruihin. Kirja onkin nopealukuinen tiedon pinnallisuuden vuoksi. Oppaana tämä tuntuisi toimivan parhaiten, mutta koko on este mukana kuljettamiselle. Toisaalta kyseessä on myös yritys listata Suomen luolat. Tämä on myös käsikirja ja raportti tutkimuksen tueksi.

Retkeilijä ei ehkä löydä Suomesta maailmanmallisia satojen metrien luolaverkostoja, mutta mielikuvitusta kutkuttavia nimiä, muotoja ja tarinoita kuitenkin. Myös joitakin luolista löytyviä luolamaalauksia esitellään. Hyvällä tuurilla kävijä pääsee tuntemaan kasvoillaan luolatuulen. Kiinnostava teos on siis kuitenkin hyvä opas kesäretkien suunnitteluun, kunhan lukemisen suorittaa kotona.


Aimo Kejonen, Tuomo Kesäläinen, Sakari Kielosto, Seppo I. Lahti & Veli-Pekka Salonen: Suomen luolat (Salakirjat 2015)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Feministisen lukuhaasteen koonti



Sivutiellä-blogin Feministinen lukuhaaste jäi osaltani lopulta yhteen ainoaan kirjoitukseen. Luin naistenpäivää varten 1700-luvun lopulla kirjoittaneen Mary Wollstonecraftin Naisten oikeuksien puolustuksen. Suomalaista naisasian sankaria Minna Canthia en ehtinyt häntä kunnioittavaa liputuspäivää varten lukea. Sen sijaan tein feministisen pikaotannan kirjahyllyyni ja mietin sen avulla mitä feminismi minulle kirjallisuudessa edes tarkoittaa.

Adichien We should all be feminists on tietysti jo nimensä puolesta feminismin asialla. Sen herättämää kohua on käsitelty sen verran paljon, että todettakoon tässä vaan, että kaikkien tosiaan olisi syytä olla feministejä. Se tuntuu olevan se ismi, jonka nimissä laajimmin ajetaan tasa-arvon asiaa. Tällaiset avoimesti feministiset kirjat ovat tärkeitä, joskin niitä tulee luettua yllättävän harvoin. Viimeisin lukemani taitaa olla Roxane Gayn Bad Feminist, jota ei valitettavasti omasta hyllystä löydy.

Muita selvästi feministisiä kirjoja tässä ryhmityksessä ovat Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat ja Margaret Atwoodin Orjattaresi. Edellisessä kuningas Arthurin taruissa perinteisesti pahoina tai viattomina tunnetuista naishahmosta tehdään monimutkaisempia. Samalla kerrotaan kuinka patriarkaalinen kristinusko jyrää jumalatarta palvovan luonnonuskon tieltään. Jälkimmäisessä taas kerrotaan dystooppinen tarina siitä, kuinka yhteiskunta muuttuu painajaiseksi naisille (ja samalla myös suurelle osalle miesväestöä). Näissä kirjoissa totuttu järjestys kiepautetaan kokonaisuudessaan toiseksi.

Fantasiakirjallisuudessa kirjailijalla on tietysti valta järjestää sukupuolten suhteet miten haluaa. Diana Wynne Jonesin Charmaine Baker saa tilaisuuden hankkia itselleen elämä, kun hän saa poikkeuksellista liikkumatilaa sukulaissedän talovahtina. Toisaalta Charmaine ja saman kirjan Sophie ovat vapaampia kuin muut naishahmot maagisten kykyjensä ansiosta. Myös Terry Pratchettin Granny Weatherwax pääsee noitana olemaan juuri niin karmiva eukko kuin itse haluaa. Yhtä lailla Philip Pullmanin Lyra saa kykyjensä vuoksi toimia toisin kuin muut naispuoliset ihmiset. Universumin tomu esittelee kuitenkin kaikenlaisia naisia. Kaikki nämä maailmat ovat lopulta kovin patriarkaalisia ja päätöksiä tekevät, toimivat, naishahmot ovat poikkeuksia.

Kotiopettajattaren romaanin feminismi ei kumpua niinkään itse kirjasta, kuin sen opetuksesta itselleni. On hyvä muistaa, että sellaisetkin ajat ja ympäristöt, jotka omaan silmään näyttävät mitä suurimmassa määrin miesten hallitsemilta, synnyttävät ilmiöitä kuten Brönten sisarukset sekä kotiopettajattaria, jotka joutuvat itse rakentamaan itselleen elämän. Moni kuvan kirjoista sisältääkin hahmoja, jotka luovat omalla työllään itselleen elämän miesten hallitsemissa ympäristöissä. Näin tekevät Dina, Graniittimiehen Klara, Jane Eyre ja Le Guinin Tenar. Toki hekin saattavat lopulta päätyä elämään perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti, turvallisen avioliiton puitteissa.

Nälkäpelin Katniss on kokoelmassa mukana, koskapa Roxane Gay puhuu hänestä Bad Feminist –kokoelmassaan. Gaylle Katniss on voimaannuttava hahmo, joka osoittaa kuinka hirveimmistäkin kokemuksista voi selviytyä. Naisten kohtaama väkivalta on usein sukupuolittunutta ja tämänkin vuoksi (anti?)sankaritar, joka ei suostu alistumaan osaansa, on ehdottomasti feministinen. Mielenkiintoinen kysymys onkin se, voiko uhri ylipäänsä selviytyä vai onko jonkinlainen voimaantuminen selviytymisen ja elämän jatkamisen ehto?

Jää on mukana papinrouvan Monan takia. Hän pysyy kyllä lestissään, mutta hoitaa sen sukupuolelleen usein sopimattomana pidetyllä kiukulla ja äkkipikaisuudella. Näinpä koin tämänkin hahmon feministisenä. Toki Monankin onnistuu olla oma itsensä, koska hän hoitaa työnsä yhteisön kannalta moitteettomasti. Feministinen otantani painottuukin näemmä suuresti sellaisiin tyyppeihin, joiden koen olevan enemmän kuin naiseutensa. Hiltusen rikoksia ratkovat Lia ja Mari kuuluvat myös tähän sarjaan.


Oma kirjahyllyni on satunnainen ja suppea, joten kovin montaa feminististä näkökulmaa en tainnut tästä otannasta saada irti. Mieshahmojen feminismikin jäi nyt kokonaan pohtimatta. Huomiotta jäivät myös kaikki ne seksuaalivähemmistöt, joiden asiaa feminismi nykyään ajaa. Aiheen pohdintaa on siis jatkettava vielä haasteen päätyttyä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset


Tartuin Sistersin veljeksiin lukematta edes takakantta. Bloggauksetkin tästä kirjasta ovat menneet minulta ohi. Pidin kuitenkin DeWittin Alihovimestari Minorista ja tuota kirjaa verrattiin muualla Sistersin veljeksiin jälkimmäisen hyväksi. Aloitin siis lukemisen suurin odotuksin ja vähäisin ennakkotiedoin eikä kirja pettänyt. Hieman yllätyin löytäessäni itseni villistä lännestä.

Charlie ja Eli ovat veljeksiä. He ovat tappavan tehokkaita kommodorin käskyläisiä ja matkalla taas yhdelle keikalle.  Charlie on elementissään, hän pitää työstä. Eli, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, eläisi mielellään tylsempääkin elämää. Hänen varassaan onkin suuri osa tarinan viehätyksestä. Eli pohdiskelee vakavaan ja realistiseen tyyliinsä läpi teoksen. Lukijakin ajautuu mukanaan ihmettelemään mikä hänet saa pysymään veljensä Charlien rinnalla.

Matka San Franciscoon on tietysti mutkainen. Osan mutkista synnyttää Elin surkea hevonen, joka ei aina osaa kulkea suorinta tietä. Veljekset tapaavat kaikenlaista porukkaa ja jättävät itse peräänsä ruumiin jos toisenkin. Lopulta päästään seuraamaan kultakuumeen kourissa hourailevia miehiä ja kalliin kaupungin pinnallista menoa. Sistersin veljekset tarjoaa varsin nautittavan, vinon ja tasatumman huumorin sävyttämän, reissun villiin länteen.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (Siltala 2012)

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Mary Wollstonecraft: Naisten oikeuksien puolustus



Murehdin sitä, että naisia halvennetaan jatkuvasti osoittamalla heille yhdentekevää huomiota. Miehet uskovat, että on ritarillista tehdä niin, vaikka he itseasiassa loukkaavat samalla naisia ja tukevat omaa ylemmyyttään.

Wollstonecraft kirjoitti tämän yhteiskunnallisen pamflettinsa vuonna 1792, Ranskan vallankumouksen ja rationalismin aikakaudella. Hän tarkasteli keski- ja yläluokkaisten naisten asemaa, mutta hänen näkökulmansa oli ennemmin yhteiskunnallinen kuin ainoastaan naisten oikeuksia koskeva. Teos argumentoi erityisesti sen puolesta, kuinka tasa-arvoinen koulutus tekisi naisista luontaista järkevyyttään toteuttavia parempia kansalaisia. Sukupuolten välinen tasa-arvo on tässä teoksessa samanlainen ongelma kuin yhteiskunnallinen tasa-arvo.

Teos rakentuu mielenkiintoisesti. Heti alusta saakka tehdään näennäistä myönnytystä toistelemalla sitä, kuinka mies on biologisesti vahvempi. Moneen otteeseen Wollstonecraft toteaa, että tokihan hänkin tyytyisi asiaintilaan, mikäli voitaisiin todella osoittaa naisten olevan myös henkisesti miestä alempia olentoja. Tämähän ei kuitenkaan onnistu ellei yhteiskunnallisia oloja muuteta niin, että molemmilla sukupuolilla on tosiasiassa samat mahdollisuudet kehittää itseään.

Naisten oikeuksien puolustuksessa painotetaan koulutuksen merkitystä. Mikäli naiset opetetaan vain tottelemaan eikä heille tarjota muuta elämänsisältöä kuin käyttäytymissäännöt ja koristautuminen miehiä varten, he jäävät lapsiksi. Tällöin heistä ei myöskään voi tulla hyviä vaimoja ja äitejä. Teos sisältääkin monia aikaansa kuuluvia ajatusmalleja, jotka nyt tuntuvat onneksi auttamattoman vanhentuneilta. Wollstonecraftille tärkeitä elämää ohjaavia tekijöitä ovat myös säädyllisyys ja Jumalan seuraaminen.

Wollstonecraft käy lennokkaan raivoisasti aikansa suuria ajattelijoita vastaan. Erityisen ankarasti hän erittelee Rousseaun tekstejä ja osoittaa niiden typeryydet ja sisäiset ristiriitaisuudet. Muita kirjoittajia kommentoiva luku on teoksen parasta antia myös siksi, että sen kieli on riemastuttavan kärkästä ja suorasanaista. Ehkä suomennoksen onnistuneesta nykyaikaistamisesta kertoo se, että Wollstonecraftin käyttämät sanankäänteet purkavat myös lukijan höyryjä.

Jos naisten sallittaisiin milloinkaan kulkea ilman talutusnuoria, miksi heidät pitäisi imarrella hyveellisiksi keinotekoisella maanittelulla ja sukupuoleen liittyvillä kohteliaisuuksilla? Puhukaa heille totuuden selkeää kieltä ja jättäkää sikseen alentavan hellittelyn kehtolaulun säkeet! Naisia pitäisi opettaa kunnioittamaan itseään rationaalisina olentoina, eikä johtaa heitä kiihottamaan valjuja mieliään keinotekoiseen intohimoon. Kun kuulen tämän saarnaajan kiekuvan mekoista ja neuletöistä, se saa sappeni kiehumaan.

Koulutuksen lisäksi Wollstonecraft puuttuu myös siihen, kuinka tyttöjen ei sallita lapsinakaan liikkua luontaisesti. He istuvat päivät sisällä tuhoamassa ruoansulatustaan. Naisten ei sallita ylläpitää ruumiinvoimiaan. Suomentaja katsoo esipuheessaan, että kirjoittaja itse joutui tämän ongelman uhriksi. Hän kuoli 38-vuotiaana synnytyksen heikentämänä.

Miehillä on paremmat ruumiinvoimat kuin naisilla, mutta jos kukaan ei ylläpitäisi virheellisiä 
kauneuskäsityksiä, naiset voisivat saavuttaa riittävästi riuskuutta, jotta heidän olisi mahdollista ansaita oma elantonsa. Se on itsenäisyyden todellinen merkki.

Nykyisin Wollstonecraft taidetaan mainita aina feministisen ajattelun historiaa laadittaessa. Vaikka tämä teos on aikansa tuote, tarjoaa se edelleen runsain määrin ajateltavaa. Filosofisesti ja yhteiskunnallisesti kunnianhimoisena teoksena tätä voi suositella lämpimästi. Lisäksi se on kirjoitettu erittäin hyvin.


”Jos naisia sivistetään miesten tavoin”, toteaa Rousseau, ”he muistuttavat enemmän ja enemmän omaa sukupuoltamme ja sitä vähemmän heillä on valtaa meihin.” Tämä on juuri se ilmiö, jonka ytimeen haluan päästä. En halua, että naisilla on valtaa miehiin, vaan että heillä on valtaa itseensä.

Osallistun tällä postauksella, näin Naistenpäivänkin kunniaksi, Feministiseen lukuhaasteeseen. Lisätietoja täältä.

Mary Wollstonecraft: Naisten oikeuksien puolustus (Savukeidas 2011, alkuperäinen ilmestymisvuosi 1792)

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Dekkarinälkä


Välillä täytyy saada ahmia dekkareita (ja toisinaan taas fantasiaa). Tällä kertaa kirjastosta tarttui mukaan tuttuja Nesbøta ja Minaa. Jälkimmäisen kohdalla meinasi jo iskeä epätoivo kun kirjan alku oli tylsää, tökeröä ja ennalta-arvattavaa kerrontaa. Kauaa ei onneksi tarvinnut odotella sitä tunnetta, ettei tarinaa enää halunnut jättää kesken. Kyseessä ei ole murhamysteeri, vaan tässä seurataan keikkansa möhliviä taparikollisia. Lisäksi äänen saa rikoksen uhriksi joutuva perhe. Poliisi tai lukija ei tiedä mistä oikeastaan on kyse. Perhe vaikuttaa kunnolliselta, mutta eksyivätkö rikolliset kuitenkaan väärään taloon? Kielellisellä epätarkkuudella on ratkaisussa hauska rooli. Poliisin puolella seurataan Alex Morrow’ta, joka esiintyy muissakin Minan dekkareissa. Rikoksen selvittelyn ulkopuolella pääpaino on Alexin ongelmallisissa väleissä kollegoihinsa. Toisaalta kotona odottavaa miestäkin hän tuntuu välttelevän. Glasgow on synkkä paikka, mutta tässäkin tarinassa noen tahrimien rakennusten välissä siintää mahdollisuus onneen.

Nesbøn kaksi teosta ovat teemoiltaan samankaltaisia, vaikka eivät varsinaisia jatko-osia olekaan. Ne kertovat kahden miehen tarinat. Molemmat ovat päätyneet työskentelemään vaarallisille huumekuninkaille. Virheet tai liika tieto uhkaavat päättää molempien elämän ennen aikojaan. Miehet eivät ole mitään enkeleitä, vaan monin tavoin väkivaltaan ja rikoksiin sekaantuneita. Heitä seuraa toivoen, että moisesta verkosta voisi olla mahdollista päästä pois. Siis muutenkin kuin kuolemalla. Toinen tarinoista sijoittuu Osloon, toisessa paetaan Finnmarkiin. Molempien päähenkilöille avautuu mahdollisuus uuteen elämään. Mutta ennen sen hataran unelman toteutumista on lyötävä rikollispomon joukot heidän omilla keinoillaan.

Dekkarinälkä on tyydytetty, hetkeksi.

Helmet-haasteeseen sijoitan nämä kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos (Mina) ja 23. Käännöskirja (Nesbø)

Jo Nesbø: Verta lumella I ja II (Johnny Kniga 2015)

Denise Mina: Yksin yössä (Like 2011)

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Ohikirjallinen päivitys

Lupailin viime syksynä käydä ainakin kahdessa kulttuuritapahtumassa ennen vuoden loppua. Vaan enpä käynyt. Loppuvuodesta kävin sentään katsastamassa yhden näyttelyn. Kyseessä oli Tennispalatsissa esillä ollut Yayoi Kusama. Hänen värikylläinen näyttelynsä piristi kovasti kylmää joulukuuta, mutta on jo ehtinyt siirtyä muualle.
Yayoi Kusama: Hymn of Life, HAM


Tänä vuonna aion kunnostautua myös esittävän kulttuurin kuluttajana. Ensimmäiseksi suuntasin Kansallisteatteriin katsomaan Shakespearen näytelmää Rikhard III. Sitä esitetään osin loppuunmyydyin näytöksin Willensaunassa. Käyn todella harvoin teatterissa ja odotukset ovat ehkä sen myötä aina hieman kohtuuttomat. Shakespeare ei tällä kertaa oikein iskenyt, vaikka toki näytelmä oli laadukas ja sain siitä paikoin paljonkin irti.

Rikhardia esittävä Kristo Salminen oli vakuuttavan epämiellyttävä vallanhaluisena ja vainoharhaisena Rikhardina. Erityisen vaikutuksen teki myös koko esityksen musiikista vastannut, lavalla lähes koko ajan pysytellyt Mila Laine. Pidin lavastuksesta, se taipui pienin muutoksin näytelmän tarpeisiin ja jäi oikeutetun syrjään tarinankerronnasta. Loppua kohden tunnelma myös alkoi tiivistymään ja kohtaus, jossa pimeys tiivistyy Rikhardin ympärille, oli toteutettu hienosti valojen ja höyryn avulla.

Ennen esitystä kävin katsastamassa myös pari näyttelyä. Koska mikään niistä ei myöskään valloittanut, epäilen että kyse oli osin huonosta kulttuurinkulutuspäivästä. Kiasmassa oli tuona päivänä vielä esillä Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin yhteisprojektista syntynyt näyttely Pahan jälkeen sekä Mona Hatoumin näyttely. Kiasmassa on viime vuosina ollut monia vähän vastaavan tyyppisiä yhteiskunnallisesti kantaaottavia näyttelyitä. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Näistä näyttelyistä kumpikaan ei oikein puhutellut.

Koutaniemen kuvat olivat toki upeita, erityisesti kaksi kuvaa nauravista naisista, joiden kasvot joku tutuista mutta vähemmän turvallisista miehistä oli tuhonnut hapolla. Yksinkertainen kontrasti kauhean ja elämänilon välillä toimi ja naiset olivat kuvissa esillä itsenään, eivät pelkkinä uhreina. Näyttely kokonaisuudessaan tuntui kuitenkin latistavan kauheat aiheet yksiulotteiseksi saarnaksi. Tällä kertaa kuvat olisivat ehkä olleet monisanaisempia yksin. Mona Hatoumkaan ei koskettanut. 
Hänen teoksistaan riemastutti kuitenkin tuoli, jonka istuimelle oli kolmion muotoon aseteltu häpykarvakeko. Taisin nauraa ilahtuneesti ääneen kaikille niille mielleyhtymille, joita tuoli synnytti.

Amos Anderssonissa taas oli esillä pelkistettyjä teoksia. Siellä tuli hieman kiire ja mieleen jäivät lähinnä Elina Merenmiehen tumman kauniit teokset. Linkkivinkki. Ja StiinaSaaristo. Hänen työnsä jäävät aina mieleen, johonkin alitajuntaan kummittelemaan. Kun uusi Amos Rex valmistuu vanhalle bussiasemalle, ei tässä AA:n talossa ilmeisesti enää näyttelyjä nähdä. Siispä kannattaa käydä nyt. Jo itse vanha talo on kuljeskelun arvoinen.


Kotiin palatessa nautiskelin joka suuntaan lentävistä hiutaleista ja upottaviksi yllätyssilmäkkeiksi dyyniytyneestä lumesta. Lyhyesti: myrskyn tunnusta. Sitä ehkä kaipasin tuona päivänä näytelmältäkin. Talvesta on tullut alkuvuodesta nautittua kuitenkin myös lempeämmissä tunnelmissa. Tuusulanjärvellä pääsin testaamaan kahteen otteeseen retkiluistelua ja sain itseni vihdoin helmikuussa myös lähiladuille aamuauringosta nauttimaan.