Näytetään tekstit, joissa on tunniste Runohaaste. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Runohaaste. Näytä kaikki tekstit

tiistai 2. tammikuuta 2018

Runohaaste 2017

Olen tänä vuonna lukenut haasteen myötä enemmän runoja kuin koskaan. Olen myös varma siitä, että runot jäävät nyt lukupinoihin. Sen sijaan niistä kirjoittamiseen en ole löytänyt tyydyttävää tapaa. Se olkoon ensi vuoden haasteena. Luin tänä vuonna 10 runokokoelmaa. Näistä vain seitsemän oli peräisin suomalaisilta runoilijoilta ja sopii näin haasteen sääntöihin (jotka siis unohdin iloisesti vuoden kuluessa). Sanoisin kuitenkin, että haaste onnistui erinomaisesti runoinnostuksen sytyttämisessä ja on suoraan syypää myös brittiläisten runoilijoiden lukemiseen.




Aloitin haasteen helmikuussa saamelaisten kansallispäivänä, koska satuin löytämään kirjastosta saamelaisrunojen antologian. Luin vuoden aikana toisenkin saamelaisrunoilijan teoksen. Suomalaista klassikkoa edusti Sirkka Turkka. Hänen kokoelmansa löi ällikällä. Myös Ilpo Tiihonen kuulunee vanhempaan suomalaiseen runoilijakaartiin. Uudempaa runoa edustivat Erämaja ja Kosola. Ensin mainitulta kuuntelin myös erinomaisen runoäänikirjan. Lisäsin listan päätteeksi myös brittiläiset kokoelmat. Nimenomaan suomalaista runoa tuli kuitenkin luettua yhteensä 7 kokoelman verran. Kiitos kovasti haasteesta blogiin Reader, why did I marry him?

Luetut runot:

En laske, en koskaan (toim. Kaija Anttonen) (linkki)
Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (linkki)
Anja Erämaja: Laulajan paperit (linkki)
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille (linkki)
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (linkki)
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (linkki)
Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (linkki)

Gillian Clarke: A Recipe for Water (linkki)
Ashley, Pilkington, Massiah: HELL-P ME (linkki)


Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (linkki)







maanantai 18. joulukuuta 2017

Runoja - Hell-P Me



Hell-P Me on kiinnostava projekti. Siinä kolme nuorta brittirunoilijaa on viestitellyt sähköpostitse toisilleen vajaan vuoden ajan. Keskustelu on käyty runoin ja on paitsi vastavuoroista, myös arkisia tuntemuksia dokumentoivaa. Runoissa näkyy ajan vaihtelu – jouluna puhutaan ylensyönnistä ja päivänpolitiikkaan viitataan suoraan. Samoin runoissa puhutaan suoraan keskustelukumppaneille, toivotaan pikaisia vastauksia ja puidaan runonvaihdon merkitystä.

but you read it blue and read it yellow
read furious rage as calm and mellow
(Lily)

Kaikilla kolmella on oma selvästi erottuva äänensä. Lily Ashley on lennokas ja tuntee ääripäästä toiseen. Grace Pilkington on itseironisen lempeä. James Massiah Elää uhmakkaasti. Runonvaihto paljastaa myös jotakin kunkin elämästä. Kumppanit vaihtuvat ja työ tuntuu välillä merkityksettömältä. Yksi tarvitsee lääkkeitä pysyäkseen itsenään ja toinen käyttää niitä milloin mihinkin tarkoitukseen. Tuntuu myös siltä, että jokaisella on erilainen elämänpiiri. Grace opettaa ja viihtyy kotona. James ja Lily bilettävät. Kuitenkin he lukevat toisiaan arvostuksella ja kiinnostuksella ja tämä lämpö välittyy myös lukijalle. Onkin jännittävää miettiä, kertovatko runot niin suoraan kirjoittajien elämästä kuin minkä vaikutelman niistä saa.

I danced so much
And sang so much
And slept at night
But not that much
(James)


Kokoelma on harvinaisen raikas osoitus kielen voimasta. Kaikki kolme kirjoittajaa onnistuvat luomaan arkisessa sähköpostin vaihdossa koskettavia ja yleismaailmallisia teoksia. Osa on ajankohtaan sidottuja ja toiset tuntuvat lähinnä kirjoittajalleen terapeuttisilta. Suurimmaksi osaksi runot ovat kuitenkin työstettyjä kokonaisuuksia. Ne toimivat myös luettuina. Ostin kokoelman Hayn festareilta eksyttyäni kuuntelemaan näitä kolmea runoilijaa, jotka lukivat yleisölle tätä vuoropuheluaan. Esityksen näkeminen vaikutti varmasti myös lukukokemukseen, sillä runoilijat piirtyivät jo sen perusteella tarkasti mieleen. Nyt lukiessa he tuntuivat jo hieman tutuilta.

Santa’s sacks hang underneath my eyes,
and my arteries bubble with wine,
Greasy skin pricked with pine,
It’s no wonder I feel far from fine.
(Grace)

Lily Ashley, Grace Pilkington, James Massiah: 'Hell-P Me' (Little Grape Jelly, 2017)

lauantai 9. joulukuuta 2017

Marraskuun runoja

Luin marraskuussa kahta runokirjaa limittäin. Ne kuuluvat suomalaiselle grand old ladylle Sirkka Turkalle sekä walesilaiselle, kansallisrunoilijaksikin nimetylle, Gillian Clarkelle. Vaan kovin olivat erilaisia nämä kokoelmat.



Clarken kokoelman teemana on vesi kun taas Turkka kirjoittaa kuolemasta, luopumisesta, rakkaista elämistä. Clarke kirjoittaa jollakin tavalla steriililtä tuntuvaa tekstiä. Sellaista runokieltä se tuntuu olevan. Siinä tunteet ovat niitä mitä runo sanailee, eikä runo siis tunnu niinkään kertovan tunteista. Kaunista tekstiä toki ja paikoin purevaakin. Turkan runojen verisen luopumisen rinnalla ne eivät kuitenkaan tuntuneet juuri miltään. Clarken luonto on kaunista ja enintään surullisin tavoin tunteita peilaavaa. Turkan luonto on kipua ja rakkautta, joka tuntuu luopumisen tuskana. Sen kauneus ei ole visuaalista vaan kahden elävän yhteyttä. Kun Clarke ylistää kymriä, oodailee Turkka sairaiden ja kuolleiden sydänverellä. Yhdistelmä oli siis harvinaisen huono ja Clarke varmasti ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Molempien kohdalla kyseessä oli ensimmäinen tutustuminen. Turkkaan tulen varmasti palaamaan pikaisesti, kun taas Clarke saa jäädä odottelemaan toisenlaista aikaa.

Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (Tammi, 2004)
Gillian Clarke: A Recipe for Water (Carcanet, 2009)

lauantai 7. lokakuuta 2017

Syyskuun runot



Syyskuu osoittautui blogiblokin ajaksi. Ei syntynyt tekstin tekstiä, eikä juuri tullut luettuakaan. Runohaaste on osaltani sujunut yhtä lailla hitaasti. Syyskuuhun sisältyi kuitenkin peräti kaksi runokokoelmaa. Anja Erämajaan ihastuin kuunneltuani hänen teoksensa Kuuluuko tämä teille BookBeatiltä. Ilpo Tiihonen puolestaan oli uusi tuttavuus.

Erämaja kirjoittaa proosamuotoista runoa. Suurin osa näistä tuntui olevan noin puolen sivun mittaisia kertomuksia enemmän tai vähemmän absurdein maustein. Tiihosen runot ovat siinä vierellä mainio kontrasti. Hän leikittelee kielellä enemmän, käyttää mittaa, rikkoo mittaa, soinnuttaa. Erämajan runot tuntuvat olevan temaattisesti lähempänä toisiaan, mutta Tiihoseltakin löytyy jokunen punertava lanka.

Erämajan itse lukema äänikirja teki sen verran vahvan vaikutuksen, että näitäkin runoja lukiessa kuulen hänen alakuloisen pompöösin äänensä. Ja se on riemastuttavaa se! Runoissa ollaan ihan tavallisissa paikoissa; asunnoissa, työpaikoilla, kursseilla. Tavallisuus kuitenkin venyy ja kasvaa absurdeihin mittoihin ja kattilasta kaikkialle leviävät herneet osoittelevat parisuhteen kipupisteitä. Lukiessa hymyilyttää ja ilahduttaa. Samalla niissä on kuitenkin ulkopuolisuutta, jonka alla piilee elämän outous ja raskaus.

Kokoelmista löytyy yllättävä lauluyhteys. Laulamisen fyysisyys ja vaikeasti sanoitettava henkisyys on läsnä monessa Erämajan runossa ja ilahduttaa ilmaantuessaan myös Tiihosen kokoelmaan. Jälkimmäinen runoilee muuten vaikeammin tavoitettavilla kieli- ja mielikuvilla. Ne hämmentävät väliin, eivät aivan ryhdy puhuttelemaan. Kielen käyttö on kuitenkin niin taitavaa, että runoja lukee jo sen vuoksi mielellään. Jonkinlainen surullisuus, ehkä kuoleman häämöttely, on runojen päällimmäinen tunnelma. Sen puhkaisee monessa runossa kehon lämpö. Erityisesti mieleen jää oodi pyllylle ja toisaalta runo, joka yrittää kuvailla runoa. Ja sopivasti Tiihonen runoilee myös syyskuusta ja kultaisen rypsin kohtalosta syksyn saapuessa.

Mitä sanotte syyskuun yössä, kun sammuu
maailman tuike,
ja aine tungetaan pimeään myllyyn

Tiihonen, Rypsi

Niinpä. Pelargonia sentään vielä kukkii.

Anja Erämaja: Laulajan paperit (WSOY, 2005)
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (WSOY, 2009)

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Äänikirjoista

Suhteeni äänikirjoihin on epäluuloinen. Koetin päästä tästä ongelmasta yli tutustumalla BookBeatiin kokeilujakson verran. Jakso osui sopivasti niin, että pääsin lataamaan puhelimelle reissukuunneltavaa. Yllätyin hieman valikoiman monipuolisuudesta. Olen viimeksi tainnut katsella äänikirjoja vuosikymmen sitten kirjaston hyllyllä. Silloin ne olivat CD-muodossa.




Ensimmäisenä tein turvallisen valinnan. Stephen Fry lukemassa omaa kirjaansa olikin ihan kelpoa 
ajankulua. Fryta kuunteli mielissään silloinkin, kun huomasi eksyneensä hänen karismaansa ja unohtaneensa kokonaan keskittyä sisältöön. Kuuntelin muistelmat kuitenkin loppuun, joten aivan epäonnistunut ei tämä ensimmäinen kokeilu ollut.




Sitten päätin tarttua fiktioon. Olen halunnut palata Neil Gaimanin Unohdettuihin jumaliin uudelleen siitä saakka, kun kuulin kirjan pohjalta tehdystä tv-sarjasta. Mistähän sen muuten näkisi? Päädyin alkuperäiskieleen, koska pidän kovasti Gaimanin kielestä ja kerronnasta. En kuitenkaan saanut kuunneltua tätä teosta loppuun. Nillityksen aihe on kyllä epäreilu. Kirjahan sijoittuu Yhdysvaltoihin, eikä sekään kai olisi luontevaa, että sen hahmot puhuisivat brittiaksentilla. Jotakin olennaista alkuperäisteoksen poljennosta jäi kuitenkin pois. Periaatteessa kuuntelu oli ihan miellyttävää, mutta en kokenut ollenkaan kuuntelevani Neil Gaimania. Pöh! Luen jatkossa Gaimanini itse ääneen haluamallani rytmillä.





Positiivisin äänikirjakokemus oli yllättäen runoteos. Anja Erämajan Kuuluuko tämä teille kertoo naapureista kuivalla huumorilla ja alakuloisella itsereflektiolla höystettynä. Runot on myös säestetty pelkistetyillä kokoonpanoilla. Ihan mahtava esitys (ja tietysti lasken tämän myös runohaasteeseen mukaan). Suomalaisista teoksista kokeilin vielä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät –teosta. Hukattuani juonen täysin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana luovutin. Ehkäpä äänikirjat eivät vain ole minua varten. Ainakaan silloin kun ne luetaan väärin...

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän



Kirjan kannessa on koti ja lapsi, kannen liepeessä kuva häistä. Runoissa löydetään maailmalta rakas, ikävöidään kotiin, palataan kotiin, perustetaan perhe. Ne muodostavat kronologian. Tavataan, asutaan toisen kulttuurissa, tullaan raskaaksi, muutetaan taas toiseen kulttuuriin. Erilaiseen on vaikea sopeutua, mutta erillään on ikävä. Ilo ja kyyneleet vuorottelevat.

Kokoelma on todella henkilökohtainen. Tulkita ei tarvitse, Aikio-Arianaickin runot menevät suoraan asiaan. Siinä onkin näiden runojen vahvuus. Niissä käsitellään onnea ja rakkautta, mutta myös tuntemattoman pelkoa, alhaista katkeruutta ja pettymystä, ristiriitaisia ajatuksia aina vain parkuvaa lasta kohtaan. Ja muiden ihmisten istuttamaa syyllisyyttä:

älä vihaa
ole rauhallinen
lapsestasi tulee kiltti

En ensin tiedä mitä ajatella, sillä runojen lukeminen tuntuu melkein tirkistelyltä. Hiljalleen niiden rehellisyys alkaa kuitenkin vaikuttaa. Jos jostakin teoksesta voi käyttää sanaa elämänmakuinen, niin tästä.

vangillakin
enemmän vapautta
kuin kotona

yksivuotiaan äitinä

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (Kustannus-Puntsi, 2006)

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu



ja jos vain uskaltaisimme olla vihaisia
emme palaisi tänne

Päällimmäiset ajatukset lukiessa: maailma loppuu ja ihminen on pelkkää katoavaa lihaa, yksi masentunut, melankolisen seksuaalinen ruumis. Maailmaan hitaasti laskeutuvasta hämärästä nousee kuitenkin synkkää leikkisyyttä (ja taivaalta avaruuskissoja). Parissa pidemmässä runossa on lyyrisen toistuvia avainlauseita helpottamassa niiden tulkintaa.

mutta vielä meillä on leipämme

Jääkaappimagneeteista kootut runot taas keventävät kokoelmaa ja avaavat ihmisen himokasta kaipuuta kosketukseen. Loeta, Malraux’ta ja Foreria mukailevat listat (kyllä, jouduin vähän googlailemaan jokaisen kohdalla) osoittavat ihmisen naurettavuutta ja ihmisten naurettavaa samanlaisuutta keskenään. Kosolan ihmiset tuntuvat tosiaan olevan avaruuskissojen leikkikaluja. He yrittävät tarttua mitättömiin elämiinsä lopun aikoja katsellessaan.

etsiä hyvää tapaa kuolla
koska ei löydä hyvää tapaa elää

Kuulostaa kovin synkältä, mutta tässä on myös kokoelman vahvuus. Kosolan runot sallivat ihmiselle hänen pienuutensa, säälittävyytensä ja täyttymättömän kaipuunsa. Varjoisa maailma epätäydellisine ihmisineen on lohdullinen, jopa kaunis. Ja ihmisen maailman loppuessa

pulut laihtuivat perusrakenteiden halkeamissa


Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko, 2016)

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan



Tänään on äitienpäivän lisäksi toinenkin juhlapäivä. Dylan Thomas Day juhlistaa Walesin varmasti tunnetuinta runoilijaa. Sen kunniaksi luin Thomasin suomennettuja runoja (ja sain vihdoin käytyä runohaasteen kimppuun, kiitos vaan haasteajan pidentämisestä!)

Thomas ei kirjoita helposti avautuvia runoja, vaan ne ovat täynnä paitsi symboliikkaa myös merkitysten vaihtoja ja runoilijan itse kehittelemiä hahmoja. Hänen ihmisensä on osa luontoa, ihmisen kuolema osa universumin elämää. Runossa Kieltäytyminen suremasta lapsen kuolemaa tulipalossa Lontoossa Thomas kirjoittaa

En murhaa
hänen lähtönsä ihmisyyttä haudan totuudella
enkä saastuta hengen levähdyspaikkoja
enää yhdelläkään elegialla
viattomuudesta ja nuoruudesta.

Runojen aiheet vaihtelevat ruumiin iloista mystiseen lapsuuteen sananjalkamäellä. Lukiessa perusteellinen esipuhe ja kääntäjän suomennoksiin liittyvät huomiot ovat ahkerassa käytössä. Luen

Pidelkää kiinni näistä muinaisminuuteista käenkuussa
Glamorganin kukkulan hontelon, neljännen esteen alla,
kun vihreät kukinnot kiitävät ylöspäin ajan jahdissa;

enkä ymmärrä yhtään. Suomennos on vuodelta 1990 ja on vaikea sanoa missä määrin vanhahtava kieli on alkuperäisen vaatimaa. Ainakin kaivostyöläiseen viittaavan sanan laturi merkitys on erikseen luettava suomentajan huomioista. Vaan sitten

Valo puhkeaa sinne missä aurinko ei paista;
missä meri ei liiku, sinne tulvii
sydämen vuorovesi,
ja valon olennot, sarastuksen henget
kiiltomadot päässä,
marssivat lihan läpi missä liha ei peitä luita.

Suomentaja selittää tätäkin runoa, antaa vihjeitä tulkintaan. Mutta teen omani, nautin kielestä, kielikuvista ja päädyn osin toisiin merkityksiin. Se vie aikaa, monta lukemista, mutta yht’äkkiä runo on tärkeä ja kaunis, hurjakin. Runojen voima tuntuu löytyvän niiden monimerkityksisistä, konkreettisista kuvista. Jostakin saa aina kiinni, vaikka vaivaa on nähtävä.

Suomentaminen on varmasti ollut erittäin haastavaa. Silti yksi Thomasin tunnetuimmista runoista Do not go gentle into that good night on saanut Marja-Leena Mikkolalta pätevän käännöksen Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön. Myös suomennoksen voi lukea hurjana ja raivo tarjoaa jo sanana samanlaista dramatiikkaa kuin englannin rage.


Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.

Suurin osa Dylan Thomasin runoista näyttää pääkaupunkiseudulla viihtyvän Pasilan kirjavarastossa enkä varaamatta saanut kirjastoreissulta matkaan yhtään alkuperäiskielistä teosta. Suomennoksia tulee laulettua pään sisällä ja sekin taitaa olla onnistuneen käännöksen merkki. Samankaltaisesti soi alkuperäinen kieli

Rage, rage against the dying of the light.

Kaikki lainaukset ovat pätkiä pidemmistä runoista.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava, 1990)

maanantai 6. helmikuuta 2017

Runoja saamelaisten kansallispäivän kunniaksi


Vuonna 2010 julkaistussa kirjassa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria kerrotaan, ettei saamenkielistä runoutta ole julkaistu suomeksi lainkaan antologiamuodossa. Kirjastosta mukaani tarttui kuitenkin teos En laske, en koskaan – kokoelma saamelaista runoutta. Se on julkaistu 2015 ja paikkaa osaltaan antologian puutetta. Runot on koonnut kääntäjä Kaija Anttonen, toisaalta omien mieltymystensä mukaan, toisaalta tuodakseen suomen kielelle joitakin vähän tunnettuja runoilijoita ja tunnettujen tekijöiden huonosti tunnettuja runoja.

Saamelaisrunoudessa näkyy joikuperinne, mutta se ei määritä sitä. Kuten Niillas Holmberg huomautta, ei runous myöskään kuulu saamelaisperinteeseen. Toisaalta luonto on kokoelman runoissa vahvasti läsnä. Holmberg kertoo Jano-lehden artikkelissa, että joiku ”vedetään” ympäröivästä luonnosta. Tunteet kuvataan myös monissa runoissa luonnon keinoin. Kokoelmassa En laske, en koskaan tämä näkyy kesän leppeytenä, kivien suojana, tuulen voimana. Toisaalta Holmberg myös huomauttaa, ettei kieli ole pysynyt aivan kehityksen perässä ja saameksi onkin helpompi ilmaista ulkona kuin sisällä. Kieli itse antaa keinot kuvata sisäistäkin tunnetta luonnon tapahtumien kautta.

Saamelaisrunous oli pitkään kantaa ottavaa, pyrkimystä tehdä marginaalista hyväksyttyä kirjallisuuden kautta ja tuoda sitä näkyväksi. Nykyään sen aihepiirit ovat kuitenkin siirtyneet myös sisäiseen tarkasteluun. Kokoelmassa on useita runoja, jotka kertovat alisteisesta asemasta valtakulttuuriin nähden. 40-luvulla syntyneet Rose-Marie Huuva ja Inghilda Tapio kuvaavat kauas kouluun pakotettujen lasten huonoa kohtelua. Toisissa runoissa taas kuvaillaan sitä kuilua, joka saamelaisten ja valtaväestön luontokäsityksen välillä on. Rauni Magga Lukkari käsittelee myös naisen asemaa saamelaiskulttuurissa ja sen sisäistä patriarkaalisuutta.  

Rawdna Carita Eira on syntynyt 1970 mutta ilmeisesti poronhoito on hänelle tuttu aihealue, sillä kokoelman runoissa kuljetaan viikkoja sateen valuessa selkää pitkin. Suojaa etsitään kivien alta, lämpöä saadaan tulipaikkoja ympäröivistä kivistä. Tunturissa haaveillaan makeasta appelsiinimehusta. Sara Margrethe Oskalin runot taas ovat suomennettuinakin kielellisesti kiinnostavia, hitaasti avautuvan rytmisiä.  Anttonen kertoo esipuheessa, ettei kyennyt suomentamaan Oskalin uusimmasta teoksesta yhtäkään runoa, sillä ne leikittelevät saamen kielellä liiaksi toiselle kielelle taipuakseen. Viimeiseksi sijoitettu runo kertoo näkemyseroista porotalouteen ja päättyy näin:

heillä on rajansa
niin on meilläkin

Runoissa käsitellään valtaväestön ja saamelaisten suhteiden lisäksi paljon myös yleismaailmallisia. Ruotsalaistamisen lisäksi rakkautta, kalloja kauppaavan Lestadiuksen lisäksi kuolemaa. Synnöve Persen taas on merta ja tuulta, meren muistoja ja tuntureiden kauneutta. Ajatuksia, jotka saavat muodon luonnosta, joskin melko korkealla tuulen matkassa liitäen.

Lukkari käy kiinni parisuhteen tasa-arvoon, miestensä puolesta työskenteleviin naisiin, sukupolviin, jotka aina vain piikoja, äiteihin, jotka eivät voi mitään synnyttäville ja imettäville kehoilleen. Luonnon kiertoon ja elämään, jossa siinäkin odotetaan kesän leutoja tuulia ja ”pieniä tykästymisiä”. Yhdessä runossa Biehtar kulkee nyt kaupungissa ja käyttää koiraa lyhtypylvään juurella. Muutamasta säkeestä lukee surullisen tarinan joko perinteisestä elämäntavasta luopumisesta tai sen menettämisestä. Kontion mukaan Lukkari käsitteleekin Biehtar-kokoelmassa juuri tätä luopumista omasta kulttuuritaustasta (valtaväestöön kuuluvan naisen vuoksi). Tämän runon suomentaja on siis valinnut todella osuvasti.

Valkeapäältä kääntäjä on valinnut sellaisia runoja, jotka ovat jääneet tuntemattomammiksi. Muutama sanoittaa sitä, kuinka mahdoton on näyttää joen tärkeys, kertoa ulkopuoliselle missä koti on. Sitten kaivataan toista kaamoksen alkaessa ja tunturin loppumattomuudessa. Ja odotetaan kuolemaa, mietitään milloin kesä oli täysi, milloin se päättyi, mitä on elämä. Vaikuttavaa ja niin lempeästi ajateltua.

Kokoelmaan on valittu Valkeapäätä lukuun ottamatta elossa olevia nykyrunoilijoita. Nuorin näistä on kuitenkin jo reilusti päälle nelikymppinen. Holmbergin mukaan saamelaisrunouden kulta-aika onkin ohi. Hän tituleeraa itseään ainoaksi alle kolmikymppiseksi saameksi julkaisevaksi runoilijaksi. Pienelle lukijakunnalle ei ole nykytilanteessa helppo löytää kustantajia. Toisaalta nuoremmille itseilmaisun vaihtoehtoja ovat myös esimerkiksi musiikki ja elokuvat.

Tunturista tupaan –teoksen artikkelissa Puolivälinilmiöitä Pohjoiskalotin kirjallisuudessa Riitta Kontio huomauttaa, että alueen kirjailijoiden saaneen koulutuksen enemmistökulttuuriin. Hän puhuu koko alueesta, eikä pelkästään saamelaisista. Tämä taitaa päteä kuitenkin erityisen hyvin saamelaisten kohdalla, varsinkin niiden vanhempien ihmisten, jotka on lapsena koulutettu vain suomeksi ja opetettu pitämään valtakulttuuria (ainoana) normina. Millainen mahdollisuus vähemmistön edustajalla tällöin on puhua omalla äänellään? Oman kielen käyttö on varmasti merkittävä tekijä, mutta vasta valtakielellä on mahdollisuus saada ääni kuuluviin. Vähemmistökirjailijalla taitaa olla kaksinainen tehtävä. He vahvistavat omaa kulttuuriaan sisäisesti ja toisaalta valtakulttuuria vastaan (tai sen sisällä). Kontio huomauttaa myös, että marginaalia on tuotu esiin myös valtakielellä kirjoitetulla vastarintakirjoituksella. Esimerkin tästä tarjoaa Nils-Aslak Valkeapään pamfletti Terveisiä Lapista vuodelta 1971.

Monikulttuurisen yhteiskunnan tuntomerkkinä pidetään eri etnisten ryhmien poliittista huomioimista, jolloin se tarkoittaa muun muassa sitä, että vähemmistöjen kirjallisuutta käännetään valtaväestön kielille, jotta vähemmistön edustajien ääni ja näkemykset olisivat myös valtaväestön luettavissa. (Vuokko Hirvonen teoksessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria)

Kirjassa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria kerrotaan, että vuodesta 1980 vuoteen 2008 ilmestyi vain toistakymmentä saamelaisteosta suomeksi. Mikä mahtaa olla tilanne nyt?

Osallistun tällä sekä runohaasteeseen että Suomi(ko) 100- haasteeseen.

Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan – Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär 2015)

Lähteet:
Marja Tuominen ym. (toim.): Tunturista tupaan (Kustannus-Puntsi 1999)
Sinikka Carlsson ym. (toim.) : Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (SKS 2010)

Niillas Holmberg: Saamelaisrunoilija kanavana luonnolle (Jano-verkkolehti #3) Linkki tekstiin