keskiviikko 31. elokuuta 2016

Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas kertoo Yarvista, jonka haaveet pappisurasta murenevat isän ja veljen kuolemaan. Yarvista on tultava kuningas, vaikka hän ei raajarikon kätensä ja luonteensa puolesta sotaisaan toimeen sopisikaan. On oltava vahva ja lähdettävä sotaretkelle kostamaan isän ja veljen murha. Kaikkien mielestä Yarvi ei kuitenkaan ole sovelias kuninkaaksi ja yhtäkkiä hän löytääkin itsensä orjakauppiaan kellarista. Sieltä alkaa raskas matka takaisin kotia kohti.

Tarinan elementit ovat aika tuttuja. Päähenkilö joutuu ylittämään oman vajavaisuutensa voidakseen puolustaa omaansa, mutta pystyy syntyperänsä turvin kuitenkin nousemaan vaikeuksien jälkeen takaisin sinne, missä valta asuu. On epätavallisia hahmoja, joista tulee hänelle läheisiä, ja muitakin salaisuuksia paljastuu kuin Yarvin syntyperä. Yarvi on kuitenkin aika velmu hahmo, eikä aina pysty tai haluakaan valita sitä, mikä ehkä vaikuttaisi olevan oikein. Seuraavilta osilta toivon ainakin lisää juonitteluja ja vaikeita valintoja, ehkä myös muidenkin henkilöiden kuin Yarvin osalta.

Teos on Särkynyt meri-sarjan ensimmäinen osa. Seikkailu ja toiminta ovat pääosassa, eikä fantasiamaailma pääse vielä syventymään. Vauhdikas ja helppolukuinen kirja kuitenkin on ja kiinnostava uutuus. Seuraava osa on jo matkalla omaan kirjastooni ja toivon, että siinä paneudutaan enemmän tuohon maailmaan, joka ensimmäisen osan perusteella jäi vielä aika tuntemattomaksi.


Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Jalava, 2016)

maanantai 29. elokuuta 2016

Ensimmäinen vuosi


Olispa kakkua.

Blogi täyttää tänään jo kokonaisen vuoden. Päätin vuosi sitten aloittaa bloggauksen ja naputtelin ensimmäisen kirjapostauksen. Seuraaviin kirjoituksiin tallensin kuluneen kesän retkiä, minkä jälkeen tekstit ovat taas käsitelleet kirjoja. Lopulta blogia on siis nimestä huolimatta kirjoiteltu pääosin nojatuolissa. En tarkkaan tiennyt mitä blogilta odotin. Taustalla oli ainakin toive siitä, että lukisin sen myötä enemmän sekä pyrkimys kirjoittaa enemmän. 

Vuoteen on mahtunut noin 50 luettua kirjaa, joista muutama ei ole päätynyt blogiin, koska niistä ei vain ole ollut mitään sanottavaa. Tämä on minulle hurjasti tavanomaista suurempi määrä, vaikka olen ennenkin kuvitellut lukevani paljon. Erityisen tyytyväinen olen siihen, kuinka paljon runoja ja kotimaista kirjallisuutta olen lukenut. Kerran kuukaudessa toteutettava runomaanantai jäi kuitenkin aika nopeasti sivuun, sillä halusin pohtia ja ihan vaan fiilistellä runoja pidempään ennen kirjoittamista. Niitä on kuitenkin vielä tulossa! Toinen teema oli Wales, joka kuitenkin on jäänyt kahteen teokseen (joista toisesta vielä on unohtunut tuo tunniste). Tarkoitukseni on siis lukea walesilaiskirjoittajien teoksia. Tämä teema jatkuu, joskin varmaan yhtä hitaasti kuin tähänkin asti. Ehkä löydän vielä sellaisiakin kirjoja, jotka on alun perin kirjoitettu kymriksi. Innostus kumpuaa vaihto-opiskeluajasta Walesissa.

Kirjabloggaajien yhteisö on osoittautunut erityisen mukavaksi. Olen osallistunut kahteen maratoniin ja kahteen haasteeseen. Erityisen ilahduttavaa on tietysti kommentointi ja mukavia haasteitakin on blogiin jätetty. Itse olen vieraillut muiden kommenttibokseissa turhan harvakseltaan, vaikka välillä blogien lukemiseen uppoaakin tunneiksi. Kiinnostavien kirjablogien määrä on aika huimaava ja ilahduttavan erilaisia lukuvinkkejä ja näkemyksiä niistä löytääkin. Päädyin kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä viime syksynä myös siihen, että samaan aikaan voi helposti aloittaa neljä täysin uutta harrastusta ja aikaa ei ole sen seurauksena tuntunut kunnolla riittävän niistä yhteenkään. Toisaalta blogi on ollut hyvä syy varata aikaa myös lukemiselle ja kirjoittamiselle.


Tiivistäen blogivuosi on pistänyt lukemaan enemmän, lukemaan monipuolisemmin, hurahtamaan muiden blogeihin ja kirjoittamaan retkikertomuksia, mitä sitäkään en aiemmin ole tullut tehneeksi. Bloggaaminen jatkuu siis, ehdottomasti.

On se syksykin kiva, on se syksykin kiva, on se
syksykin kiva, on se syksykin kiva, on se...

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Vuorista ja vedestä



Metsäisen Suomen kasvattina koen avoimet luonnon tilat yhä poikkeuksellisina lahjoina. Siis silloinkin, kun ympärillä ei muuta kuin tilaa olekaan. Ehkä tämän takia olen viihtynyt tuntureilla, Skotlannin nummilla ja nyt Alpeilla. Tällä vaelluksella vaikutuksen teki myös se, kuinka jylhästi luonnon kiertokulku oli näkyvissä. Aamulla heräsimme yleensä laaksojen leirintäalueilta, joiden pohjalle kosteus oli yöllä laskeutunut. Teltta oli aina raskas aamukasteesta. Kannoimme kosteuden seuraavaan yöpaikkaan, jossa aurinko ja tuuli juuri ehtivät kuivattaa teltan ennen seuraavan yön laskeumaa.





Harva huippu oli enää lumipeitteinen näin loppukesästä. Jäätiköitä ja lunta kuitenkin riitti valumaan voimakkaina pikkuputouksina rinteitä alas. Polun ylittäessä puron oli vastassa usein perhosparvi, joka lehahti lentoon pois askelen alta. Vesi keräsi voimia laskeutuessaan ja jatkoi alempana käsittämättömällä voimalla virtaavina jokina ja koskina. Melkein kaikki vesi oli turkoosia. Purojen vesiä olisi varmasti voinut juoda (ainakin muualla kuin karjankasvatusalueilla), mutta vesihuolto oli hoidettu lukuisina juomapisteinä, joita löytyi vähintäänkin alppimajojen yhteydestä. Oletin, että pisteet olivat sekä lähteitä että kaivoja.




Vesi uurtaa omia reittejään kiveen ja murentaa hiljalleen vuoria. Tarkemmin aihetta tuntematta oli mahdotonta erottaa, mitkä entiset vuoret ja nykyiset kivikasat ovat louhinnan ja mitkä veden aiheuttaman eroosion tulosta. Näyttää kuitenkin siltä, että maa-aines nousee samaa tahtia, kuin eroosio syö kiveä. Kaikki vuorilla kiertävä vesi saa ne tietysti myös kukoistamaan. Alppiniityt kukkivat yhä ja rinteillä riitti ravintoa myös karjankasvatuksen tarpeisiin.



perjantai 26. elokuuta 2016

Jo Nesbø: Torakat


Luinpas vihdoin ensimmäisen Harry Hole –dekkarini. Ja hyvähän se oli, onneksi on vielä monta jäljellä! Tässä kirjassa Hole matkustaa Bangkokiin selvittämään suurlähettilään murhaa. Diplomaattipiireissä ei olla niin tarkasti totuuden päälle ja kaupungin omat vitsaukset, kuten oopiumluolat ja rikollisjärjestöt tekevät tutkinnasta omasta puolestaan jännittävää.


Hole tuntuu melko tyypilliseltä nykydekkarin sankarilta. Hän on älykäs, mutta aika kujalla oman elämänsä ongelmien kanssa, erityisesti alkoholin. Pidin hänestä kuitenkin kovasti. Thaimaan kuvauksesta en enempiä osaa sanoa, koska en juurikaan paikasta tiedä. Tarina tuntui kuitenkin dekkarimittapuulla uskottavalta. Lisäksi tutkintaa johtava Liz ja muut thaimaalaiset poliisit tulevat juuri tarpeeksi tutuiksi ollakseen mielenkiintoisia. En malttanutkaan jättää tarinaa kesken, vaan lukaisin kirjan päivässä. 

Jo Nesbø: Torakat (Johnny Kniga, 2010)

tiistai 23. elokuuta 2016

Häpeäpaalu


David on professori, jonka mukavasti järjestetty akateeminen elämä murtuu syytteeseen seksuaalisesta ahdistelusta. Hän matkaa häpeäpaaluaan pakoon tyttärensä luo Etelä-Afrikan mustalle maaseudulle. Siellä kaikin tavoin etuoikeutetun valkoisen miehen maailmankuva joutuu venymään vielä omaa häpeäänsä vaikeampiin asioihin.

Luin Häpeäpaalua ennen kaikkea kertomuksena yhden keski-ikäisen miehen taipumisesta todellisuuden edessä. Akateeminen David kykenee analysoimaan omia tuntemuksiaan ihailtavasti, muttei pysty astumaan toisen henkilön asemaan kuin viileän havainnoinnin kautta. Hän rakastaa tytärtään, mutta inhoaa tämän sukupuolettomia vaatteita. Hän erittelee opiskelijaansa kohtaan tuntemaansa himoa, muttei missään kohtaa kyseenalaista tapahtumia. Olisiko Melaniella ollut muitakin syitä ahdistelusyytöksiinsä kuin poikaystävän ja vanhempien painostus?

Samalla teos on karu kuva Etelä-Afrikan maaseudusta, jossa valkoiset maanomistajat suojelevat väkivalloin maitaan ja elämäänsä mustalta valtaväestöltä. Davidin tytär Lucy yrittää pärjätä muilla tavoin, elämällä ilman suoja-aitoja. Tähän maailmaan Davidkin joutuu astumaan, tarttumaan niihin vähiin mahdollisuuksiin, joita kaiken tapahtuneen jälkeen on enää tarjolla.

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu (Otava, 2003)

lauantai 13. elokuuta 2016

Tour du Mont Blanc – tai kuinka opin, että vuoret ovat isoja


Kesälomareissu suuntautui tänä vuonna alpeille. Tavoitteena oli kiertää Mont Blanc ja sitä ympäröivää huippumassiivia kiertävä noin 160 kilometrin reitti, joka kulkee niin Ranskan, Italian kuin Sveitsinkin puolella. Aikaa oli varattu melkein kaksi viikkoa, vaikka tavoitteena olikin ehtiä muutamaksi päiväksi lepäilemään Ranskan puolelle. Reitti kierrettiin lopulta kahdeksassa päivässä. Nopeaa kulkua edesauttoi varmasti se, että pysyttelimme perusreitillä ja välttelimme vaikeampia reittivaihtoehtoja.

Lähdin matkaan melko huolettomasti. Kyseessä on kuitenkin vaellusreitti, eikä sillä tarvitse kiipeilyvarustusta tai kokemusta. Sitä en kuitenkaan ottanut huomioon, että vuorenrinteen kipuaminen on melkoisesti rankempaa kuin peruslenkkeily tai lyhyiden seinien kiipeily sisätiloissa. Varsinkin, kun selässä on painava rinkka. Vasta viidennestä vaelluspäivästä alkaen tuntui kipuaminen kohtuullisen hyvältä, eikä ollut enää niin toivottoman hidasta kuin aiempina päivinä.

Reitti nousee pariin otteeseen 2500 metrin korkeuteen. Päiväkohtainen nousu vaihteli 750 metristä noin 1300 metriin. Laskua tuli tietysti saman verran ja sekin osoittautui raskaaksi kuluksi. Vaikka oma kuntoni ei aivan sallinut miellyttävää kulkua läpi koko reitin, korvasivat maisemat vaivan helposti. Ja tietysti se tunne, kun iltaisin pääsi telttaan makoilemaan tyytyväisenä kuljetusta matkasta ja noustuista metreistä. Palaan reissuun varmasti vielä moneen kertaan. Mukana oli painosyistä vain kännykkä, mutta senkin kameralla sai onneksi tallennettua jonkin murusen ympäröivästä kauneudesta.



tiistai 9. elokuuta 2016

Yorro Yorro ja pikavisiitti Grönlantiin

Loma ja sen reissuun liittyvät valmistelut sekoittivat pahasti suuret suunnitelmat Kansojen juurilla -haasteeseen osallistumisesta. Juuri taidan ehtiä julkaisemaan tämän postauksen haasteen viimeisenä päivänä, 9.8. Tässä siis vielä kaksi pikaista katsausta alkuperäiskansoista kertoviin kirjoihin. Ensimmäisenä esitellyn Yorro Yorron tekijäkunnassa on myös itse aboriginaaleihin kuuluva David Mowaljarlai.


Yorro Yorro kääntyy kömpelösti jonkinlaiseksi jatkuvuudeksi. Ehkä ajaksi, jolloin elämä yhä uusiutuu ja muuttuu ja pysyy, vaikka aboriginaalit eivät enää asu ”in the bush” eivätkä nuoret tunne vanhoja tarinoita. Mowaljarlai tekee kuitenkin parhaansa säilyttääkseen edes muiston tarinoista ja unista, joita Kimberleyn alueen aboriginaalit ovat tunteneet. Yhdessä muutaman tutkijan kanssa hän vierailee pyhillä kalliomaalauspaikoilla ja kertoo tuntemansa tarinat kirjaan. Samalla Davidin oma kiinnostava elämä tulee kerrotuksi.

Teos on haastava, sillä Malnic kunnioittaa Mowaljarlain tarinoita niin suuresti, että välttää kääntämästä ja tulkitsemasta niitä. Ilman liitteenä olevaa sanastoa olisin ollut lukijana hyvinkin pitkällä nurmikon tai metsänkin puolella. Sen ja muiden liitteidenkään avulla eivät tarinoiden merkitykset aivan aukea. Ja tämä onkin kiinnostavaa. Teos tuntuu olevan suunnattu huomattavasti enemmän itse aboriginaaleille, kuin läntiselle tiedeyhteisölle tai lukijakunnalle. Kuvat vanhoista kalliomaalauksista ovat kuitenkin hienoja ja herättävät kunnioitusta, kuten myös tekijöiden matkat vaikeapääsyisten maalausten luo. Toisaalta kurkistus häviävään aboriginaalien perinteiseen elämäntapaan tuntuu arvokkaalta, vaikka pinnalliseksi jääkin. Itse unet, vanhat tarinat ja pyhien paikkojen suhteutuminen alueen kulttuuriin jäävät osin ymmärtämättä. Jäljelle jää tunne siitä, että on päässyt yhden kirjan verran mukaan johonkin todella erilaiseen.


Toisessa teoksessa on lähinnä hienoja valokuvia, joita Tiina Itkonen on ottanut matkoillaan maailman pohjoisimman kansan, polarieskimoiden, luo. Lyhyet tekstit kirjan lopussa esittelevät tämän alkuperäiskansan historiaa ja nykyisyyttä lyhyesti. Antoisimpia ovat kuitenkin kuvat. Niissä näkyy sulassa sovussa karut talot turkishousut ja muovinen leikkiauto, jogurttipurkki ja kuivuva jääkarhuntalja. Polaarieskimot ovat maailman reunalla ja silti yhteydessä.


David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Inner Traditions, 1993)

Tiina Itkonen: Inughuit (Libris, 2014)