Runoja - Hell-P Me

Hell-P Me on kiinnostava projekti. Siinä kolme nuorta brittirunoilijaa on viestitellyt sähköpostitse toisilleen vajaan vuoden ajan. Keskustelu on käyty runoin ja on paitsi vastavuoroista, myös arkisia tuntemuksia dokumentoivaa. Runoissa näkyy ajan vaihtelu – jouluna puhutaan ylensyönnistä ja päivänpolitiikkaan viitataan suoraan. Samoin runoissa puhutaan suoraan keskustelukumppaneille, toivotaan pikaisia vastauksia ja puidaan runonvaihdon merkitystä.

but you read it blue and read it yellow

read furious rage as calm and mellow

(Lily)

Kaikilla kolmella on oma selvästi erottuva äänensä. Lily Ashley on lennokas ja tuntee ääripäästä toiseen. Grace Pilkington on itseironisen lempeä. James Massiah Elää uhmakkaasti. Runonvaihto paljastaa myös jotakin kunkin elämästä. Kumppanit vaihtuvat ja työ tuntuu välillä merkityksettömältä. Yksi tarvitsee lääkkeitä pysyäkseen itsenään ja toinen käyttää niitä milloin mihinkin tarkoitukseen. Tuntuu myös siltä, että jokaisella on erilainen elämänpiiri. Grace opettaa ja viihtyy kotona. James ja Lily bilettävät. Kuitenkin he lukevat toisiaan arvostuksella ja kiinnostuksella ja tämä lämpö välittyy myös lukijalle. Onkin jännittävää miettiä, kertovatko runot niin suoraan kirjoittajien elämästä kuin minkä vaikutelman niistä saa.

I danced so much

And sang so much

And slept at night

But not that much

(James)

Kokoelma on harvinaisen raikas osoitus kielen voimasta. Kaikki kolme kirjoittajaa onnistuvat luomaan arkisessa sähköpostin vaihdossa koskettavia ja yleismaailmallisia teoksia. Osa on ajankohtaan sidottuja ja toiset tuntuvat lähinnä kirjoittajalleen terapeuttisilta. Suurimmaksi osaksi runot ovat kuitenkin työstettyjä kokonaisuuksia. Ne toimivat myös luettuina. Ostin kokoelman Hayn festareilta eksyttyäni kuuntelemaan näitä kolmea runoilijaa, jotka lukivat yleisölle tätä vuoropuheluaan. Esityksen näkeminen vaikutti varmasti myös lukukokemukseen, sillä runoilijat piirtyivät jo sen perusteella tarkasti mieleen. Nyt lukiessa he tuntuivat jo hieman tutuilta.

Santa’s sacks hang underneath my eyes,

and my arteries bubble with wine,

Greasy skin pricked with pine,

It’s no wonder I feel far from fine.

(Grace)

Lily Ashley, Grace Pilkington, James Massiah: 'Hell-P Me' (Little Grape Jelly, 2017)

Neil Gaiman: The View from the Cheap Seats

Hankin tämän kokoelman Neil Gaimanin esipuheita, juhlapuheita sun muita ei-fiktiivisiä tekstejä matkalukemiseksi kesällä. Se on sekalainen yhdistelmä erilaisia kirjoituksia sen tai tämän kirjoihin ja sarjakuviin liittyvän asian kunniaksi. Kirjoitukset ovat lyhyitä ja niitä onkin yhteensä lähemmäs sata. Toisaalta niiden vahvuus on juuri siinä, että ne ovat innostuneita ylistyspuheita tai kannanottoja kirjailijalta, joka rakastaa omaa genreään.

Mukaan mahtuu esimerkiksi pohdintaa siitä, miksi kauhutarinat ovat tärkeitä. Tämä kirjoitus sekoittuu kauhutarinoihin ja taas takaisin alkuperäiseen kysymykseen. Kuin ohimennen Gaiman käyttää lukijan rajamailla, eikä sen jälkeen voi ainakaan kieltää kauhun vetovoimaa. Technology does nothing to dispel the shadows at the edge of things. Muutenkin kirjasta tekisi mieli kopioida pieni vihkollinen sitaatteja. Toinen vihkollinen täyttyy niistä kertojista ja piirtäjistä ja teoksista, joihin pitäisi tutustua paremmin.

The View from the Cheap Seats osoittaa helposti, miksi Gaiman on niin tärkeä viime vuosikymmenien scifi- ja fantasiakirjallisuudelle. Kaikesta mihin hän koskee, tuntuu tulevan erityisen merkityksellistä, on kyse sitten juhlapuheesta, myytin uudelleenkirjoittamisesta tai Lontoon maanalaisesta. Tässä tapauksessa tuo merkityksellistyminen koskee käsiteltyjen aiheiden lisäksi itse lukemista. Kokoelma on todellinen lukemisen ylistys. Tilasin juuri joululukemistoon yhden Gaimanin suositteleman kirjan ja odotan jo kovasti, että pääsen lukemaan tätä kirjaa koskevan tekstin uudelleen.

Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Neil Gaiman: The View from the Cheap Seats (Headline, 2016)

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow

Teoksen inspiraationa on yksi taru vanhasta walesilaisesta Mabinogion-kokoelmasta. Kokoelma on peräisin keskiajalta ja kirjoitettu alun perin kymrin kielellä. Se kokoaa yhteen aiemmin vain suullisena esitettyjä tarinoita. Tarinat ovat osittain samoja, joita esimerkiksi kuningas Arthurista on kerrottu muissa lähteissä. Onkin epäselvää, kenen tarinat ovat alkuperäisiä. Joka tapauksessa kokoelma on tärkeä dokumentti walesilaisesta suullisesta tarinaperinteestä. Walesilaiskustantaja Seren on pyytänyt nykykirjailijoita muokkaamaan Mabinogionin tarinoita uuteen uskoon. Yksi näistä teoksista - Bird, Blood, Snow - ottaa käsittelyyn legendan Peredurista, Arthurin ihailijasta, joka päätyy matkoillaan kylvämään ympärilleen väkivaltaa. On arveltu, että Peredur olisi version Chrétien de Troyesin Percivalista. Jones tuntuu kallistuvan samalle kannalle, sillä jälkisanoissa hän kirjoittaa Peredurin tarinan tuntuvan keskeneräiseltä. Se on kuin kokoelma muodissa olevia teemoja ja käänteitä. Saman keskeneräisyyden tunnun Jones on jättänyt omaan versioonsa. Kirjassa on monia kertojia, poliisin tapauskertomuksia, sairaskertomuksia ja lehtijuttuja. Lukija tehköön omat päätelmänsä.

Nyky-Peredur on nuori poika rikkinäisestä perheestä. Hänen isänsä onneton nimi Ap Efrog kääntyy muiden lasten suussa haukkumanimeksi ape frog (apinasammakko). Poika huikkaa yksitoistavuotiaana (mikäpä muu luku voisi tulla kyseeseen kun ollaan tarustossa) heipat äidilleen ja kuulee väärin tämän neuvot. Niiden perusteella hän lähtee etsimään Arthuria, hyvin tietoisena vanhoista taruista. Niinpä hän ei ylläty, kun matkalle sattuu ruokaa tarjoava kaunis tyttö tai ensimmäinen pahantekijä, jonka silmään Peredur taruja noudattaen tuikkaa kepin. Tästä alkaa verinen matka, Arthurin etsintä, jossa Peredur mielessään oikeuttaa kammottavia tekoja omaan tarinaansa sopivina.

Bird, Blood, Snow on tarina hulluudesta ja onnettomasta lapsuudesta. Se on myös tarina väkivallasta ja tarinoiden voimasta. Vanhat tarut ovat usein äärimmäisen väkivaltaisia. On kiinnostavaa lukea tuollaisesta väkivallasta, kun se on siirretty nykykontekstiin ja vaikuttaa sen vuoksi täysin ylimitoitetulta ja väärältä ja mielenvikaiselta. Cynan Jonesin tapa kirjoittaa sopii erinomaisesti ohjaamaan lukijan huomiota yksityiskohtiin, jotka tekevät tarinasta satuttavan, jotka saavat väkivallan tuntumaan. Samaan aikaan, kun lukija säälii Peredur-poikaa, kammoaa hän tämän väkivaltaisuutta. Vaikka Jones kirjoittaa erittäin graafisesti väkivallasta, ei hän kuitenkaan mässäile sillä. Kaikki tarinan vivahteet ovat vain olemassa samaan aikaan, oli sitten kyse silmään tuikatusta kepistä tai saman kohtauksen kokon ympärillä naukkailevien lasten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä. Jones osaa poimia juuri ne asiat, jotka saavat lukijan ymmärtämään kohtausten monia vivahteita.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kirjan kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow (Seren Books, 2012)

Syksyn sarjakuvia

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Alan Mooren liiga koostuu muista teoksista tutuista hahmoista. On Mina Murray Bram Stokerin Draculasta, Jules Vernen Kapteeni Nemo ja Robert Louis Stevensonin Jekyll ja Hyde. Yhdessä nämä ”sankarit” toimivat brittiläisen salaisen palvelun kanssa imperiumin etuja puolustaen. Kuvittelin pitäväni enemmän kuin pidinkään. Ehkä hahmoja oli niin paljon, etten vielä tässä ensimmäisessä osassa päässyt heistä oikein jyvälle. Kuten seuraavaksi esiteltävä albumi, olisi tämäkin varmasti herkullisempi lukukokemus, mikäli hahmot olisivat tuttuja alkuperäisistä teoksista. Ihan hauskaa kevyttä seikkailua, jota voisi ehkä kokeilla vielä seuraavien kahden osan verran.

Helmet-haasteessa sijoitan albumin kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Sarjakuvan pohjalta on tehty elokuva.

Alan Moore, Kevin O’Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga. Ensimmäinen kirja, 1898 (Egmont, 2013)

The Books of Magic

Kannessa skeittailee Harry Potterin ikäinen ja näköinen poika, mutta tekijä on Neil Gaiman? Hämmennys syvenee kun huomaan albumin olevan reilusti 90-luvun puolelta. Lopulta sarjakuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Potterin kanssa (paitsi ikä, näkö, lasit, taikuus ja pöllö). Tarina kertoo nuoresta Timothy Hunterista, josta voi tulla maailman paras velho. Hän saa kuitenkin valita, haluaako astua taikuuden maailmaan. Oppaat vievät Timothya menneeseen ja tulevaan ja riitelevät keskenään siitä kannattaako poikaa jättää henkiin. Tavataan monia DC:n hahmoja ja eniten albumista saakin varmasti irti, jos tuntee minua paremmin DC:n sarjakuvia. Kyllä Timothyn seurassa kuitenkin viihtyi ja itse pidän siitä, kuinka tässä (kuten Gaimanin Sandman-sarjassakin) piirtäjät ja sitä myötä tunnelmat vaihtuvat joka tarinassa.

Näkökulma vaihtelee Timothyn ja auttajien välillä, joten sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Neil Gaiman, John Bolton, Charles Vess, Paul Johnson, Roger Zelazny, Scott Hampton: The Books of Magic (DC Comics, 1993)

Harlequin Valentine

Mitä tapahtuu, kun rakkaudella leikittelevä harlekiini antaa sydämensä ihmiselle (konkreettisesti, oveen naulattuna)? Rakkaudenkipeän narrin tarina saa albumissa modernin käsittelyn. Missy saattaakin osoittautua harlekiinille liian sitkeäksi palaksi pureksia. Rakkauden ja pilailun ruumiillistuma on tällä kertaa liian tosissaan. Albumin kuvitus herätti mielleyhtymiä 80-lukuun ja New Yorkiin, joista kumpikaan ei erityisemmin vetoa. Kokonaisuudessaan tarina ja kuvat olivat kuitenkin hauska lukukokemus.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 22. Kuvitettu kirja.

Neil Gaiman & John Bolton: Harlequin Valentine (Dark Horse Comics, 2001)

Paul Beatty: The Sellout

The Sellout taitaa olla oman lukuvuoteni vaikuttavin kirja. Olen tavallisesti nopea lukija, mutta tätä kirjaa olisin nautiskellut pidempäänkin kuin sen kaksi kuukautta, jonka aikana sen luin. Aihe on yhtä raflaava kuin käsittelytapa. Heti alussa käy ilmi, että päähenkilö on tehnyt elämänsä ensimmäisen rikoksen (This may be hard to believe, coming from a black man, but I’ve never stolen anything.) ja on nyt korkeimmassa oikeudessa syytettynä orjan pidosta. Satiiriksi teosta kai voisi kutsua, mutta se on myös paljon enemmän.

Dickens on pieni värillisten asuttama paikka. Se on köyhä ja aktiivisesti unohdettu. Niin aktiivisesti, että se katoaa kirjaimellisesti kartalta. Dickensistä tulee mieleen True Detective-sarjan toinen tuotantokausi, jossa myös liikutaan LA:n laitamilla olevissa (esi?)kaupungeissa. Molemmissa ne ovat jonkinlaisia rinnakkaistodellisuuksia. Dickensistä välittävät vain asukkaat, mutta hepä käyvätkin Selloutin johdolla vastarintaan. Kaikenlaisten viritysten (esimerkiksi sisarkaupungin etsinnän) jälkeen paikassa palataan segregaation aikaan. Kyse ei tosin ole enää siitä, että asukkaat haluavat takaisin kartalle. He haluavat määräysvallan omaan paikkaansa ja kieltävät valkoisen oikeuden päättää sen asemasta.

Teksti on yksinkertaisesti älykästä. Beatty näyttää lukijalle yhdenlaisen rodullistetun todellisuuden. Hän ei ainoastaan kerro siitä, vaan osoittaa ja myös spekuloi sillä. Teos on sen verran poliittinen, että sitä lukee pikemminkin kommentaarina kuin tarinana. Vaikka kyllä entinen lapsitähti (nykyinen orja) Hominy, räväkkä bussikuski ja Selloutin rakastettu Marpessa sekä päähenkilön karmiva tutkijaisä kiinnostavia hahmoja ovatkin. Viimeksi mainittu on saanut poikansa pään uudelleenjärjesteltyä psykologisesti kokeilevilla kasvatusmetodeillaan. Ehkä juuri sen takia päähenkilö näkee oman yhteisönsä tilanteessa aivan uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia.

Dickens on outojen tyyppien ja tapojen kokoelma ja tarjoaa sellaisena mahdollisuuden erikoiseen tarinaan. Päähenkilö kulkee paikallisten intellektuellien kokoukseen hevosella, lapset huvittelevat katsomalla ikivanhoja rasistisia lastenohjelmia ja Selloutin viljelmillä kasvavat neliön muotoiset vesimelonit. Teksti on täynnä merkityksiä ja varmasti niistä iso osa meni minulta ohi. Kieli monipuolista ja sikäli haastavaa, mutta itselleni osoittautuivat vielä haastavammiksi viittaukset paikalliseen yhteiskuntaan ja tapoihin ja kaikkein oletettavasti tuntemiin ohjelmiin ja yhteiskunnan rakenteisiin. Silloin tällöin olin siis aika pihalla, mutta kokonaisuudesta nauttimista se ei haitannut ollenkaan. Teos kestäisi varmasti toisenkin lukemisen. Toivottavasti kirja käännetään jossakin vaiheessa suomeksi. Onnistunut suomennos, sellainen ajattelun vivahteikkuuden ja kulttuuriset viitteet säilyttävä, olisikin melkoinen mahtisuoritus kääntäjältä.

The Sellout saa nauramaan ääneen, tuhahtelemaan, vähän kauhistelemaankin. Sen huumori on lakonista, muttei synkkää. On selviä piikkejä, kuten latinan käyttö siellä täällä – huomautuksena akateemisuuden oletetulle valkoisuudelle (tai värillisyyden oletetulle sivistymättömyydelle). Toisaalta huumori syntyy myös tarinan rakenteissa, siinä, kuinka tarinan (anti?)sankari on niin uhri kuin tekijä, arvostettava ja halveksittava. Koko ajan tarinassa kulkee mukana myös raivo, mutta se purkautuu huumorin kautta rakentavaksi. Maailmassa, jossa segregaatio on edelleen vallitseva yhteiskuntarakenne, voi parhaat tulokset saavuttaa tekemällä siitä näkyvää. Kirja kysyy vakuuttavasti mitä hyötyä syrjinnän kieltämisestä on, kun se on edelleen arkipäivää.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Paul Beatty: The Sellout (Oneworld, 2016)

Diana Wynne Jones: Witch Week

Witch Week kuuluu Wynne Jonesin Chrestomanci-sarjaan. Tässä osassa ollaan sisäoppilaitoksessa ja heti alussa selviää, ettei noituus ole siellä sallittua. Tämä on tietysti ongelma niille lapsille, joiden taikavoimat alkavat vasta paljastumaan heille itselleenkin. Koulu ei suvaitse noitia, mutta niinpä heitä vainotaan tässä yhteiskunnassa muutenkin. Larwood House on koti monelle orvolle, jonka vanhemmat ovat kokeneet karun kohtalon roviolla. Magian esiintymisen todennäköisyys näissä noitien jälkeläisissä on tietysti suuri.

Herra Crossleyn löytämässä väitetään, että luokassa on noita. Opettaja ei tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, mutta muille opettajille asiasta saattaa kehkeytyä varsin kannattava juoni. Lapset kyräilevät toisiaan ja mahdolliset noidat yrittävät piilotella voimiaan tai kieltää ne. Asiaa ei tietenkään helpota luokan sisäiset valtasuhteet suosittuine ja epäsuosittuine oppilaineen.  Eikä se, että koulussa alkaa tapahtumaan outoja.

Wynne Jones kuvaa karun maailman lasten silmin. Lapset tietävät kyllä, että noidaksi paljastuminen johtaa heidät kuolemaan vanhempiensa tavoin. Heidän välittömät ongelmansa ajavat kuitenkin pelon ohi. Yksi ei löydä lenkkitossujaan ja toisella on kuuluisan noidan nimi. Kuten tavallista, Wynne Jones kiinnittää huomion niihin lapsiin, jotka eivät oikein kuulu joukkoon edes ennen noidaksi paljastumista. Witch Week on jälleen yksi laadukas ja jännittävä kertomus ja lopussa tietysti tarvitaan Chrestomancin apua maailman raiteilleen palauttamiseksi. Pelottavan raikkaalta tuntui tässä kirjassa se ajatus, että noitansa roviolle tuomitsevassa maailmassa on yksinkertaisesti jotakin väärää.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Diana Wynne Jones: Witch Week (HarperCollins, 2008)

Jasper Fforde: The Eyre Affair

Thursday Next elää Lontoossa. Vuosi on 1985, mutta aivan mielikuvien 80-luvulta ei Nextin maailma vaikuta. Hän työskentelee kirjallisuusetsivänä ja tämä työ tuntuu olevan kovin tärkeä. Arvostettujen romaanien alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kansallisia aarteita ja pubeissa väitellään pikemminkin kirjallisuudesta kuin urheilusta. Tässä maailmassa kotiovellesi kolkuttaa baconisti ja yrittää vakuuttaa sinut siitä, että Francis Bacon kirjoitti Shakespearen näytelmät.

Kirjan rinnakkaismaailmasta nauttii varmasti eniten klassikkonsa tunteva lukija. Next jahtaa rikollista, joka onnistuu matkaamaan todellisuudesta kirjaan ja muuttamaan tarinaa. Kohteeksi joutuu Kotiopettajattaren romaani, johon Nextillä on hyvin henkilökohtainen side. Paitsi oudossa rinnakkaismaailmassa, pääsee lukija seikkailemaan myös Thornfieldissä. Omakin todellisuudentaju alkoi lukiessa hämmentymään niin, että piti melkein tarkistaa kuinka Kotiopettajattaren romaani oikeasti päättyikään.

The Eyre Affair on Thursday Next-sarjan aloitusosa. Goodreadsissä se tuntuu jakavan mielipiteet kahtia. On niitä, jotka pitävät sitä nerokkaana ja niitä, joiden mielestä se on kliseinen. Itse nautin kirjasta. Melkein samanlainen maailma on kovin hedelmällinen alusta ilahduttaville yllätyksille, kun omat odotukset keikautetaan ja oudosta tuleekin normaali. Tästä syystä en halua myöskään kertoa tarinasta enempää, yllätykset ovat olennaisia lukunautinnolle. Vaan se piti vielä mainita, ettei Nextin ainoana huolena suinkaan ole romaanihenkilöitä kidnappaava rikollinen. Krimin sotakin olisi hyvä saada vihdoin päättymään.

“This evening several hundred Raphaelites surrounded the N’est pas une pipe public house where a hundred neo-surrealists have barricaded themselves in. The demonstrators outside chanted Italian Renaissance slogans and then stones and missiles were thrown. - - There was violence when surrealism was banned and there was violence as the same ban was lifted.”

Tämä on Fforden esikoisteos, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 42. Esikoisteos.

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder & Stoughton, 2001)

Äänikirjoista

Suhteeni äänikirjoihin on epäluuloinen. Koetin päästä tästä ongelmasta yli tutustumalla BookBeatiin kokeilujakson verran. Jakso osui sopivasti niin, että pääsin lataamaan puhelimelle reissukuunneltavaa. Yllätyin hieman valikoiman monipuolisuudesta. Olen viimeksi tainnut katsella äänikirjoja vuosikymmen sitten kirjaston hyllyllä. Silloin ne olivat CD-muodossa.

Ensimmäisenä tein turvallisen valinnan. Stephen Fry lukemassa omaa kirjaansa olikin ihan kelpoa 

ajankulua. Fryta kuunteli mielissään silloinkin, kun huomasi eksyneensä hänen karismaansa ja unohtaneensa kokonaan keskittyä sisältöön. Kuuntelin muistelmat kuitenkin loppuun, joten aivan epäonnistunut ei tämä ensimmäinen kokeilu ollut.

Sitten päätin tarttua fiktioon. Olen halunnut palata Neil Gaimanin Unohdettuihin jumaliin uudelleen siitä saakka, kun kuulin kirjan pohjalta tehdystä tv-sarjasta. Mistähän sen muuten näkisi? Päädyin alkuperäiskieleen, koska pidän kovasti Gaimanin kielestä ja kerronnasta. En kuitenkaan saanut kuunneltua tätä teosta loppuun. Nillityksen aihe on kyllä epäreilu. Kirjahan sijoittuu Yhdysvaltoihin, eikä sekään kai olisi luontevaa, että sen hahmot puhuisivat brittiaksentilla. Jotakin olennaista alkuperäisteoksen poljennosta jäi kuitenkin pois. Periaatteessa kuuntelu oli ihan miellyttävää, mutta en kokenut ollenkaan kuuntelevani Neil Gaimania. Pöh! Luen jatkossa Gaimanini itse ääneen haluamallani rytmillä.

Positiivisin äänikirjakokemus oli yllättäen runoteos. Anja Erämajan Kuuluuko tämä teille kertoo naapureista kuivalla huumorilla ja alakuloisella itsereflektiolla höystettynä. Runot on myös säestetty pelkistetyillä kokoonpanoilla. Ihan mahtava esitys (ja tietysti lasken tämän myös runohaasteeseen mukaan). Suomalaisista teoksista kokeilin vielä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät –teosta. Hukattuani juonen täysin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana luovutin. Ehkäpä äänikirjat eivät vain ole minua varten. Ainakaan silloin kun ne luetaan väärin...

Muriel Spark: Loitering with Intent

Olen ollut hämärästi tietoinen Muriel Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Se löytyy usein listoilta, joihin on koottu 1900-luvun brittiklassikoita. Walesin reissulla vastaan tuli niin hauskan näköisiä painoksia Sparkin teoksista, että nappasin kaksi niistä mukaani. Nautin muutenkin tämän kirjan kannesta. Yläkulmassa kerrotaan, että esipuheen on kirjoittanut arvostettu kulttuurikommentaattori Mark Lawson. Alakulman lukusuositus taas tulee korkeakulttuuriselta lehdeltä nimeltä Cosmopolitan. Oikeassa toki ovat: Loitering with Intent on puhdasta lukemisen iloa.

Fleur Talbot on kirjailijanalku, joka viimeistelee ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan vuosisadan puolivälin Lontoossa. Säännöstely on vielä voimassa ja sodan jälkeinen yhteiskunnallinen murros alustavasti näkyvissä. Sir Quentin elää kuitenkin vielä omassa etuoikeutuksen maailmassaan. Hän palkkaa Fleurin sihteerikseen hankkeeseen, joka alkaa nopeasti vaikuttaa odotettua pahantahtoisemmalta. Sir Quentin on innostanut joukon ihmisiä kirjoittamaan elämänkertojaan, mutta mihin tarkoitukseen?

Sir Quentin ja koko asetelma muistuttavat kovasti Fleurin teoksen Warrender Chasen juonta. Mutta kuka kopioi ketä ja onko väistämätöntä, että tarina päättyy yhtä huonosti kirjassa ja tosielämässä? Fleur ei ole varakas ja hänen tuttavapiirinsä kalpenee arvokkaan sirin vaikutusvallan rinnalla. Nainen ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan rakkaasta kirjastaan ja henkilöhahmoistaan. Seuraa synkkä ja hersyvä taistelu oikeudesta kirjan tapahtumiin.

Spark yhdistää hienosti synkän ja hauskan. Henkilöhahmot ovat runsaita ja ilahduttavia Sir Quentinin huonosti käyttäytyvästä äidistä Edwinasta Fleurin rakastajan tekopyhään vaimoon Dottieen. Sparkin kieli on [sic] säihkyvää ja naurattaa välillä ääneen. Kuten nämä pätkät:

swinishness

the wages he offered were of 1936 vintage

She knew this was true but in moments of crisis she fell back on banalities.

Jos vain englannin kieli sujuu, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän teokseen. Lisäksi ainakin pääkaupunkiseudulla näkyy kirjaston valikoimasta löytyvän yksi suomennettukin Spark nimeltä Mandelbaumin portti.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Olisi hienoa osata kirjoittaa fiktiota.

Muriel Spark: Loitering with Intent (Virago, 2013)

Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco

Pienellä maatilalla asuu kolme vanhenevaa sisarusta. Heidän äitinsä testamentti on sitonut heidät perintöönsä, kuihtuvaa tilaa asumaan. Martha on sisaruksista vanhin. Hän pitää veljensä ravittuina ja huolehtii Shancosta, joka ei pysty huolehtimaan itsestään. Jack tekee suuren osan tilan töistä ja Shanco auttaa sen minkä osaa. Sisarusten välit ovat täynnä jännitteitä, vanhoja ja uusia. Kun Marthan ihastus Gwynfor ei enää tyydy viikoittaisiin teehetkiin, näkee Jack tilaisuutensa koittaneen. Jos Martha muuttaa tilalta, siirtyy se Jackin hallintaan. Mutta Martha ei ehkä haluakaan lähteä tilalta, vaikka mikään ei tunnu häntä sinne sitovan. Sisarusten välit alkavat kiristymään entisestään, Jackin naisystävällä on oma agendansa, Martha löytää pullon vanhaa myrkkyä ja öisin taloon pyrkivä varis pitää sisarukset hereillä.

Ollaan Walesin maaseudulla ja tällä tilalla pidetään kiinni vanhoista toimintatavoista. Niiden avulla pysytään juuri ja juuri pinnalla. Sisarukset ovat vanhempiensa kuoltua pysyneet syrjässä yhteisöstä eikä heillä ole lapsiakaan pakottamassa yhteydenpitoon. He ovat yksin, mutta heillä on toisensa sillä katkeruuden ja rakkauden täyteisellä tavalla, jolla vain sisarusten elämät voivat toisiinsa kietoutua. Sisarusten keskinäinen draama on teoksen kantava voima, vaikka se trilleriksi onkin kirjoitettu. Tragedia olisi häämöttänyt näiden sisarusten yllä myös ilman ulkoisia uhkia. Tämä tuntui myös heikentävän kirjan tehoa. Samoin tekee se, että kertoja päättää paikoin valaista lukijaa siitä, miten asioiden pitäisi olla, missä kohden hahmot virheensä tekevät.

Heikkouksista huolimatta pidin tästä kovasti. Kirja oli myös ensimmäinen kymristä englantiin käännetty teos, jonka olen lukenut. Tunnelma on paikoin todella hyytävä ja hahmoja samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Oudosti kiehtoo tämä aihe, muuttuva maaseutu, jota myös loistava Dig kuvasi. Martha, Jack ja Shanco tuntuvat myös poikkeuksellisilta hahmoilta, sillä he ovat kaikki jo yli 50-vuotiaita. Sen ikäiset eivät useinkaan tunnu pääsevän käsittelyyn sisarussuhteidensa kautta.

Helmet haasteessa kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco (Parthian, 2007)

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring

Raunioituneessa Toronton keskustassa vain rikollisporukan johtajalla on toimiva auto. Puistot ovat taas viljelykäytössä eikä ruokaa ole helppoa löytää. Huumeita sen sijaa riittää. Järjestäytynyt yhteiskunta on hylännyt keskusta-alueen ja sulkenut pääsyn lähiöihin. Niissä sairaalatkin vielä toimivat. Keskustan köyhät ja kurjat turvautuvat nyt parantajiin.

Ti-Jeannen isoäiti on tällainen parantaja. Sairaanhoitajan koulutuksensa lisäksi hän tuntee yrttinsä ja karibialaisen perinteen myös uskomusten osalta. Gros-Jeannen menoissa keskustellaan henkien kanssa ja tähän maailmaan myös Ti-Jeanne joutuu sekaantumaan. Hän näkee näkyjä ja uskoo olevansa tulossa hulluksi, äitinsä tavoin. Hänen on kuitenkin asuttava isoäidin luona, sillä hän on itsensä lisäksi vastuussa myös vauvastaan. Ti-Jeanne on mainio sankaritar, nuori nainen, jolta vaaditaan vastuullisuutta vähän liian aikaisin. Oikeastaan hän haluaisi vain palata rakkaan renttunsa Tonyn sänkyyn.

Lähiöissä, siellä missä vallanpitäjät asuvat, tarvitaan elintenluovuttajaa. Sellaista pyydetään Rudylta, keskustan huumeissa pitävältä ja autollaan kruisailevalta, rikollispomolta. Tämä kyllä löytää luovuttajan, vaikka se vaatisi sopivan henkilön järjestämistä luovutuskuntoon. Tonyn myötä Ti-Jeanne sekoitetaan tähän etsintään ja lopulta kaikki osalliset ovat vaarassa. Rudy paljastuu mustaa magiaa hyväksi käyttäväksi mieheksi ja sellaisena hän on törmäyskurssilla myös henkimaailman yhteyksiään parantamiseen käyttävän Gros-Jeannen kanssa.

Tarinassa karibialainen perinne on vahvasti läsnä (ja totta). Sieltä juontuvat myös päähenkilöiden nimet. Ti-Jeanne on nuorin (tiny), Mi-Jeanne keskellä ja Gros-Jeanne vanhin. Lisäksi kerrontaa maustaa se, etteivät ihmiset puhu kirjakieltä. Kirjassa ei juuri selitellä, vaan lukijan täytyy koostaa selitys Toronton nykytilanteelle pienistä vihjeistä. Karibialaista perinnettä Gros-Jeanne joutuu sentään hieman selittämään tyttärentyttärelleen. Tämä vain palvelee tarinaa, siinä ei juuri ylimääräistä ole.

“Brother, you nah business with none of that. You just going to have to improve the odds, seen? Find somebody the right size, the same blood type, healthy, and arrange for them to be in condition to donate their heart. You get me?”

Pidin kovasti Ti-Jeannen hahmosta. Hän on melkeinpä kiukutteleva teini-ikäinen. Hänen ongelmanaan ei ole monille spefisankareille tutut itse-epäilys ja moraaliset ongelmat. Hän vain mieluusti tekisi mitä itse haluaisi eikä todellakaan ole valmis pyyteettömästi auttamaan muita. Ei hän mikään antisankari ole, vaan inhimillinen nuori nainen. 

Kirja on omalaatuinen yhdistelmä spefi-elementtejä ja dystopiaa. Itse asiassa jonkinlaisia no go-alueita lienee Yhdysvalloissa jo nyt, ehkäpä niitä löytyy myös Kanadan suurkaupungeista? Luen teoksesta myös yhteiskunnallista keskustelua niin naisten asemasta kuin huonompiosaisten (erityisesti tietysti muiden kuin valkoisten, hehän asuvat siellä lähiöissä) kohtelusta. Teos on Hopkinsonin esikoinen ja tutustun tämän perusteella varmasti hänen muuhunkin tuotantoonsa. Nalo Hopkinson vierailee Suomessa elokuussa, kun scifi- ja fantasiatapahtuma Worldcon järjestetään Helsingissä.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Hopkinson on innoittunut karibialaisen, Saint Lucian saarelta kotoisin olevan, Derek Walcottin näytelmästä Ti-Jean and His Brothers vuodelta 1958.

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring (Grand Central 1998)

Cynan Jones: Cove

Alussa määritellään ”cove”. Se tarkoittaa suojaista poukamaa tai toista ihmistä. Päähenkilö on kadottanut molemmat jouduttuaan salaman iskemäksi merellä. Kun hän herää, hän ei muista kuka on ja miksi on lähtenyt melomaan. Hänellä on vain itsensä ja aavistus siitä, että jossain häntä kuitenkin odotetaan.

Lyhyt ja vähäeleinen Cove onnistuu kurkottamaan isoihin teemoihin. Merellä ajelehtiva mies on haavoittuvan kehonsa kanssa luonnonvoimien armoilla. Hänen pahat vammansakaan eivät lopulta määrää henkiinjäämistä, kun maata näkyy vain kaukana horisontissa eikä mukana ole kuin pieni pullollinen vettä. Halu elää hänellä kuitenkin on. Hän tahtoo löytää suojan ja päästä sen ihmisen luo, jonka uskoo häntä jossakin odottavan.

The sun, and there is nothing he can do about it, is on the way down. He feels the temperature dropping, a respite of its physical pressure. It is still hot, beating, but with the slight relief there is a slow, sickening certainty.

Jones kirjoittaa säästeliäästi. Omalaatuisella rytmityksellään hän saa vangittua sekä hetkien konkreettisuuden että niiden herättämän tunteen. Ihan yhtä suuresti tämä ei vaikuttanut kuin The Dig, mutta kyllä tämäkin pieni teos on hieno.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.

Cynan Jones: Cove (Granta 2016)

Unohtumaton Oblivia

The Swan Book sijoittuu dystooppiseen, luonnonkatastrofien piinaamaan, Australiaan.  Ihmiset lähtevät massoittain liikkeelle ja menettävät oman luontonsa. Heidän ajatusmallinsa eivät enää päde. He ovat pysyvästi vieraalla maalla ja koti muuttuu mahdottomaksi haaveeksi. Silti kaipuu omaan jää. Vihamielisessä maassa on vaikea selvitä, kun vastassa ovat niin ihmiset kuin tuntemattomat eläimet ja kasvit.

Ethyl(ene) Oblivia on menettänyt oman Maansa monella tapaa. Australian hallitus on ajanut aboriginaalit ahtaalle, sotilaiden hallitsemiin reservaatteihin. Jotkut aboriginaaleista on hyväksytty oikeanlaisiksi kansalaisiksi, kun taas toiset pitää itselleen vaarallisina sulkea pois. Oblivian maa on kuivuudesta kärsivää ja löyhkäävää suoaluetta. Tällä vanhalla rannikolla lojuu ruostuvia aluksia, joissa yhdestä Oblivia asuu Bella Donnan kanssa. Tämä on paennut vanhasta maailmasta ja juuttunut suolle, tyytynyt katselemaan mustien joutsenten parvia, vaikka haaveilee oman maailmansa valkeista enkeleistä. Bella Donna on vieraalla maalla ilman mahdollisuutta palata omaan tuhoutuneeseen Maahansa.

Oblivia menettää yhteisönsä, kun hän joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Bella Donna löytää hänet ja ottaa luokseen asumaan. Mykkä Ethyl on paennut mieleensä ja Bella Donna rakentaa hänen maailmansa uudestaan täyttämällä sen joutsenilla ja taruilla niistä. Joutsenet johdattavatkin Obliviaa läpi hänen elämänsä. Mustat joutsenet, jotka hänen laillaan etsivät loputtomiin uutta kotia. Lopullisesti Oblivian repäisee Maastaan irti Warren Finch, nousukiidossa oleva aboriginaalipoliitikko, joka vie tämän seisomaan rinnallaan tv-uutisiin, aina yhtä mykkänä.

Yllä oleva pitää (mielestäni) paikkansa. Näin voinee tarinasta sanoa. Tuntuu tärkeältä laittaa asioita itselleen tuttuun muottiin. Se ei kuitenkaan tee oikeutta teoksen syvyydelle. Tarinat valkoisista joutsenenkeleistä muuttuvat Maastaan irti revityn aboriginaalinaisen kodin etsintää johdattaviksi mustiksi joutsenlaumoiksi. Tällä matkalla valkoiset ovat Maata ymmärtämättömiä maailman tuhoajia. Sortaja tulee kuitenkin myös Finchistä, jolle suoreservaatin aboriginaalit ovat yhtä vieraita kuin valtaapitäville valkoisillekin. Sukupolvien mittainen sorto on pahoinvoinnin vyyhti. Se saa suon väen hylkäämään Oblivian. Hän kun pakenee ikivanhan puun onttoihin juuriin, esi-isäpuun, joka myöhemmin tuhotaan. Oblivia muistuttaa heitä paitsi omasta epäonnistumisestaan tytön suojelussa, myös puun katoamisesta, kipeästä katkosta omiin juuriin.

Itselleni tärkeintä kirjassa oli se, kuinka omastani poikkeava on sen taustalla oleva ajatusmaailma. Kuvaavaa lienee se, että vasta jossakin sadannen sivun paikkeilla aloin saada tarinasta kiinni. Sitten oli palattava alkuun ja luettava se, mitä alkuun en ymmärtänyt. Teoksessa sekoittuvat surutta kuvitelmat ja todellisuus, eikä ole mitenkään selvää, että kumpikaan olisi toista tärkeämpää. Oblivialle seuraa pitävät aaveet ovat hänelle taatusti tärkeämpiä kuin Warren Finch. Eikä Obliviaa voisi ymmärtää irrallaan hänen omista tarinoistaan. Ajattelen tarinaa jonkinlaisena Dreaming-käsitteen ilmentymänä. Maa ja tieto siitä, tarinat siitä mikä on sallittua ja mikä ei, ihmismieli, ovat kaikki samaa. Ei voi erotella toisistaan luontosuhdetta ja käyttäytymistä yhteisössä, tietoa tai tunnetta. Maailma ei ole irrallaan mielestä ja tarinoista, jotka siitä kerrotaan.

Kieli ei kirjassa aina mukaudu kieliopin rajoihin. Se on haastavaa, mutta samaan aikaan rytmillisesti ilmaisuvoimaista. Miksi mieleltään järkkynyt Ethylene ilmaisisikaan itseään muiden sovinnaisuuksien mukaan? Toisaalta tuntuu, että koko tarinaa kirjoitetaan niin erilaisesta maailmankatsomuksesta, että sekään ei mahdu perinteisten kielikonventioiden sallimiin rajoihin. Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn ja siihen on palattava uudestaan (ja uudestaan?), sillä tuntuu kuin olisin saanut kiinni vasta pienestä osasta tarinan kiemurtelevia juuria.

She listened closely to the dry grass and shadows of scrub being rustled by the wind, singing stories and laws that she would never know, and knowing this single thing about being its stranger was like having the weight of the world on her shoulders. This was the kind of weight she carried to stop her from sleeping in this country. Whenever she drifted off to sleep, she would instantly be re-awakened; just by the simple fact of knowing she should not be there, and knowing that rats crept all over the ground searching for food. She felt the country’s power. Knew it could kill her.

Aloitan kirjalla The books of my life –blogin Adventuresin Down Under and Beyond –haasteen. Tästä ja muista haasteista lisää lähiaikoina.

Alexis Wright: The Swan Book (Constable, 2015)

Nopeaa aikaa

Viime viikkoina olen lukenut paljon, mutta kovin kevyttä. Ainoa ajatuksia enempiä liikautellut lukukokemus on vielä prosessoitavana. Muutoin olen lukenut lähinnä rentoutuakseni flunssan, muuttotohinan ja yleisen marrasväsymyksen keskellä. Tähän tarkoitukseen ovat sopineet hienosti kesällä hamstraamani Diana Wynne Jonesit.

Chrestomanci-sarjasta olen marraskuun aikana lukenut kolme kirjaa. The Lives of Christopher Chant ja Conrad’s fate valaisevat sarjan ensimmäisessä osassa jo aikuisen Chrestomancin nuoruutta. Nuori Christopher löytää kirjoissa maagiset voimansa, mutta joutuu myös huomaamaan, että toiset haluavat käyttää niitä omaa etuaan edistääkseen. Molemmissa kirjoissa liikutaan rinnakkaisissa maailmoissa. Niiden viehätys perustuukin yhtä lailla toisten maailmojen outouksiin kuin niiden yhtäläisyyksiin lukijan maailman kanssa. Toisaalta pääsee arvuuttelemaan, vastaako vaikkapa Conrad jotakin toisessa tarinassa tavattua rinnakkaismaailman henkilöä. Christopher ja Conrad ovat monien muiden Wynne Jonesin nuorten hahmojen tapaan vastuuntuntoisia, mutta helposti muiden tahtoon taipuvia tarkkailijoita. He eivät kuitenkaan voi vastata toisiaan, sillä Christopherin (ja muidenkin Chrestomanciksi päätyvien) voima perustuu siihen, ettei heitä vastaavia henkilöitä ole muissa maailmoissa syntynyt.

Samaan sarjaan kuuluu myös The Magicians of Caprona, joka alkaa jotenkin tutusti. On italialainen kaupunki ja siellä kaksi voimakasta, taikuutta harjoittavaa, sukua, jotka keskenään ovat verivihollisia. Päähenkilöt ovat tässäkin kirjassa lapsia, mutta runsaslukuisten sukulaisten kautta pääsee seuraamaan sitä rakkaustarinaakin. Huomaavatko Petrocchit ja Montanat lopulta kertovansa toisistaan aivan samoja kauhutarinoita? Siitä riippuu kauniin Capronan tulevaisuus.

A Tale of Time City on myös ihan hauska seikkailu. Tässä kirjassa yksitoistavuotias Vivian kaapataan vahingossa aikakaupunkiin. Se on ankkuroitu niin menneeseen kuin tulevaankin. Aikakaupunki mestaroi historiaa ja yrittää pitää huolen siitä, että se pysyy ruodussa. Historiaa muuttuu kuitenkin koko ajan epävakaammaksi. Vivianin omassa ajassa, toisen maailmansodan Englannissa, ydinaseet tulevat käyttöön ennen aikojaan. Aikakaupungin olemassaolo on vaarassa ja kaikkien aikakausien järjestys lepää muutaman lapsen ennakkoluulottoman kekseliäisyyden varassa.

Charmed life

Cat pelastuu laivaonnettomuudesta tarrautumalla sisareensa. Gwendolen on noita, eikä näin ollen voi hukkua. Lasten vanhemmat kuitenkin kuolevat ja sisarukset päätyvät asumaan maagiseen linnaan. Sen pelottava herra, Chrestomanci, vaikuttaa olevan sukua lapsille. Ainakin hän on kiinnostunut Gwendolenin suurista kyvyistä. Catilla ei ole taikavoimia ja hän tekee mitä sisar käskee. Taikuuden harjoittaminen on lapsilta kielletty, mutta Gwendolenia se ei haittaa. Hän aikoo näyttää Chrestomancille, kuka kaapin paikasta määrää. Cat ei osaa muuta kuin seurata vieressä, kun toinen toistaan hurjemmat temput tekevät hänenkin elämästään jatkuvasti kurjempaa.

Wynne Jonesin kirjoissa päähenkilöt ovat usein lapsia tai nuoria, jotka joutuvat löytämään oman tiensä oudossa maailmassa. Taikuus on arkipäiväistä ja ihmisten oikkuihin taipuvaista. Silloinkin, kun sen avulla uhataan romuttaa maailmoja. Aamukahvi muuttuu mutavelliksi ja hedelmät kypsyvät ennen aikojaan. Cat ei ehkä saa taiottua leikkisotilaisiinsa eloa, mutta voi silti leikkiä niillä, kunhan saa suostuteltua siskonsa lainaamaan voimiaan niin vähäpätöiseen asiaan. Perinteiseen lanutyyliin itseä etsitään ja opetellaan elämään muiden kanssa. Linnassa, jossa vastaan voi tulla niin lohikäärme kuin ihmisen kokoinen sammakko.

Charmed life aloittaa Chrestomanci-sarjan, joka tämän kirjan lopetuksen perusteella ei ainakaan voi toistaa samaa kaavaa seuraavissa osissa.

As a rule, gingerbread men were fun. They leapt up off the plate and ran when you tried to eat them, so that when you finally caught them you felt quite justified in eating them. It was a fair fight, and some got away. But Mrs Sharp's gingerbread men never did that. They simply lay, feebly waving their arms, and Cat never had the heart to eat them.

Diana Wynne Jones: Charmed life (HarperCollins 2009, alkuperäinen julkaisuvuosi 1977)

Edit: sitaatti unohtui

Evie Wyld: All the birds, singing

Jake Whyten tilalla alkaa kuolla lampaita oudolla tavalla. Whyte asustelee outolintuna tilaansa yksinäisenä naisena ja pysyttelee erossa saaren muista asukkaista. Hän on muuttanut Skotlantiin Australiasta jotakin pakoon. Liittyvätkö lampaiden kuolemat menneeseen, onko se löytänyt hänet täältäkin syrjäseudulta?

Yllätyksiä riittää niin Whyten menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Ne harvat ihmiset, jotka hänen elämäänsä eksyvät, ovat kukin tavallaan rikkinäisinä. Toiset asiat selviävät, toiset jäävät auki kertomatta. Tunnelma pysyy pahaenteisenä loppuun saakka.

Lampaat tunkevat lukemisiini jo toista kertaa tänä vuonna. Ensimmäisellä kerralla maatila oli Walesissa. Nyt lampaiden käsittelyssä nousee enemmän esiin keritseminen ja rankka työ, jota kiertävät työporukat Australiassa tekevät. Kiinnostavaa tämäkin!

Wyldin huikea kirjaa on luettu monissa blogeissa ja kovin on sitä myös kehuttu. Yhdyn näihin arvioihin täysin. Sattumalta tämä oli lyhyen ajan sisällä jo toinen samalla tavalla rakennettu kirja. Myös Hiawathassa mennyt paljastui pala palalta. Käännekohtaan päästiin vasta teoksen loppupuolella, vähän niin kuin dekkarissa syylliseen.

A contract with God and other tenement stories

Frimme Hersh tekee sopimuksen Jumalan kanssa. Mutta miten tämä tsaarin Venäjällä kiveen hakattu sopimus selviää New Yorkin vuokrakasarmeissa? Siirtolaiset asuvat karuja alueita, joissa rahaa tai mahdollisuuksia ei liiemmin ole. Nimitarina häälyy taustalla, mutta Hershin lisäksi moni muukin asukas pääsee kerrottavaksi. On pettämistä, rahaongelmia, väkivaltaa ja rakastumistakin. Kaikki on kuitenkin väliaikaista, eikä Jumalan kanssa voi pitäviä sopimuksia tehdä.

Henkilöt eivät herätä järin suurta sympatiaa, mutta ymmärrystä kyllä. He elävät karussa ja kivisessä maailmassa, jossa muita on huijattava pärjätäkseen. Jotakin eeppistä on kuitenkin siinä, miten tuo tarina jumalallisesta sopimuksesta nivotaan näihin pienten ihmisten pieniin kertomuksiin. Piirtäjän katse on keskittynyt ja ruuduissa on dramatiikkaa. Tämä voisi toimia näytelmänä.

Tässä varhaisessa sarjakuvaromaanissa (kurjan kömpelö termi muuten, graphic novel on paljon mielekkäämpi) tekstiä on vielä aika tavalla ja kuvat suurelta osin yksinkertaisia. Kaupunki on näkyvillä vain yhden vuokrakasarmin tai kaukana siintävän pilvenpiirtäjän verran. Toisaalta kuvien ja tarinan yhteispeli avaa ruutujaan syvemmän näkymän siirtolaisten asemaan ja vaikeuksiin suuressa kaupungissa.

2005 kuollut Eisner on sarjakuvan tärkeitä hahmoja. Hän on erityisen tunnettu rikollisia jahtaavasta hahmostaan Spirit. Eisner oli kuitenkin myös pidemmän sarjakuvan pioneeri. Tämä teos onkin yksi ensimmäisistä pitkistä sarjakuvaromaaneista. Se ilmestyi alun perin 1978.

Will Eisner: A contract with God and other tenement stories (DC Comics, 2000)

Cynan Jones: The Dig

The Dig viittaa mäyrän metsästämiseen, sen kaivamiseen ulos pesäkolostaan. Sitä tekee the big man, jolle ei anneta nimeä. Hän huokuu epämääräistä uhkaa, mutta on tuholaistentorjujana hyödyllinen maanviljelijöille. Mäyränmetsästys on kiellettyä, mutta hänelle sillä ei ole väliä. Jo ensimmäinen luku antaa viitteitä siitä, että mäyrää ei vain tapeta. Siitä otetaan kaikki viihdearvo irti. Mäyrän raato pitää naamioida, jotta se näyttäisi auton yliajamalta.

Ag, I wouldn’t get it, he thought. I wouldn’t get that off. He was suddenly repulsed by the idea of touching the badger again. Of giving it any reverence.

Toinen päähenkilö on ison miehen vastakohta. Daniel hoippuu jaksamisen rajoilla valvomaan, että hänen lampaansa saavat apua karitsointiin, jos sitä tarvitsevat. Hän tuntee olevansa osa jatkumoa, tekevänsä jotakin ikiaikaista. Maa on hänen ja hän kuuluu sille. Hän on kokenut menetyksen, mutta maa ei menetä merkitystään. Daniel on kuitenkin väsynyt. Väsynyt ja vihainen. Nämä erilaiset miehet, suoranaiset vastakohdat, ajautuvat tietysti lopulta toistensa tielle.

Jones kirjoittaa säästeliäästi. Muutamalla konkreettisella lauseella hän sitoo lukijan hetkeen ja luo sitten voimakkaan tunnelman kielikuvin. Metaforat yhdistyvät synnytysnesteiden tahrimiin olkiin. Teos on lyhyt, vain 157 sivua. Se on hyvä, sillä kieleen joutuu todella keskittymään. Sitten jo kantaakin Danielin seurassa heikkoa karitsaa sisään lämpimään lanoliinin liukastamin käsin. Tarina on karu, mutta kieli lumoaa.  

As he looked out in the pitch dark beyond, a barn owl came into the floodlight, glid silently between the barns and was gone, seeming to leave some ghost of itself, some measureless whiteness in the air.

The Dig on parhaita aikoihin lukemiani kirjoja. Eipä käynyt etukäteen mielessä, että tarina Walesin näivettyvältä maaseudulta voisi olla näin vaikuttava. Olen lukenut kirjan nyt kahdesti ja kohta se on kai palautettava kirjastoon. Taitaa olla parasta hankkia tämä omaan hyllyyn.

Cynan Jones: The Dig (Granta, 2014)

The Echo

The Echo kertoo matkasta avaruuteen. Veljekset Mirakel ja Tomas ovat laittaneet kaiken älynsä ja markkinointikykynsä peliin rahoittaakseen onnistuneen matkan parikymmentä vuotta takaperin kadonneen Ishiguron jäljille. Mira ja Tomas kilpailevat keskenään ja päättävät pelaten siitäkin, kumpi pääsee avaruuteen ja kumpi jää maahan reissua valvomaan. Heidän tavoitteensa on päästä ”poikkeaman”, oudon mustan materian, äärelle, jota Ishigurokin on aikanaan lähtenyt tutkimaan.

Poikkeaman luona käy tietysti ilmi, että asia on monimutkaisempi kuin tieteilijäveljekset olisivat osanneet aavistaakaan. Siitä ei tiedetä mitään eikä sen käyttäytymistä pystytä ennustamaan. Veljeksiä ajaa kuitenkin pakkomielle saattaa tehtävä loppuun. Mira yrittää puutteellisilla sosiaalisilla taidoillaan johtaa ryhmää avaruudessa, Tomas taas pyrkii ohjailemaan sitä kaiuttimista käsin. Kaikenlaista odottamatonta tapahtuu ja lopulta vaarassa ovat paitsi veljesten välit myös koko miehistö.

Romaanin alku on verkkainen. Mira ja muu miehistö lähinnä tarkistelee laitteiden toimivuutta ja tarkkailee toistensa mielenterveyttä. Jatkuva vakuuttelu siitä kuinka mikään ei voi mennä pieleen, luo odotuksen häämöttävästä katastrofista. Kun se tulee, se on hyytävä. Loppuratkaisua osaa aavistella, muttei täysin arvaa. Alkuun hitaasti käynnistynyttä lukemista ei lopulta voi enää keskeyttää. The Echo on ihmisvetoinen scifitarina. Poikkeama on kiinnostava ja tekniikka esillä, mutta ne ovat vain sivuseikkoja miehistön joutuessa ratkomaan karmivia eettisiä ongelmia.

James Smythe: The Echo (HarperVoyager, 2014)

A glance at Patti Smith Complete

Helmikuun runomaanantai on pelkkä vilkaisu. Ajatuksena oli paneutua Patti Smithin töihin, mutta aika loppui pahasti kesken. Niinpä tulin lukeneeksi vain hajanaisesti tätä yhtä teosta, joka kyllä hienosti välittää aikakauden vapaasti assosioivaa ja kevyesti sotaisaa tunnelmaa.

Lyriikat toimivat polkuna musiikkiin. Kiinnostavat sanat ohjasivat kuuntelemaan tarkemmin sellaisiakin kappaleita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Ensimmäisillä lehdillä siteerataan Allen Ginsbergiä ja moni kappale muistuttaakin vimmaista Howlia. Ne vaativat tavoittelemaan rytmiään ääneen tai edes koneen kaiuttimista ulos säristen.

Kokoelmassa on muutama muukin teksti, mutta pääpaino on sanoituksissa. Sanoituksista ilmeisesti vain osa on Smithin yksin kirjoittamia. On myös välitekstejä, joissa Smith kertoo lyhyesti musiikin pariin ajautumisesta ja soittamisesta. Mustavalkoiset valokuvat esimerkiksi Mapplethorpelta ja Liebovitzilta tuovat Smithin maailman lähelle. Taitavasti koottu, nautinnollinen, kirja.      

Patti Smith Complete: 1975 – 2006: Lyrics, Reflections & Notes for the Future (Harper Perennial, 2006)