Yorro Yorro ja pikavisiitti Grönlantiin

Loma ja sen reissuun liittyvät valmistelut sekoittivat pahasti suuret suunnitelmat Kansojen juurilla -haasteeseen osallistumisesta. Juuri taidan ehtiä julkaisemaan tämän postauksen haasteen viimeisenä päivänä, 9.8. Tässä siis vielä kaksi pikaista katsausta alkuperäiskansoista kertoviin kirjoihin. Ensimmäisenä esitellyn Yorro Yorron tekijäkunnassa on myös itse aboriginaaleihin kuuluva David Mowaljarlai.

Yorro Yorro kääntyy kömpelösti jonkinlaiseksi jatkuvuudeksi. Ehkä ajaksi, jolloin elämä yhä uusiutuu ja muuttuu ja pysyy, vaikka aboriginaalit eivät enää asu ”in the bush” eivätkä nuoret tunne vanhoja tarinoita. Mowaljarlai tekee kuitenkin parhaansa säilyttääkseen edes muiston tarinoista ja unista, joita Kimberleyn alueen aboriginaalit ovat tunteneet. Yhdessä muutaman tutkijan kanssa hän vierailee pyhillä kalliomaalauspaikoilla ja kertoo tuntemansa tarinat kirjaan. Samalla Davidin oma kiinnostava elämä tulee kerrotuksi.

Teos on haastava, sillä Malnic kunnioittaa Mowaljarlain tarinoita niin suuresti, että välttää kääntämästä ja tulkitsemasta niitä. Ilman liitteenä olevaa sanastoa olisin ollut lukijana hyvinkin pitkällä nurmikon tai metsänkin puolella. Sen ja muiden liitteidenkään avulla eivät tarinoiden merkitykset aivan aukea. Ja tämä onkin kiinnostavaa. Teos tuntuu olevan suunnattu huomattavasti enemmän itse aboriginaaleille, kuin läntiselle tiedeyhteisölle tai lukijakunnalle. Kuvat vanhoista kalliomaalauksista ovat kuitenkin hienoja ja herättävät kunnioitusta, kuten myös tekijöiden matkat vaikeapääsyisten maalausten luo. Toisaalta kurkistus häviävään aboriginaalien perinteiseen elämäntapaan tuntuu arvokkaalta, vaikka pinnalliseksi jääkin. Itse unet, vanhat tarinat ja pyhien paikkojen suhteutuminen alueen kulttuuriin jäävät osin ymmärtämättä. Jäljelle jää tunne siitä, että on päässyt yhden kirjan verran mukaan johonkin todella erilaiseen.

Toisessa teoksessa on lähinnä hienoja valokuvia, joita Tiina Itkonen on ottanut matkoillaan maailman pohjoisimman kansan, polarieskimoiden, luo. Lyhyet tekstit kirjan lopussa esittelevät tämän alkuperäiskansan historiaa ja nykyisyyttä lyhyesti. Antoisimpia ovat kuitenkin kuvat. Niissä näkyy sulassa sovussa karut talot turkishousut ja muovinen leikkiauto, jogurttipurkki ja kuivuva jääkarhuntalja. Polaarieskimot ovat maailman reunalla ja silti yhteydessä.

David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Inner Traditions, 1993)

Tiina Itkonen: Inughuit (Libris, 2014)

Matti Aikio: Eläinten nahoissa

Pienessä lappalaiskylässä käydään käräjiä porovarkaudesta. Tarina saa sysäyksensä näistä käräjistä ja seuraa osallisten elämää niiden jälkeen. Päähenkilönä voinee pitää Biettar Oulaa. Hänen poroissaan uskotaan löytyvän yksi jos toinenkin varastettu yksilö. Kyseenalainen maine saa yllättävän käänteen ja Biettar Oula taisteleekin tarinassa vanhojen tapojensa ja houkuttelemaan alkaneen hyvän maineen välillä. Väärä valakin tuli käräjillä melkein vannottua ja rikoksesta tuomittu otti syyn varkauksista 

Biettar Oulan sijaan. Miten sellaisesta pitäisi palkita?

Yhtenäisen tarinan sijaan kerrotaan useamman asukkaan elämästä ja rakkaudesta, välillä hieman irralliselta tuntuvalla tavalla. Näytetään kiinnostavaa sieltä ja täältä, huomio tosin kohdistuu yleensä henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin. Uskonto ja herännäisyys ovat vahvasti läsnä. Luotokuvaus on kaunista, kun riekot pyrähtävät lentoon poron koparain kopseen edestä ja joiku kaikuu ahkiosta tähtikirkkaaseen talviyöhön.  Kieli on vanhahtavaa ja outoudessaan viehättävää. Tästä ei ehkä tullut suurta suosikkia, mutta toisenkin Aikion voisin lukea.

Jäälautat pusertuivat kohisten toisiaan vasten ja kohottivat korkealle valkeita jääjauhemuureja. Patouma karttui ja vauhti väheni. Summattomat patoutuneet vesiröyköt olivat peittäneet alleen joen hietarannan, ja niemen niityiltä näkyi tällä puolen vain muutamia pajupensaita.

Summattomat! Tästä toinen teos Kansojen juurilla –haasteeseen. Aikio oli itse saamelainen. Hän kirjoitti norjaksi vuosisadan vaihteessa, jolloin Norjassa asuva saamelaisväestö kohtasi ankaraa kohtelua valtion ja valtaväestön puolelta. Hän ilmeisesti nosti muissakin kirjoissaan esiin saamelaisten vaikeaa arkea ja rankkaa työtä elantonsa puolesta.  

Gummerus, 1985

alkuperäisteos ilmestyi norjaksi 1906

Hiawatha

Liittovaltion intiaanivirasto oli kuin toheloiva huonomuistinen lapsi. Kun se oli päättänyt, että intiaanien siirtäminen uusille asuinpaikoille ratkaisisi ”intiaaniongelman”, ja lähettänyt reservaatteihin edustajansa, joilla oli kauniita esitteitä San Diegosta, Chicagosta ja Minneapolisista, se unohti heti koko hankkeen. Sillä välin kun osavaltiot ja yksityiset yritykset iskivät silmänsä pohjoisiin metsiin ja läntisiin luonnonrikkauksiin, joita sai yhtä helposti ja tilapäisesti kuin karnevaalimaskotteja, liittovaltio unohti intiaanit kaupunkeihin.

Myös Betty muuttaa kaupunkiin reservaatista miehensä kuoltua. Hän löytää työtä ja kodin neljälle lapselleen. Mutta intiaanit asuttavat kaupungin köyhimpiä alueita eikä elämä ole sitä, mitä esitteissä on luvattu. Kun hänen poikansa Simon pääsee vankilasta ja palaa kotiin, alkavat perheen vaietut tragediat purkautumaan esille, Bettyn lapsenlapsen Lincolnin nähtäville.

Pohjoisen reservaatissa leipä on tiukalla, salametsästyksen ja raskaiden metsätöiden sekä valtion avustusten varassa. Kaupungissa intiaanit tekevät kuitenkin yhtä lailla vaarallisia ja raskaita, huonosti palkattuja töitä. Heitä uhkaa putoaminen pilvenpiirtäjän korkeuksista, he tekevät rakennuksilla vaarallisimmat työt. Kaupungissa heidän perässään on poliisi, reservaatissa riistanvartijat.

Ihminen ja luonto kohtaavat tarinassa useamman kerran: metsän riistaeläinten muodossa, joella ja hanhiparvena kaupungin puistossa. Kaikissa kohtaamisissa on mahdollisuus tuhota tai säilyttää, eikä ihminen useinkaan valitse jälkimmäistä. Luonto on kuin kaupunki. Se vähät välittää niistä elämistä, jotka sen kamaralla sattuvat asumaan. Vain yhteisö merkitsee, eikä sitä ole kummassakaan paikassa helppoa pitää koossa.

David Treuer on äitinsä puolelta ojibwe-intiaani ja kasvanut reservaatissa Pohjois-Minnesotassa. Hiawatha on hänen toinen romaaninsa. Teos aloittaa omasta puolestani osallistumisen Kansojen juurilla -haasteeseen, johon ehtii osallistua vielä vajaan kuukauden ajan.

Vaikka Lincolnin läsnäolo tuntui kiusaavan Simonia, hän tiesi, ettei Simon vihannut tai halveksinut häntä. Keskustelu kääntyi aina pois sukutarinoista ja pysytteli turvallisesti pilvenpiirtäjien korkeudella. Simon kertoi Lincolnille juttuja rakennuksilta, kiven historian, sitten tiilen ja lopuksi teräksen.

David Treuer: Hiawatha

Desura 2001, alkuperäinen julkaisuvuosi 1999