Näytetään tekstit, joissa on tunniste novellit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste novellit. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Novellihaaste osa 2


Toinen novellihaaste sujui yhtä takkuisasti kuin mennyt blogikevät muutenkin. Muutenkin hiljaisemman bloggailukauden aikana kirjoitin vain kahdesta kokoelmasta. Enkä lukenut niitäkään kokonaan. Tällä kertaa novellihaasteen lopputulos lasketaankin novelleissa (yhteensä kahdeksan (8) kappaletta). Blogiin päätyi haasteaikana kahden kirjailijan novelleja. Kirjoittamatta on vielä kolmannen tekijän, Julyn, novelleista. Lukemani novellit ovat:

Hilary Mantel
Terminus
Mistä tunnen teidät?
Rytmihäiriö
kokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha



George Saunders
Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja
Isabelle
kokoelmasta Sotapuiston perikato


Miranda July
Yhteinen piha
Uimakoulu
Majesteetti
kokoelmasta Uimakoulu

Mantelin ja Saundersin novelleihin liittyvät kirjoitukset ovat täällä, täällä ja täällä.






Peukuttamiseen ehdin tutustua hieman. Peukuttelin hahmoa, näkökulmaa ja teemaa. Tällaisen erityisen kehumisaiheen etsintä antoi hauskan kehikon novelleista kirjoittamiseen. Nautin tämänkin haasteen aikana novelleista kovasti ja aion ne pitää lukemistossa. Takkuisempien lukujaksojen aikana novellit ovat pelastus. Haasteeseen osallistuneiden koonteja olen lukenut suurella mielenkiinnolla. Erityisen monta kiinnostavaa kotimaista kokoelmaa on löytänyt tiensä lukulistalle. Kiitos Nipvetille haasteen järjestämisestä!

perjantai 22. joulukuuta 2017

Hilary Mantelin novelleja


Novelli nimeltä Terminus Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelmasta ansaitsee peukutuksen (katso novellihaaste) henkilöhahmon rakentelun vuoksi. Huomio kiinnittyy koko novellin ajan vahvasti päähenkilön, kertojan, hahmoon. Miksi hän ajattelee nähneensä kuolleen isänsä junassa? Mistä kumpuaa tarve ajatella, että isä odottaa häntä seuraavalla asemalla? Vihjeitä annetaan, mutta niukasti, ja lukija joutuukin työskentelemään tämän novellin parissa. Saako suru ajatukset kulkemaan tällaisia synkällä tavalla lohdullisia polkuja vai onko taustalla jokin konflikti, joka tekee isän kuolemasta erityisen vaikean käsitellä? Kuolleet nivoutuvat kertojan junamatkaan tavalla, joka tekee arkisesta lehtikioskista ikkunan tuonpuoleiseen. Tämän novellin haluaa lukea monesti, sillä ensimmäinen lukukerta jättää jälkeensä voimakkaan mutta vielä hämmentyneen tunnetilan.


Jätän peukutuksen väliin novellin Mistä tunnen teidät? kohdalla. Tämä ei johdu siitä, että novellissa olisi jotakin vikaa. Sen elementit ovat vain sen verran tasapainoiset, ettei mikään yksittäinen novellin piirre nouse erityisen tärkeäksi. Kuten edellisenkin novellin kohdalla, koin hämmennystä myös tämän luettuani. Hahmo, elämänhallintansa kanssa kipuileva kirjailija, on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Yhtä lailla kiinnostavia ovat ihmiset ja paikat, joihin hän joutuu matkatessaan esitelmöimässä. Siitä en sen sijaan ole ollenkaan varma, mistä novelli kertoo. Ehkä se kertoo niistä aina samanlaisista paikoista, joissa kirjailija työskentelee taikka hänen kohtaamastaan moraalisesta pulmasta? Tai sitten otsikko voi toimia neuvonantajana ja kyse on kirjailijan psyykestä ja siitä, mistä tämän henkilön tuntisi. Mistä kirjailijan tuntee, miten kirjailija ajattelee? Tämäkin novelli jää odottamaan uusintalukua.

Kun päivä koitti, ihmettelin, miksi olin suostunut, mutta on helpompi sanoa kyllä kuin ei, eikä lupausta antaessaan tietenkään ajattele, että päivä todella joskus koittaa – ehkä tulee ydintuho tai muu vastaava sivujuonne.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

tiistai 19. joulukuuta 2017

George Saundersin novelleja



Saundersin Sotapuiston perikato vaikuttaa vielä brutaalimmalta kuin aiemmin suomennettu Joulukuun kymmenes. Suomennosjärjestyksestä huolimatta se on varhaisempaa tuotantoa ja ilmestynyt 17 vuotta aikaisemmin. Kuitenkin kokoelmien novelleissa on jotakin samaa. On elämisen raskautta ja alistumista lähestyvää tyytyväisyyttä. Karuja tarinoita, jotka hätkähdyttäessäänkin ovat tunnistettavia ja todentuntuisia. Ensimmäiset kaksi novellia Saundersilta ovat jälleen aamukahvikamaa eli kokoelman lyhyimpiä. Molemmat ansaitsevat novellihaasteen peukutukset, joskin eri syistä.


Kostotarinassa Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja on henkilöhahmo, joka piirtyy traagisen ymmärrettävänä lukijan mieleen. Yli yhdeksänkymmenen ikäinen nainen elää jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa ja työskentelee (kyllä!) jonkinlaisen museon siivoojana. Museossa pääsee seuraamaan oikean lehmän ruoansulatusta ja tutkimaan vieläkin karumpia anatomian esityksiä. Nainen mietiskelee ohimennen elämäänsä ja sitä, kuinka olisi voinut olla toisin, kun edes jokin asia olisi onnistunut, kun joku ihminen olisi ollut toisenlainen. Muutama omituinen huomio ja novellin käänne tuovat lisäulottuvuutta hahmoon, joka ei ehkä olekaan aivan niin uhrina kuin aluksi vaikuttaisi. Tämä novellin jännite on kiinnostava. Missä määrin nainen on muiden armoilla nyt ja ennen? Novellia voisi siis peukuttaa myös kiinnostavan konfliktin vuoksi, mutta pitäydytään tällä kertaa henkilöhahmossa.



Toinen novelli, Isabelle, kertoo sairaasta tytöstä. Tai oikeastaan se kertoo kaikista niistä, joiden elämä sitoutuu tyttöön. Edelliseen novelliin verrattuna tämä tarina on suorastaan toiveikas, kaikesta kamalasta huolimatta. Tyttö, Luuton, ei puhu ja on kivulias. Hänen äitinsä on jättänyt tytön ja isä pitää tästä huolta parhaan kykynsä mukaan, työn ohessa. Tässä novellissa peukutan teemaa. Se tuntuisi olevan vastuu muista. Erityisesti edellä käsitellyn novellin jälkeen tuntui, että jonkinlainen hyvyys/pahuus-tyyppinen teemoittelu hallitsi tätä tarinaa. Moni henkilö tekee hyvää ja kantaa vastuunsa. He voivat samaan aikaan olla kuitenkin myös pahantekijöitä. Hyvä ja paha ovat tässä novellissa banaaleja.


George Saunder: Sotapuiston perikato (Siltala, 2016)


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Novellihaasteen koonti



Reader, why did I marry him? –blogin novellihaaste päättyy tänään. Vaikka olen aina pitänyt novelleista, eivät ne yleensä päädy lukupinooni. Tämän haasteen jälkeen novellit ovat taas lukulistalla, sillä vastaan on tullut monta hienoa kokoelmaa ja sykähdyttäviä novelleja.

Löysin Jyväskylän yliopiston Kielikompassista novellille seuraavan määritelmän:

Tapahtumakulultaan novelli on usein yllättävä tai kärjistävä.

Novelli ei siis ole ainoastaan lyhyehkö fiktiivinen proosakertomus vaan keskittäminen on novellin selkein lajityypillinen ominaisuus (lainaukset Tieteen termipankista).

Lukemistani novelleista vaikuttavimmat olivatkin tiiviitä ja viimeisteltyjä, eivät välttämättä yllättäviä, mutta jonkin yhden asian voimallisesti (tai ehkä juuri kärjistäen) esittäviä. Tällaisia novelleja löytyi erityisesti Kaajalta, Castillonilta ja Saundersilta. Toisaalta myös Byatt ja Adichie tuovat laveammasta kerronnasta huolimatta teemansa tarkasti esiin. 

Luetut kokoelmat:
George Saunders: Joulukuun kymmenes (linkki)
Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (linkki)
Hanif Kureishi: Lähtö (linkki)
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni (linkki)
Anni Nupponen: Joen jumala (linkki)
A.S. Byatt: Pieni musta kirja (linkki)
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (linkki)

Yksittäisiä novelleja luin seuraavista kokoelmista:
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa (linkki)
Mika Waltari: Kuun maisema (linkki)
Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (linkki)
Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (linkki)

Yhteensä luin novelleja 93 kappaletta. Haasteaikana kirjahyllyni novellikokoelmien määrä on myös kasvanut kaksinkertaiseksi. Innostava oli tämä haaste, kiitos siitä! 

lauantai 6. toukokuuta 2017

Irtonovellit pikakatsauksessa


Pian päättyvän novellihaasteen kooste on tulossa osaltani vasta huomenna, sillä vielä on esittelemättä yksittäisiä luettuja novelleja. Näitä kolmea kokoelmaa en ehtinyt lukea loppuun saakka haasteaikana. Onneksi kirjat asuvat omassa hyllyssä, sillä ne ovat kesken vain ajanpuutteen vuoksi. 

Mika Waltarin Jokin ihmisessä on kertomus Kaukosta ja tuhoisasta rakkaudesta. 1910- ja 1920-lukujen Helsinki on karu kaupunki ja saatavilla oleva työ ankaraa. Eikä Kauko pidä komentelusta. Rikos tuntuu muutenkin kannattavan ja ehkä ihana Osmi katsoisi rikasta Kaukoa toisin. Yhä uudestaan Osmi pakenee omistushaluista Kaukoa ja yhä uudestaan Kauko putoaa pohjalle vain löytääkseen tiensä sieltä takaisin Osmin luo. Novelli on kerronnaltaan upea, mutta minusta loppuratkaisu ei tuntunut perustellulta.

Minussa oli villi veri. Hän tiesi sen ja halveksi ja vihasi minua sen tähden. Mutta juuri nyt tahdoin vain kävellä hänen rinnallaan.

Claire Castillonin novellit ovat karuja kuvauksia äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Ne läväyttävät lukijan eteen kaunistelematta kaikki ne monimutkaisuudet, jotka rakkauden ja välittämisen lisäksi mahdollistuvat niin läheisessä suhteessa. Näissä novelleissa äidit ovat yhtä aikaa vihattuja ja rakastettuja. Ja niin ovat tyttäretkin.

Sanoin yksi kertoo äidistä, joka on äiti vain miehensä mieliksi. Hyönteisessä taas äidin mieleen pesiytyy epäilys insestistä.

Näin televisio-ohjelman insestistä ja selitin sanan tytölle joka ei tuntenut sitä. Hän nauroi höpsösti. Se rauhoitti mieltäni.

Anorakki ja turkissaappaat kertoo syövän kauhujen myrkyttämästä suhteesta.

Hiillyn äitiin ja hänen kommentteihinsa. Kun kaverini äidillä oli syöpä, hän ei nostanut siitä mitään hälyä ja nyt hän on parantunut.

Paras ystäväni –novellissa äiti tekee kaikkensa ollakseen tyttärensä teini-ikäinen kaveri. Postinjakohetkessä käsitellään hylkäystä, sisäoppilaitokseen jäävän tyttären kipua. He joivat samppanjaa ravintolassa kertoo paniikkihäiriöistä kärsivästä naisesta, joka kaipaa äidin tukea, mutta jää sitä vaille.  

Hänkin voisi moittia sinua vaikka mistä, äiti lisää, arvostella sinua ja käytöstäsi, sitä miten luistat sitoumuksistasi. Sitä paitsi mistä tiedät että hän valehtelee? Jos kävisit töissä, tietäisit että kokouksia pidetään.

Castillonin novellit ovat armottoman tiiviitä paketteja. Ne eivät päästä lukijaa helpolla, aivan kuten äidit ja tyttäretkään eivät tapaa toisilleen tehdä.

Hannu Rajaniemen Deus Ex Homine avaa kokoelman Näkymättömät planeetat ja vakuuttaa heti Rajaniemen kiinnostavuudesta. Nörtit tuhoavat maailmaa, nörteistä tulee entisiä jumalia. Symbiootti päässä auttaa lukemaan toisia ihmisiä ja vauvoista tulee kaikkivoipia. Huimaa. Itse tarinakin on kiehtova, mutta saisi olla viimeistellympi koskettaakseen. Vakuutuin kielestä, en tiennyt mitä odottaa englannista käännetyltä teokselta. Rekursiivisen jättäminen suomentamatta pisti tosin silmään.

Näistä kokoelmista lisään novellihaasteeseen kuusi novellia Castillonilta ja yhdet Waltarilta sekä Rajaniemeltä. Paketissa!

Mika Waltari: Kuun maisema (WSOY 1989)
Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007)

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (Gummerus 2016)

perjantai 5. toukokuuta 2017

George Saunders: Joulukuun kymmenes




Tässä kävi nyt niin, että kovasti odotettuun kirjaan ei uskaltanutkaan tarttua sen omaan hyllyyn saatuaan. Kaikkea sitä voikin pelätä. Näissä novelleissakin ollaan kyllä aika hölmöjä. Kuvitellaan kaikenlaista typerää elämästä. Ajatellaan, että tulee olemaan ihan parasta, kun omalla pihalla on samanlainen ripustus siirtolaistyttöjä valkoisissa helmoissaan kuin muilla(kin) seudun rikkailla. Että pummin potkiminen olisi parempi vaihtoehto kuin tälle hymyily, että pahinta mitä voi tehdä on sairastua.

Olin aiemmin lukenut kokoelmasta yhden novellin. Siinä koiranpentua uhkaa kova kohtalo, mikäli Marie ei sitä adoptoi. Se oli siis päätetty, he adoptoisivat valkoiselta roskaväeltä koiranpennun. Koiranpennun kohtalo on kuitenkin sivuseikka, kun pelissä on omanarvontunto. Tämän novellin perusteella ei kuitenkaan olisi kokoelmasta voinut juuri päätelmiä tehdä. Monessa novellissa irvaillaan ymmärtäen ihmisten tarpeelle olla muiden silmissä jotakin. Aiheet eivät kuitenkaan typisty amerikkalaiseen keskiluokkaan tai siitä tipahtaneisiin. Epämääräisessä tulevaisuudessa ihmisen itsemääräämisoikeus typistyy olemattomiin tunteita muokkaavien lääkkeiden avulla. Niminovellissa taas vakavoidutaan sairaan miehen itsemurhayrityksen äärellä.

Tarinoiden lisäksi vaikuttavia ovat sekä kieli että kerronnan tehokeinot. Semplica-päiväkirjoissa kerronta on vapaamuotoista.  Lapset on kohta aikuisia ja on harmi jos ainoa lapsuusmuisto isästä = stressaantunut äijä jolla huono auto. Novellissa Ritarillinen fiaskoni päästään nauttimaan runollisissa tunnelmissa kertojan emämokasta. Niminovellissa taas lapsen ajatukset tuntuvat rinnastuvan sairaan miehen vaikeaan ajatuksenjuoksuun juuri kerrontatavan vuoksi. Taitavaa ja upeasti suomennettua.

Kokoelmassa ei ollut mitään mistä en olisi pitänyt, joskin Semplica-päiväkirjat tuntui turhan pitkältä. 
Upea novelli toisensa perään täynnä tunnistettavia ajatuksia ja kipeää inhimillisyyttä. Kokonainen teos täynnä ihmisiä, joita ei haluaisi ymmärtää ja jotka kuitenkin tunnistaa itsessään ja toisissa. Näihin novelleihin paneutuu mielellään uudelleen jo nyt, tätä tekstiä kirjoittaessa.

Kirjasta kertyi novellihaasteeseen vielä kymmenen novellia lisää.


George Saunders: Joulukuun kymmenes (Siltala, 2015)

torstai 27. huhtikuuta 2017

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus



Kaajan novellikokoelma on upeinta ja hallituinta ajatuksen lentoa, johon olen aikoihin törmännyt. Se on täynnä hiottuja tarinoita, sellaisia, jotka saavat vuorotelleen nauramaan ja kauhistumaan. Se leikittelee (sukupuoli)rooleilla, seksuaalisuudella, parisuhteella ja väkivallalla. Sukupuolet pääsevät kokeilemaan toistensa nahkoja kirjaimellisesti, sama henkilö päätyy naisena ja miehenä kovin erilaisiin tilanteisiin ja erikoisliikkeen sidontatarpeille löytyy odottamatonta käyttöä. Novellit ovat lyhyitä, uskaliaita ja sanoinko jo upeita?

Muodonmuuttoilmoituksen surrealismi tuntuu sekä tehokeinolta että totuudelta. Kaikkea muuta kuin todelliset kuvat kiteyttävät jotakin olennaista, niin kuin vain lyhyen sanonnan keinoin voi. Niinpä esimerkiksi joukkoraiskaavista patongeista kertova novelli tuntuu kommentoivan nykykeskustelua. Naisiin kohdistuva väkivalta on muutoinkin monen novellin aiheena. Naiset hyväksyvät taakkansa osaksi identiteettiään, oli kyse sitten kipua aiheuttavasti nokkosvyöstä tai kaivossa asumisesta. Heidän tilanteensa ohjaavat heitä myös odottamattoman rajuihin tekoihin.


Kaajan kieli on säästeliästä ja kuvallista. Ehkä tämä saa sen surrealismin tuntumaan niin todelliselta. Novellit eivät selittele mitään. Näen kuinka Napoleon astuu pylväänsä päältä ja puolimätä aprikoosi tippuu kaivoon. Punarintapuvun elävät, kirkkaanpunaiset, linnut laulavat äänekkäästi päässäni. Kieli on myös kekseliästä samaan aikaan, kun se on täysin ymmärrettävää. Jopa englannin ja suomen yhdistäminen onnistuu täysin sujuvasti. Lue sinäkin tämä ja ota selvää mitä tuo neilikka tuossa kuvassa tekee.

7.5. päättyvään novellihaasteeseen saan tästä 27 novellia lisää. Siihen saakka luvassa ei muuta kuin novellikokoelmia olekaan.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Hanif Kureishi: Lähtö


Kokoelman ensimmäinen, niminovelli, on melkeinpä pienoisromaani yli sadalla sivullaan. Siinä keski-ikäinen mies on jättämässä perheensä. Hän miettii asiaa melko rehellisesti puoleen ja toiseen, joskin aina vain omalta kannaltaan. Suhteet kiinnostavat enemmän kuin inhottu vaimo Susan, lapsia saattaa toki tulla ikävä. Miehen pohdinnat ovat osittain kiinnostavia, eikä hän tosiaan pyri antamaan itsestään mitenkään mairittelevaa kuvaa. Ehkäpä osin tästä syystä hänestä ei opi pitämään, hänen puolelleen ei asetu silloinkaan kun pohdinnat itsessään tarjoavat oivalluksia. Itse asiassa novelli on niin pitkä ja pohdinnat niin loputtomasti omaan napaan tuijottavia, että jossakin vaiheessa teki mieli kovaäänisesti kehottaa päähenkilöä jo pikkuhiljaa tekemään päätöksensä. Vaimo ainakin ansaitsisi parempaa.

Joskus suostun siihen, mitä Susan haluaa, mutta teen sen absurdilla, parodioivalla tavalla, koska toivon hänen käsittävä, miten hölmönä häntä pidän. Mutta hän ei huomaa sitä, ja mikä ärsyttävintä, tottelevaisuuteni ilahduttaa häntä.

Vasta seuraavissa novelleissa kokoelman teemat kirkastuvat, joskaan keski-ikäisten miesten navan kaivelusta ei päästä eroon. Muissa tarinoissa (paitsi siinä, joka nimensä mukaisesti kertoo jätöksestä) päähenkilötkin ovat jo sympaattisempia ja tulevat lähemmäs. Kokoelma kertoo perheellisistä ja perheettömistä miehistä. He ovat päässeet elämässään siihen pisteeseen, jossa joutuvat kriisiin suhteessa kaikkeen saavutettuun ja kadotettuun. He juovat, pettävät, polttavat pilveä ja ovat kaikki tavallaan onnettomia, itsensä kadottaneita. Lapset tuovat iloa joidenkin elämään, vaimot vähemmän. Lapsiaankaan he eivät kuitenkaan näe muuten kuin itsensä kautta. Kureishin miehet eivät arvosta naisiaan saati lapsiaan. Näiden merkitys on siinä, kuinka miellyttävää he onnistuvat miehen elämästä tekemään.

Lienee kirjailijan ammattitaitoa saada lukija kiinnostumaan näin ärsyttävistä tyypeistä. He vielä asuvat keski-ikäistä suurkaupunkia, jokseenkin menestyvää ja erittäin itsetietoista. Tämä miljöö ei kiinnosta. Novelleista tiiviit Hämärässä, Jätös ja Muista tämä hetki, muista meidät olivat merkittävästi kiinnostavampia kuin loputtomiin jaarittelevat Lähtö ja Hyvästi äiti. Tämä kokoelma ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta ainakin se pakotti katsomaan maailmaa hetkisen melko vieraasta näkökulmasta.

Novellihaasteessa mennään tämän jälkeen 47:ssä.


Hanif Kureishi: Lähtö – ja neljä muuta tarinaa (Avain, 2009)

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Pistaasitahnalla täytettyä puustia en tosiaan
 pitkään vierelläni tuntenut.

Tiina Raevaaran novellikokoelmassa liikutaan pääosin tutussa maailmassa, jossa sitten kuitenkin on jokin toisin. Novelleissa on kiehtovia ideoita ja pääosin ne toimivat erinomaisesti. Niiden ajatusleikeistä moni jääkin mielen perukoille kykkimään. Gordonin tarinan sairaala on sellainen kuin sairaalat nyt ovat, mutta siellä lääkäreinä toimivat linnut. Lintu ja ihminen kohtaavat erilaisuutensa samassa sairaalahuoneessa maatessaan. Kaunis ja hieman kaihoisa tarina avaa kokoelman hienosti.

Lähimpänä arjen totuttua asetelmaa ovat novellit, jotka tuntuvat kuvaavan siihen sopimatonta kokemusta. Siskon käsittämätön kuolema muuttuu asunnossa piileskeleväksi hirviöksi, perinnöksi saatu tuoli pakottaa elämään menneiden sukupolvien tapaan, metsä pyrkii suruna taloon sisään ja sodan aikaisessa metsässä tuntuvat vaanivan paholaiset. Viimeksi mainitussa novellissa Nälkä on ilmeisesti tositarina pohjalla, Raevaara on käyttänyt siinä oman rintamalla olleen sukulaisensa kirjoitusta. Fantasiaelementti on tässä novellissa hienoinen, se lähinnä voimistaa nälän ja kylmän synnyttämää pahaenteisyyttä. Outo syntyy pikemminkin lukijan päässä kuin tarinan todellisuudessa.

Anobium pertinaxissa kuolemankello-niminen öttiäinen mönkii seinien sisällä ja luo yhdessä kaappikellon lyöntien kanssa kunnon melun taloon, jossa perheen äiti on kuollut jo aiemmin ja nyt aamulla myös isä on kadonnut. Vastuu pikkuveljestä ja kiihtyvä tatatadingdong saa lukijankin verenpaineen hieman nousemaan. Toisessa talossa lahjaksi saatu maalaus esittelee Kaivon, josta maalattuun maailmaan nousee lapsia Sonjan hoidettavaksi, Mestarin työvoimaksi. Tämä novelli muistuu taatusti mieleen, kun seuraavan kerran miettii mitähän tuokin abstrakti tekele esittää.

Osa novelleista kiehtoo enemmän idean kuin kerronnan tai tarinan puolesta. Luojani, luomani esittelee robotin, joka alkaa ajattelemaan liikaa. Sudenkorento taas leikittelee rinnakkaistodellisuuksien mahdollisuuksilla ja epilepsian aiheuttamilla kokemuksilla. Pirunpääskyt on kuvaus nuoresta ja tuhoisasta rakkaudesta. Karhunköynnöksessä asutaan epävakaassa todellisuudessa. Novellissa Kiitos kaikesta! kertoja saa jostakin syystä vieraaksi itsensä. Sääksissä taas mies palaa vuosi vuoden perään samalle suolle sääksien saapumista seuraamaan ja aina hänen saapuessaan nousee ukkonen.

Gordonin tarinan, Nälän ja Karhunköynnöksen lisäksi pidin erityisesti novellista Pilven veikko keisarin syleilyssä. Se on ärsyttävän ja ylimielisen pilvi-intoilijan kirjoittama artikkeli lentäjästä, joka joutuu keskelle ukkospilveä. Hienon tarinan outouselementti on yksinkertaisuudessaan kaunis. Lentäjän hurja pilvikuvaus saa kiinnostavasti täydennystä ärsyttävän pilviharrastajan tiedoista.

15 novellia lisää novellihaasteeseen, nyt luettuna on 42 novellia.


Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni (Teos 2010)

perjantai 10. helmikuuta 2017

Joen jumala


Nupposen lyhyet spefitarinat ovat kurkistuksia toisin kuviteltuun. Niihin luodut maailmat ovat keskenään hyvin erilaisia. Yhdessä ihmiskunta on luonut digitaalisen kaupungin ja kehonmuokkaus tai kehon vaihto on arkea. Toisessa novellissa viimeiset ihmiset, immuniteetin omaavat, yrittävät selviytyä keskellä erämaata. Yhdellä planeetalla jumalat taistelevat vuosituhansia toisiaan vastaan ja toisella etsivät valittujaan ihmisten joukosta. Yksi lilliputti laajenee ja laajenee kunnes on kokonainen galaksi, ryhmä galakseja, maailmankaikkeus.

Novelleissa on paljon perinteistä fantasia- ja scifikuvastoa. On metsä puumajoineen, haltioita, velhon tyttäriä, elinkelvottomia planeettoja, joista muokataan ihmiselle sopivia. Lyhyessä mitassa ei kuitenkaan voi rakennella kovin monimutkaisia ja juju on muualla. Milkasta tulee jumalan valittu, ketään ei kiinnosta opetella sanomaan Marhan nimeä oikein ja Lindalle vaikeinta vieraalla planeetalla on pitää yllä suhdetta työpariin ja aviomieheen, joka pahan loukkaantumisen takia tarvitsee uuden kehon.

Novelleista Neiti Novakin tapaus nousee omaan luokkaansa. Siinä pidättyväinen etsivä luovii korporaatioiden hallitsemassa maailmassa yhtä työntekijää etsien. Kaupungin kaduilla mielenosoituksista on tullut normi. Niissä puolustetaan ja vastustetaan ihmisten digitointia ja palauttamista. Silti itse katoamistapaus on myös arkinen ja inhimillinen.

Kirjoitustyyli on sujuvaa ja vähäeleistä. Jokin viimeinen silaus tuntuu useista novelleista kuitenkin jäävän uupumaan, jokin nyrjäys, joka saisi välittämään tapahtumista tai ihmisistä ja paikoista enemmän. Sen verran tykästyin kuitenkin tuohon tyyliin että luulen lukevani Nupposelta muutakin. Ehkä romaanimuodossa hänen maailmoistaan saisi enemmän irti. Kokoelma oli kuitenkin kiinnostava. Spefinovelleja tulee harvemmin luettua, mutta nyt lukupinossa odottaa peräti kaksi kokoelmaa.

Tästä kokoelmasta 9 novellia novellihaasteeseen.


Anni Nupponen: Joen jumala (Osuuskumma 2014)

perjantai 3. helmikuuta 2017

Pieni musta kirja


Kovasti kehuttu Byatt on minulle vähän työläs tapaus. Hän kirjoittaa niin täyttä ja kokonaisvaltaista tekstiä, että sitä on melkeinpä raskasta lukea. Tunnistan lukiessani sen hienouden ja nautin siitä, mutta jokin jää tökkimään. Ehkä teksti vaatii liikaakin huomiota eikä jätä lukijalle aukkoja täytettäväksi, ei tilaa omille tulkinnoille. Byattia on luettava kirjailijan omilla säännöillä. Tässä mielessä on tietysti hyvä, että kerronta on niin hienoa. Ja ehkä on hyväkin asia, ettei lukeminen ole aivan helppoa. Esimerkiksi näistä novelleista jokainen on jäänyt mieleen pyörimään.

Punaista lankaa en novelleista aivan paikantanut. Takakantta mukaillen niistä löytyy kyllä kaikista jotakin sellaista, mikä horjuttaa arkista olemista. Se jokin vain on kaikkea oudosta oliosta yllättävään läheisyyden hetkeen. Alla on lyhyet kuvaukset kokoelman novelleista.

Olio metsässä kertoo Pennysta ja Primrosesta, jotka matkaavat sota-aikana maalle evakkoon. He menevät aurinkoisena päivänä metsään ja tuo päivä tulee merkitsemään molempien tulevaisuutta. Pidin kovasti tarinasta, vaikka kumpikaan tytöistä ei varsinkaan aikuisena herättänyt suurta sympatiaa. Byattin kerronta on kuitenkin vangitsevaa.

Novellissa Kehotaidetta nuori, melko kujalla oleva, opiskelija tekee vapaaehtoistyötä sairaalassa yhtä lailla sen vuoksi että siellä on lämmin kuin ilahduttaakseen potilaita. Samassa sairaalassa työskentelevä lääkäri ottaa hänet siipiensä suojaan. Oikeastaan opiskelijasta tulee hänelle päähänpinttymä ja satunnaiset kohtaamiset saavat elämänsä siististi järjestäneen lääkärin elämän mullistumaan.

Kivinainen oli suosikkini näistä novelleista. Nainen menettää äitinsä ja alkaa ikään kuin surun metaforana itse muuttumaan tuntemuksiensa mukaisesti. Metamorfoosista kehkeytyy hurja ja lopullinen. Lopulta kuvaus luopumisesta kasvaa melkeinpä myyttiseksi kertomukseksi.

Materiaalia kertoo luovan kirjoittamisen kurssista. Novellin kurssin opettaja on onnistunut kerran kirjoittamaan myyvän teoksen, mutta menestyksestä on kauan. Kurssit ovat seuranneet toisiaan enemmän tai vähemmän samankaltaisina. Sitten kahdeksankymppinen Cicely Fox kirjoittaa jotakin merkittävää ja saa opettajan täyden huomion. Byattin kuvauksessa kurssin osallistujat näyttäytyvät todellisuuspakoisilta kauheusnarkeilta ja koko tarina on minun makuuni vähän turhan osoitteleva.
(sivuhuomio: piti ihan tarkistaa, että löytyykö niitä Cicelyitä tosiaan muitakin kuin se Villin Pohjolan kyläpahasen perustaja. Löytyy. On se oikea nimi.)

Hienovireinen Pinkki nauha kertoo Jamesista, joka on jumittunut kotiin hoitamaan vaimoaan. Tämä vaikuttaa kärsivän muistisairaudesta. Mies pääsee hengähtämään harvoin ja hautoo karuja tunteita aikanaan rakasta vaimoaan kohtaan. Öinen vieras pakottaa Jamesin kohtaamaan tilanteensa.

Novelleja novellihaasteeseen viisi kappaletta.


A.S. Byatt: Pieni musta kirja (Teos 2012)

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Huominen on liian kaukana


Adichie kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä on muuttunut, jotka ovat kaukana kotoa tai jotka eivät eläkään kuvittelemaansa elämää. Amerikkaan paremman elämän perässä muuttaneet naiset kokevat asioita, jotka saavat näkemään selvästi. He elävät tilanteissa, jotka ulkopuolisille näyttäytyvät ennakkokäsitysten mukaisina, ehkä erinomaisina tai sitten surkuteltavina. Olennaista näissä tarinoissa on kuitenkin se, miten niiden päähenkilöt katsovat itseään ja tapahtumia. Miten tilanne, jonka muut saavat määrittää, muuttuukin henkilön itsensä elämäksi. Omaksi silloinkin, kun hän ei voi siitä määrätä.

Tarinat sijoittuvat lähinnä Nigeriaan ja Yhdysvaltoihin. Jälkimmäisessä asuvat ovat muuttaneet paremman elämän perässä ja kärsivät odotusten ja todellisuuden ristiriidasta. Nigeriassa kärsitään mahdollisuuksien puutteesta ja väkivallan uhasta. Yhdysvalloissa elämää määrittävät vieraan kulttuurin arvostukset ja kotiväen odotukset. Aina Nigeriaan jääneille ei voi kertoa, kuinka elämän paratiisissa todella kokee. Nigeriaan sijoittuvissa tarinoissa käsitellään väkivaltaa, lapsuutta, puolison menetystä. Yhdysvalloissa elämän täyttävät ristiriidat olettamusten ja toteutuneen välillä.

Yksityisasia ja Se, mikä kurkkuasi kuristi ovat yksinkertaisesti sydäntä särkeviä. Edellisessä köyhä hausa-nainen pelastaa rikkaan igbon mellakan keskeltä. Poikkeuksellisessa tilanteessa toisen erilaisuus on kohdattava paljaana. Toisen hyvä teko pakottaa hyväksymään tämän sellaisenaan. Jälkimmäinen käsittelee Yhdysvaltoihin muuttaneen naisen kokemaa epämääräistä ahdistusta. Loikkivan apinan kukkula taas on purevan tarkkanäköinen ja näyttää, kuinka musta naiskirjailija on aina kahta ensimmäistä asiaa ennen kirjailijuuttaan.

Adichie pistää todella välittämään hahmoistaan. Novellit sattuvat ja itkettävät, sitten taas hymyilyttävät. Novellit ovat ajateltuja kokonaisuuksia. Merkittävä niissä voi olla arkinen muutosvoimainen kokemus, tapahtuma menneessä, tulevan ja nykyhetken sidos. Usein jotakin tapahtuu ilman että mitään tapahtuisi. Äkillinen ihastuminen paljastaa avioliiton tylsyyden, tieto miehen rakastajattaresta saa vaimon katsomaan miestään ensi kerran ihmisenä eikä Aviomiehenä.

Adichie kirjoittaa tekstiä, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Muutamalla lauseella hän onnistuu välittämään torin sekasorron mellakan keskellä tai säästeliäästi kalustetun vuokra-asunnon tunnelman. Katse on ihmisen kokemuksessa. Älykästä, kaunista, vaikuttavaa.


Kokoelmasta kerään ensimmäiset 12 novellia Novellihaasteeseen.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava 2012)

lauantai 17. joulukuuta 2016

Novellimaraton 17.12.

Aloittelen nyt Reader, why did I marry him? -blogin novellimaratonia, Tuntuupa hyvältä linnoittautua kirja- ja piparipinoin sänkyyn ilman sen kummempia velvotteita kuin jokusen novellin lukeminen. Piparit loppunevat ennen novelleja, jossakin välissä täytynee siis leipoa lisää. Maratoonaamisen keskeyttävät varmasti kaikenlaiset muutkin jouluun liittyvät mukavelvoitteet, kuten tuo piparinleivonta ja ostoksilla käynti. Ja illalla täytyy varmistaa, että Frodo pääsee jälleen tulena vellovien kivimassojen äärelle.




Valmistauduin maratooniin viikolla raahautu marssimalla työmatkan varrelle osuneeseen kirjastoon. Siellä hyllyjen välissä seisoskellessa jouduin toteamaan, että mieleen nousevia novellisteja oli vain kaksi: Munro ja Saunders. Jälkimmäinen odottelee vielä muuttolaatikossa uuteen kotiin pääsyä eikä Munro sillä hetkellä innostanut. Ruutuväsymyksen verhoamilla silmilläkin huomasin onneksi, että novellit oli erikseen merkitty, ilmeisesti ihan minua ajatellen (kiitos, kiitos!). Niinpä sain keräiltyä yllä olevan pinon, jota nyt sitten alan lukemaan. Piparit on jo syöty.

Aloitus kello 18:45

Ja kello 20:31 luettuna on yksi novelli neljästä kokoelmasta.

Joni Skiftesvikin Junankuorikello ehti jo hieman tylsistyttää, kunnes tarina keikahti lopussa hienosti. Novelissa Rekilä etsii kuolleen sotakaverinsa kelloa, joka ei koskaan päätynyt leskelle saakka.
Anni Nupposen Pahempi unia vie maailmaan, jossa ihmiset saalistavat heistä jalostettuja koneita. Sivutaan kysymystä unien tärkeydestä minuudelle.
Myös A.S. Byattin novellissa Olio metsässä mietitään sitä, kuinka todellisia unet voivatkaan olla. Ja miten ihminen pärjää, jos tapaakin jotain unenoikeaa ihan oikeasti? Kaksi evakkotyttöä lähtee metsään eikä koskaan palaa ennalleen.
Neljäntenä luin Chimamanda Ngozi Adichien Ykkössellin. Suosittu yliopisto-opettajan poika joutuu vankilaan ja pistämään omat arvonsa uuteen järjestykseen.

Mielenkiintoinen aloitus. Lukeminen jatkuu sunnuntain puolella.

Kello 11:35 on luettuna yksi Skiftesvik ja kolme Adichieta lisää. Gagarin lumessa (edit 17:30: se olikin Gagarin kinoksessa) yllätti iloisesti ensimmäisen tylsähkön novellin jälkeen. Adichien kohdalla kävi samoin, Eilen luettu Ykkösselli oli ihan kiinnostava, mutta tänään tuntuu, että jokainen luettu novelli on ollut edellistä parempi. Adichie tulee tänään varmaankin luettua kokonaan.

17:20 ja maraton on ohi, sillä nyt on lähdettävä jouluostoksille. Luin yhteensä 14 novellia, joista suurimmin iskivät A.S. Byattin Olio metsässä sekä Adichien Yksityisasia ja Se, mikä kuristi kurkkuasi. Novelleja tulee luettua todella vähän, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Tämäkin lukuputki vei lyhyessä ajassa moneen tilanteeseen, paikkaan ja tunnelmaan. Onneksi novellihaaste jatkuu vielä pitkään ja muistuttelee lukemaan myös lyhyempää proosaa (joka vaikuttaisi monesti olevan tarkemmin ja pidemmälle ajateltua kuin romaanimittainen). Lisää näistä kokoelmista sitten, kun loputkin novellit on luettu.

Kokoelmat, joista novellit valikoituivat:
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2012)
A.S.Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012)
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa (WSOY, 2000)
Anni Nupponen; Joen jumala (Osuuskumma, 2014)