Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wales. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wales. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. joulukuuta 2017

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow



Teoksen inspiraationa on yksi taru vanhasta walesilaisesta Mabinogion-kokoelmasta. Kokoelma on peräisin keskiajalta ja kirjoitettu alun perin kymrin kielellä. Se kokoaa yhteen aiemmin vain suullisena esitettyjä tarinoita. Tarinat ovat osittain samoja, joita esimerkiksi kuningas Arthurista on kerrottu muissa lähteissä. Onkin epäselvää, kenen tarinat ovat alkuperäisiä. Joka tapauksessa kokoelma on tärkeä dokumentti walesilaisesta suullisesta tarinaperinteestä. Walesilaiskustantaja Seren on pyytänyt nykykirjailijoita muokkaamaan Mabinogionin tarinoita uuteen uskoon. Yksi näistä teoksista - Bird, Blood, Snow - ottaa käsittelyyn legendan Peredurista, Arthurin ihailijasta, joka päätyy matkoillaan kylvämään ympärilleen väkivaltaa. On arveltu, että Peredur olisi version Chrétien de Troyesin Percivalista. Jones tuntuu kallistuvan samalle kannalle, sillä jälkisanoissa hän kirjoittaa Peredurin tarinan tuntuvan keskeneräiseltä. Se on kuin kokoelma muodissa olevia teemoja ja käänteitä. Saman keskeneräisyyden tunnun Jones on jättänyt omaan versioonsa. Kirjassa on monia kertojia, poliisin tapauskertomuksia, sairaskertomuksia ja lehtijuttuja. Lukija tehköön omat päätelmänsä.

Nyky-Peredur on nuori poika rikkinäisestä perheestä. Hänen isänsä onneton nimi Ap Efrog kääntyy muiden lasten suussa haukkumanimeksi ape frog (apinasammakko). Poika huikkaa yksitoistavuotiaana (mikäpä muu luku voisi tulla kyseeseen kun ollaan tarustossa) heipat äidilleen ja kuulee väärin tämän neuvot. Niiden perusteella hän lähtee etsimään Arthuria, hyvin tietoisena vanhoista taruista. Niinpä hän ei ylläty, kun matkalle sattuu ruokaa tarjoava kaunis tyttö tai ensimmäinen pahantekijä, jonka silmään Peredur taruja noudattaen tuikkaa kepin. Tästä alkaa verinen matka, Arthurin etsintä, jossa Peredur mielessään oikeuttaa kammottavia tekoja omaan tarinaansa sopivina.

Bird, Blood, Snow on tarina hulluudesta ja onnettomasta lapsuudesta. Se on myös tarina väkivallasta ja tarinoiden voimasta. Vanhat tarut ovat usein äärimmäisen väkivaltaisia. On kiinnostavaa lukea tuollaisesta väkivallasta, kun se on siirretty nykykontekstiin ja vaikuttaa sen vuoksi täysin ylimitoitetulta ja väärältä ja mielenvikaiselta. Cynan Jonesin tapa kirjoittaa sopii erinomaisesti ohjaamaan lukijan huomiota yksityiskohtiin, jotka tekevät tarinasta satuttavan, jotka saavat väkivallan tuntumaan. Samaan aikaan, kun lukija säälii Peredur-poikaa, kammoaa hän tämän väkivaltaisuutta. Vaikka Jones kirjoittaa erittäin graafisesti väkivallasta, ei hän kuitenkaan mässäile sillä. Kaikki tarinan vivahteet ovat vain olemassa samaan aikaan, oli sitten kyse silmään tuikatusta kepistä tai saman kohtauksen kokon ympärillä naukkailevien lasten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä. Jones osaa poimia juuri ne asiat, jotka saavat lukijan ymmärtämään kohtausten monia vivahteita.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kirjan kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow (Seren Books, 2012)

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco



Pienellä maatilalla asuu kolme vanhenevaa sisarusta. Heidän äitinsä testamentti on sitonut heidät perintöönsä, kuihtuvaa tilaa asumaan. Martha on sisaruksista vanhin. Hän pitää veljensä ravittuina ja huolehtii Shancosta, joka ei pysty huolehtimaan itsestään. Jack tekee suuren osan tilan töistä ja Shanco auttaa sen minkä osaa. Sisarusten välit ovat täynnä jännitteitä, vanhoja ja uusia. Kun Marthan ihastus Gwynfor ei enää tyydy viikoittaisiin teehetkiin, näkee Jack tilaisuutensa koittaneen. Jos Martha muuttaa tilalta, siirtyy se Jackin hallintaan. Mutta Martha ei ehkä haluakaan lähteä tilalta, vaikka mikään ei tunnu häntä sinne sitovan. Sisarusten välit alkavat kiristymään entisestään, Jackin naisystävällä on oma agendansa, Martha löytää pullon vanhaa myrkkyä ja öisin taloon pyrkivä varis pitää sisarukset hereillä.

Ollaan Walesin maaseudulla ja tällä tilalla pidetään kiinni vanhoista toimintatavoista. Niiden avulla pysytään juuri ja juuri pinnalla. Sisarukset ovat vanhempiensa kuoltua pysyneet syrjässä yhteisöstä eikä heillä ole lapsiakaan pakottamassa yhteydenpitoon. He ovat yksin, mutta heillä on toisensa sillä katkeruuden ja rakkauden täyteisellä tavalla, jolla vain sisarusten elämät voivat toisiinsa kietoutua. Sisarusten keskinäinen draama on teoksen kantava voima, vaikka se trilleriksi onkin kirjoitettu. Tragedia olisi häämöttänyt näiden sisarusten yllä myös ilman ulkoisia uhkia. Tämä tuntui myös heikentävän kirjan tehoa. Samoin tekee se, että kertoja päättää paikoin valaista lukijaa siitä, miten asioiden pitäisi olla, missä kohden hahmot virheensä tekevät.

Heikkouksista huolimatta pidin tästä kovasti. Kirja oli myös ensimmäinen kymristä englantiin käännetty teos, jonka olen lukenut. Tunnelma on paikoin todella hyytävä ja hahmoja samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Oudosti kiehtoo tämä aihe, muuttuva maaseutu, jota myös loistava Dig kuvasi. Martha, Jack ja Shanco tuntuvat myös poikkeuksellisilta hahmoilta, sillä he ovat kaikki jo yli 50-vuotiaita. Sen ikäiset eivät useinkaan tunnu pääsevän käsittelyyn sisarussuhteidensa kautta.

Helmet haasteessa kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja.


Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco (Parthian, 2007)

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan



Tänään on äitienpäivän lisäksi toinenkin juhlapäivä. Dylan Thomas Day juhlistaa Walesin varmasti tunnetuinta runoilijaa. Sen kunniaksi luin Thomasin suomennettuja runoja (ja sain vihdoin käytyä runohaasteen kimppuun, kiitos vaan haasteajan pidentämisestä!)

Thomas ei kirjoita helposti avautuvia runoja, vaan ne ovat täynnä paitsi symboliikkaa myös merkitysten vaihtoja ja runoilijan itse kehittelemiä hahmoja. Hänen ihmisensä on osa luontoa, ihmisen kuolema osa universumin elämää. Runossa Kieltäytyminen suremasta lapsen kuolemaa tulipalossa Lontoossa Thomas kirjoittaa

En murhaa
hänen lähtönsä ihmisyyttä haudan totuudella
enkä saastuta hengen levähdyspaikkoja
enää yhdelläkään elegialla
viattomuudesta ja nuoruudesta.

Runojen aiheet vaihtelevat ruumiin iloista mystiseen lapsuuteen sananjalkamäellä. Lukiessa perusteellinen esipuhe ja kääntäjän suomennoksiin liittyvät huomiot ovat ahkerassa käytössä. Luen

Pidelkää kiinni näistä muinaisminuuteista käenkuussa
Glamorganin kukkulan hontelon, neljännen esteen alla,
kun vihreät kukinnot kiitävät ylöspäin ajan jahdissa;

enkä ymmärrä yhtään. Suomennos on vuodelta 1990 ja on vaikea sanoa missä määrin vanhahtava kieli on alkuperäisen vaatimaa. Ainakin kaivostyöläiseen viittaavan sanan laturi merkitys on erikseen luettava suomentajan huomioista. Vaan sitten

Valo puhkeaa sinne missä aurinko ei paista;
missä meri ei liiku, sinne tulvii
sydämen vuorovesi,
ja valon olennot, sarastuksen henget
kiiltomadot päässä,
marssivat lihan läpi missä liha ei peitä luita.

Suomentaja selittää tätäkin runoa, antaa vihjeitä tulkintaan. Mutta teen omani, nautin kielestä, kielikuvista ja päädyn osin toisiin merkityksiin. Se vie aikaa, monta lukemista, mutta yht’äkkiä runo on tärkeä ja kaunis, hurjakin. Runojen voima tuntuu löytyvän niiden monimerkityksisistä, konkreettisista kuvista. Jostakin saa aina kiinni, vaikka vaivaa on nähtävä.

Suomentaminen on varmasti ollut erittäin haastavaa. Silti yksi Thomasin tunnetuimmista runoista Do not go gentle into that good night on saanut Marja-Leena Mikkolalta pätevän käännöksen Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön. Myös suomennoksen voi lukea hurjana ja raivo tarjoaa jo sanana samanlaista dramatiikkaa kuin englannin rage.


Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.

Suurin osa Dylan Thomasin runoista näyttää pääkaupunkiseudulla viihtyvän Pasilan kirjavarastossa enkä varaamatta saanut kirjastoreissulta matkaan yhtään alkuperäiskielistä teosta. Suomennoksia tulee laulettua pään sisällä ja sekin taitaa olla onnistuneen käännöksen merkki. Samankaltaisesti soi alkuperäinen kieli

Rage, rage against the dying of the light.

Kaikki lainaukset ovat pätkiä pidemmistä runoista.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava, 1990)

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Cynan Jones: Cove



Alussa määritellään ”cove”. Se tarkoittaa suojaista poukamaa tai toista ihmistä. Päähenkilö on kadottanut molemmat jouduttuaan salaman iskemäksi merellä. Kun hän herää, hän ei muista kuka on ja miksi on lähtenyt melomaan. Hänellä on vain itsensä ja aavistus siitä, että jossain häntä kuitenkin odotetaan.

Lyhyt ja vähäeleinen Cove onnistuu kurkottamaan isoihin teemoihin. Merellä ajelehtiva mies on haavoittuvan kehonsa kanssa luonnonvoimien armoilla. Hänen pahat vammansakaan eivät lopulta määrää henkiinjäämistä, kun maata näkyy vain kaukana horisontissa eikä mukana ole kuin pieni pullollinen vettä. Halu elää hänellä kuitenkin on. Hän tahtoo löytää suojan ja päästä sen ihmisen luo, jonka uskoo häntä jossakin odottavan.



The sun, and there is nothing he can do about it, is on the way down. He feels the temperature dropping, a respite of its physical pressure. It is still hot, beating, but with the slight relief there is a slow, sickening certainty.

Jones kirjoittaa säästeliäästi. Omalaatuisella rytmityksellään hän saa vangittua sekä hetkien konkreettisuuden että niiden herättämän tunteen. Ihan yhtä suuresti tämä ei vaikuttanut kuin The Dig, mutta kyllä tämäkin pieni teos on hieno.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.


Cynan Jones: Cove (Granta 2016)

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Nopeaa aikaa



Viime viikkoina olen lukenut paljon, mutta kovin kevyttä. Ainoa ajatuksia enempiä liikautellut lukukokemus on vielä prosessoitavana. Muutoin olen lukenut lähinnä rentoutuakseni flunssan, muuttotohinan ja yleisen marrasväsymyksen keskellä. Tähän tarkoitukseen ovat sopineet hienosti kesällä hamstraamani Diana Wynne Jonesit.

Chrestomanci-sarjasta olen marraskuun aikana lukenut kolme kirjaa. The Lives of Christopher Chant ja Conrad’s fate valaisevat sarjan ensimmäisessä osassa jo aikuisen Chrestomancin nuoruutta. Nuori Christopher löytää kirjoissa maagiset voimansa, mutta joutuu myös huomaamaan, että toiset haluavat käyttää niitä omaa etuaan edistääkseen. Molemmissa kirjoissa liikutaan rinnakkaisissa maailmoissa. Niiden viehätys perustuukin yhtä lailla toisten maailmojen outouksiin kuin niiden yhtäläisyyksiin lukijan maailman kanssa. Toisaalta pääsee arvuuttelemaan, vastaako vaikkapa Conrad jotakin toisessa tarinassa tavattua rinnakkaismaailman henkilöä. Christopher ja Conrad ovat monien muiden Wynne Jonesin nuorten hahmojen tapaan vastuuntuntoisia, mutta helposti muiden tahtoon taipuvia tarkkailijoita. He eivät kuitenkaan voi vastata toisiaan, sillä Christopherin (ja muidenkin Chrestomanciksi päätyvien) voima perustuu siihen, ettei heitä vastaavia henkilöitä ole muissa maailmoissa syntynyt.

Samaan sarjaan kuuluu myös The Magicians of Caprona, joka alkaa jotenkin tutusti. On italialainen kaupunki ja siellä kaksi voimakasta, taikuutta harjoittavaa, sukua, jotka keskenään ovat verivihollisia. Päähenkilöt ovat tässäkin kirjassa lapsia, mutta runsaslukuisten sukulaisten kautta pääsee seuraamaan sitä rakkaustarinaakin. Huomaavatko Petrocchit ja Montanat lopulta kertovansa toisistaan aivan samoja kauhutarinoita? Siitä riippuu kauniin Capronan tulevaisuus.


A Tale of Time City on myös ihan hauska seikkailu. Tässä kirjassa yksitoistavuotias Vivian kaapataan vahingossa aikakaupunkiin. Se on ankkuroitu niin menneeseen kuin tulevaankin. Aikakaupunki mestaroi historiaa ja yrittää pitää huolen siitä, että se pysyy ruodussa. Historiaa muuttuu kuitenkin koko ajan epävakaammaksi. Vivianin omassa ajassa, toisen maailmansodan Englannissa, ydinaseet tulevat käyttöön ennen aikojaan. Aikakaupungin olemassaolo on vaarassa ja kaikkien aikakausien järjestys lepää muutaman lapsen ennakkoluulottoman kekseliäisyyden varassa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Charmed life



Cat pelastuu laivaonnettomuudesta tarrautumalla sisareensa. Gwendolen on noita, eikä näin ollen voi hukkua. Lasten vanhemmat kuitenkin kuolevat ja sisarukset päätyvät asumaan maagiseen linnaan. Sen pelottava herra, Chrestomanci, vaikuttaa olevan sukua lapsille. Ainakin hän on kiinnostunut Gwendolenin suurista kyvyistä. Catilla ei ole taikavoimia ja hän tekee mitä sisar käskee. Taikuuden harjoittaminen on lapsilta kielletty, mutta Gwendolenia se ei haittaa. Hän aikoo näyttää Chrestomancille, kuka kaapin paikasta määrää. Cat ei osaa muuta kuin seurata vieressä, kun toinen toistaan hurjemmat temput tekevät hänenkin elämästään jatkuvasti kurjempaa.

Wynne Jonesin kirjoissa päähenkilöt ovat usein lapsia tai nuoria, jotka joutuvat löytämään oman tiensä oudossa maailmassa. Taikuus on arkipäiväistä ja ihmisten oikkuihin taipuvaista. Silloinkin, kun sen avulla uhataan romuttaa maailmoja. Aamukahvi muuttuu mutavelliksi ja hedelmät kypsyvät ennen aikojaan. Cat ei ehkä saa taiottua leikkisotilaisiinsa eloa, mutta voi silti leikkiä niillä, kunhan saa suostuteltua siskonsa lainaamaan voimiaan niin vähäpätöiseen asiaan. Perinteiseen lanutyyliin itseä etsitään ja opetellaan elämään muiden kanssa. Linnassa, jossa vastaan voi tulla niin lohikäärme kuin ihmisen kokoinen sammakko.

Charmed life aloittaa Chrestomanci-sarjan, joka tämän kirjan lopetuksen perusteella ei ainakaan voi toistaa samaa kaavaa seuraavissa osissa.

As a rule, gingerbread men were fun. They leapt up off the plate and ran when you tried to eat them, so that when you finally caught them you felt quite justified in eating them. It was a fair fight, and some got away. But Mrs Sharp's gingerbread men never did that. They simply lay, feebly waving their arms, and Cat never had the heart to eat them.

Diana Wynne Jones: Charmed life (HarperCollins 2009, alkuperäinen julkaisuvuosi 1977)

Edit: sitaatti unohtui

maanantai 9. toukokuuta 2016

Cynan Jones: The Dig


The Dig viittaa mäyrän metsästämiseen, sen kaivamiseen ulos pesäkolostaan. Sitä tekee the big man, jolle ei anneta nimeä. Hän huokuu epämääräistä uhkaa, mutta on tuholaistentorjujana hyödyllinen maanviljelijöille. Mäyränmetsästys on kiellettyä, mutta hänelle sillä ei ole väliä. Jo ensimmäinen luku antaa viitteitä siitä, että mäyrää ei vain tapeta. Siitä otetaan kaikki viihdearvo irti. Mäyrän raato pitää naamioida, jotta se näyttäisi auton yliajamalta.

Ag, I wouldn’t get it, he thought. I wouldn’t get that off. He was suddenly repulsed by the idea of touching the badger again. Of giving it any reverence.

Toinen päähenkilö on ison miehen vastakohta. Daniel hoippuu jaksamisen rajoilla valvomaan, että hänen lampaansa saavat apua karitsointiin, jos sitä tarvitsevat. Hän tuntee olevansa osa jatkumoa, tekevänsä jotakin ikiaikaista. Maa on hänen ja hän kuuluu sille. Hän on kokenut menetyksen, mutta maa ei menetä merkitystään. Daniel on kuitenkin väsynyt. Väsynyt ja vihainen. Nämä erilaiset miehet, suoranaiset vastakohdat, ajautuvat tietysti lopulta toistensa tielle.

Jones kirjoittaa säästeliäästi. Muutamalla konkreettisella lauseella hän sitoo lukijan hetkeen ja luo sitten voimakkaan tunnelman kielikuvin. Metaforat yhdistyvät synnytysnesteiden tahrimiin olkiin. Teos on lyhyt, vain 157 sivua. Se on hyvä, sillä kieleen joutuu todella keskittymään. Sitten jo kantaakin Danielin seurassa heikkoa karitsaa sisään lämpimään lanoliinin liukastamin käsin. Tarina on karu, mutta kieli lumoaa.  

As he looked out in the pitch dark beyond, a barn owl came into the floodlight, glid silently between the barns and was gone, seeming to leave some ghost of itself, some measureless whiteness in the air.

The Dig on parhaita aikoihin lukemiani kirjoja. Eipä käynyt etukäteen mielessä, että tarina Walesin näivettyvältä maaseudulta voisi olla näin vaikuttava. Olen lukenut kirjan nyt kahdesti ja kohta se on kai palautettava kirjastoon. Taitaa olla parasta hankkia tämä omaan hyllyyn.


Cynan Jones: The Dig (Granta, 2014)