Kirjastossa katse osui tutulta näyttävään kirjanselkään.
Koska olen nähnyt Tehanua kutsuttavan Maameren tarinoiden päätösosaksi, olen olettanut ettei Maamerelle
palata kuin tutuin tarinoin. Vaan Le Guin onkin kirjoitellut peräti kaksi jatkoteosta
ja Wikipedian mukaan myös novellikokoelmasta Pimeälipas ja muita tarinoita löytyy Maamerelle sijoittuvia
tarinoita. Ilolla noukin mukaani Kertomuksia
Maamereltä. Siinä on viisi erillistä tarinaa, jotka liittyvät tai ovat
liittymättä edellisten osien päähenkilöihin.
Tapahtumapaikkana ovat tietysti Maameren erilaiset saaret. Jäljittäjä kertoo Roken velhosaaren
alkuajoista. Tummaruusu ja Timantti on
rakkaustarina. Maanytimet kertoo
aiemmista tarinoista tutun velhon Ogionin nuoruudesta kun taas Yläsuolla tapahtuu Maameren tarinoiden aikaan. Sudenkorento
vie takaisin Rokelle. Tutut hahmot ja paikat aiheuttavat tunnistamisen iloa.
Selkeimpänä teemana näissä tarinoissa ovat Le Guinille
tyypillisesti miesten ja naisten väliset suhteet. Kun Roken alkuaikoina naiset
jakavat tietonsa miesten kanssa, on tasapaino Sudenkorentoon mennessä keikahtanut niin, ettei Irian, nuori
nainen, pääse Rokelle edes opiskelemaan. Mahti tunnistetaan kyllä naisissakin,
mutta sitä ei vain pidetä arvokkaana. Tavalliset taikurit voivat mennä
naimisiinkin, mutta velhojen mahtia seksi uhkaa. Rakkaustarinassa on
rakastavaisten tehtävä valinta taikuuden ja rakkauden ja musiikin välillä. Kaikkea
ei ehkä voi saada, mutta uskomukset musiikin ja rakkauden mahtia rapauttavasta
vaikutuksesta ovat ehkä sittenkin vain uskomuksia.
Kun ensimmäisen kerran luin Maameren tarinoita, tuntui kieli raskaalta ja etäännyttävältä. Kun
siihen tottui, tuntui se osaltaan luovan tarinoille ominaisen käytännöllisen
mytologian tunnun. En tiedä onko suomentaja pysynyt samana koko sarjan ajan
(tässä Kristiina Rikman). Erinomaista työtä suomennokset joka tapauksessa ovat.
Ursula K. Le Guin: Kertomuksia Maamereltä (WSOY, 2002)