torstai 27. huhtikuuta 2017

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus



Kaajan novellikokoelma on upeinta ja hallituinta ajatuksen lentoa, johon olen aikoihin törmännyt. Se on täynnä hiottuja tarinoita, sellaisia, jotka saavat vuorotelleen nauramaan ja kauhistumaan. Se leikittelee (sukupuoli)rooleilla, seksuaalisuudella, parisuhteella ja väkivallalla. Sukupuolet pääsevät kokeilemaan toistensa nahkoja kirjaimellisesti, sama henkilö päätyy naisena ja miehenä kovin erilaisiin tilanteisiin ja erikoisliikkeen sidontatarpeille löytyy odottamatonta käyttöä. Novellit ovat lyhyitä, uskaliaita ja sanoinko jo upeita?

Muodonmuuttoilmoituksen surrealismi tuntuu sekä tehokeinolta että totuudelta. Kaikkea muuta kuin todelliset kuvat kiteyttävät jotakin olennaista, niin kuin vain lyhyen sanonnan keinoin voi. Niinpä esimerkiksi joukkoraiskaavista patongeista kertova novelli tuntuu kommentoivan nykykeskustelua. Naisiin kohdistuva väkivalta on muutoinkin monen novellin aiheena. Naiset hyväksyvät taakkansa osaksi identiteettiään, oli kyse sitten kipua aiheuttavasti nokkosvyöstä tai kaivossa asumisesta. Heidän tilanteensa ohjaavat heitä myös odottamattoman rajuihin tekoihin.


Kaajan kieli on säästeliästä ja kuvallista. Ehkä tämä saa sen surrealismin tuntumaan niin todelliselta. Novellit eivät selittele mitään. Näen kuinka Napoleon astuu pylväänsä päältä ja puolimätä aprikoosi tippuu kaivoon. Punarintapuvun elävät, kirkkaanpunaiset, linnut laulavat äänekkäästi päässäni. Kieli on myös kekseliästä samaan aikaan, kun se on täysin ymmärrettävää. Jopa englannin ja suomen yhdistäminen onnistuu täysin sujuvasti. Lue sinäkin tämä ja ota selvää mitä tuo neilikka tuossa kuvassa tekee.

7.5. päättyvään novellihaasteeseen saan tästä 27 novellia lisää. Siihen saakka luvassa ei muuta kuin novellikokoelmia olekaan.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring




Raunioituneessa Toronton keskustassa vain rikollisporukan johtajalla on toimiva auto. Puistot ovat taas viljelykäytössä eikä ruokaa ole helppoa löytää. Huumeita sen sijaa riittää. Järjestäytynyt yhteiskunta on hylännyt keskusta-alueen ja sulkenut pääsyn lähiöihin. Niissä sairaalatkin vielä toimivat. Keskustan köyhät ja kurjat turvautuvat nyt parantajiin.

Ti-Jeannen isoäiti on tällainen parantaja. Sairaanhoitajan koulutuksensa lisäksi hän tuntee yrttinsä ja karibialaisen perinteen myös uskomusten osalta. Gros-Jeannen menoissa keskustellaan henkien kanssa ja tähän maailmaan myös Ti-Jeanne joutuu sekaantumaan. Hän näkee näkyjä ja uskoo olevansa tulossa hulluksi, äitinsä tavoin. Hänen on kuitenkin asuttava isoäidin luona, sillä hän on itsensä lisäksi vastuussa myös vauvastaan. Ti-Jeanne on mainio sankaritar, nuori nainen, jolta vaaditaan vastuullisuutta vähän liian aikaisin. Oikeastaan hän haluaisi vain palata rakkaan renttunsa Tonyn sänkyyn.

Lähiöissä, siellä missä vallanpitäjät asuvat, tarvitaan elintenluovuttajaa. Sellaista pyydetään Rudylta, keskustan huumeissa pitävältä ja autollaan kruisailevalta, rikollispomolta. Tämä kyllä löytää luovuttajan, vaikka se vaatisi sopivan henkilön järjestämistä luovutuskuntoon. Tonyn myötä Ti-Jeanne sekoitetaan tähän etsintään ja lopulta kaikki osalliset ovat vaarassa. Rudy paljastuu mustaa magiaa hyväksi käyttäväksi mieheksi ja sellaisena hän on törmäyskurssilla myös henkimaailman yhteyksiään parantamiseen käyttävän Gros-Jeannen kanssa.

Tarinassa karibialainen perinne on vahvasti läsnä (ja totta). Sieltä juontuvat myös päähenkilöiden nimet. Ti-Jeanne on nuorin (tiny), Mi-Jeanne keskellä ja Gros-Jeanne vanhin. Lisäksi kerrontaa maustaa se, etteivät ihmiset puhu kirjakieltä. Kirjassa ei juuri selitellä, vaan lukijan täytyy koostaa selitys Toronton nykytilanteelle pienistä vihjeistä. Karibialaista perinnettä Gros-Jeanne joutuu sentään hieman selittämään tyttärentyttärelleen. Tämä vain palvelee tarinaa, siinä ei juuri ylimääräistä ole.

“Brother, you nah business with none of that. You just going to have to improve the odds, seen? Find somebody the right size, the same blood type, healthy, and arrange for them to be in condition to donate their heart. You get me?”

Pidin kovasti Ti-Jeannen hahmosta. Hän on melkeinpä kiukutteleva teini-ikäinen. Hänen ongelmanaan ei ole monille spefisankareille tutut itse-epäilys ja moraaliset ongelmat. Hän vain mieluusti tekisi mitä itse haluaisi eikä todellakaan ole valmis pyyteettömästi auttamaan muita. Ei hän mikään antisankari ole, vaan inhimillinen nuori nainen. 

Kirja on omalaatuinen yhdistelmä spefi-elementtejä ja dystopiaa. Itse asiassa jonkinlaisia no go-alueita lienee Yhdysvalloissa jo nyt, ehkäpä niitä löytyy myös Kanadan suurkaupungeista? Luen teoksesta myös yhteiskunnallista keskustelua niin naisten asemasta kuin huonompiosaisten (erityisesti tietysti muiden kuin valkoisten, hehän asuvat siellä lähiöissä) kohtelusta. Teos on Hopkinsonin esikoinen ja tutustun tämän perusteella varmasti hänen muuhunkin tuotantoonsa. Nalo Hopkinson vierailee Suomessa elokuussa, kun scifi- ja fantasiatapahtuma Worldcon järjestetään Helsingissä.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Hopkinson on innoittunut karibialaisen, Saint Lucian saarelta kotoisin olevan, Derek Walcottin näytelmästä Ti-Jean and His Brothers vuodelta 1958.


Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring (Grand Central 1998)

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Hanif Kureishi: Lähtö


Kokoelman ensimmäinen, niminovelli, on melkeinpä pienoisromaani yli sadalla sivullaan. Siinä keski-ikäinen mies on jättämässä perheensä. Hän miettii asiaa melko rehellisesti puoleen ja toiseen, joskin aina vain omalta kannaltaan. Suhteet kiinnostavat enemmän kuin inhottu vaimo Susan, lapsia saattaa toki tulla ikävä. Miehen pohdinnat ovat osittain kiinnostavia, eikä hän tosiaan pyri antamaan itsestään mitenkään mairittelevaa kuvaa. Ehkäpä osin tästä syystä hänestä ei opi pitämään, hänen puolelleen ei asetu silloinkaan kun pohdinnat itsessään tarjoavat oivalluksia. Itse asiassa novelli on niin pitkä ja pohdinnat niin loputtomasti omaan napaan tuijottavia, että jossakin vaiheessa teki mieli kovaäänisesti kehottaa päähenkilöä jo pikkuhiljaa tekemään päätöksensä. Vaimo ainakin ansaitsisi parempaa.

Joskus suostun siihen, mitä Susan haluaa, mutta teen sen absurdilla, parodioivalla tavalla, koska toivon hänen käsittävä, miten hölmönä häntä pidän. Mutta hän ei huomaa sitä, ja mikä ärsyttävintä, tottelevaisuuteni ilahduttaa häntä.

Vasta seuraavissa novelleissa kokoelman teemat kirkastuvat, joskaan keski-ikäisten miesten navan kaivelusta ei päästä eroon. Muissa tarinoissa (paitsi siinä, joka nimensä mukaisesti kertoo jätöksestä) päähenkilötkin ovat jo sympaattisempia ja tulevat lähemmäs. Kokoelma kertoo perheellisistä ja perheettömistä miehistä. He ovat päässeet elämässään siihen pisteeseen, jossa joutuvat kriisiin suhteessa kaikkeen saavutettuun ja kadotettuun. He juovat, pettävät, polttavat pilveä ja ovat kaikki tavallaan onnettomia, itsensä kadottaneita. Lapset tuovat iloa joidenkin elämään, vaimot vähemmän. Lapsiaankaan he eivät kuitenkaan näe muuten kuin itsensä kautta. Kureishin miehet eivät arvosta naisiaan saati lapsiaan. Näiden merkitys on siinä, kuinka miellyttävää he onnistuvat miehen elämästä tekemään.

Lienee kirjailijan ammattitaitoa saada lukija kiinnostumaan näin ärsyttävistä tyypeistä. He vielä asuvat keski-ikäistä suurkaupunkia, jokseenkin menestyvää ja erittäin itsetietoista. Tämä miljöö ei kiinnosta. Novelleista tiiviit Hämärässä, Jätös ja Muista tämä hetki, muista meidät olivat merkittävästi kiinnostavampia kuin loputtomiin jaarittelevat Lähtö ja Hyvästi äiti. Tämä kokoelma ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta ainakin se pakotti katsomaan maailmaa hetkisen melko vieraasta näkökulmasta.

Novellihaasteessa mennään tämän jälkeen 47:ssä.


Hanif Kureishi: Lähtö – ja neljä muuta tarinaa (Avain, 2009)

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu


Niinhän siinä sitten kävi, että nyyhkäisin kerran vollotin silmät punaisina puolikkaan verran tarinaa. Ei ollut hyvä idea tätä lukea loppuun sellaisena aamuna, jonka olisi pitänyt johtaa tehokkaaseen läppärin näpyttelyyn. Ei johtanut nimittäin, moinen hiljainen nyyhk vollotus aiheuttaa silmissä melkoisen väsymyksen. Tulipa kuitenkin todennettua, että minua tämä lasten (- ja nuorten?) kirja kosketti.

Conorin äiti on sairastunut syöpään. Jo pitkään Conor on ollut näkymätön koulussa, se johon kukaan ei osaa suhtautua muuten kuin säälivästi. Moista ei tietysti kukaan pidemmän päälle kestä ja Conor tuleekin kutsuneeksi avukseen hirviön, joka on marjakuusi, metsästäjä-Herne, kuka milloinkin, auttaja jos apu on vielä mahdollista. Jim Kayn kuvituksessa hirviö täyttää tilan valon ja varjon vaihtelulla, mustavalkoisella hurjalla pelkistyksellä.

Seuraa hirviön kertomat kolme tarinaa. Niistä oppii kuitenkin vain sen, ettei aina ole kovin helppo tietää mikä milloinkin on oikein tai hyvää. Ja öiden yllä häälyy hirviön uhkaus siitä, että lopulta pojan on kerrottava oma totuutensa, neljäs tarina. Sitä Conorin ei olekaan aivan helppo hyväksyä, saati sanoa ääneen. Mikään ulkoinen hirviö ei voi olla niin pelottava kuin pään sisällä vallan saavat hirviömäiset ajatukset.

Pidin kovasti, mutta tuo vesiputousvaroitus kannattanee ottaa tosissaan, mikäli on taipuvainen kyynelehtimiseen. Minuun vetosi tarinan lisäksi myös kuiva huumori, joka ajoittain ilmenee hirviön ja pojan keskustelussa. Sama tyyli vetoaa esimerkiksi Neil Gaimanin ja Diana Wynne Jonesin kirjoissa. Koskettavuutta puolestaan lisäsivät saatesanat. Niissä Ness kertoo idean tulleen Siobhan Dowdilta, joka menehtyi syöpään ennen kuin ehti kirjoittaa tarinaa loppuun.


Helmet-haasteeseen asetan tämän kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu (Tammi, 2016)

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Cynan Jones: Cove



Alussa määritellään ”cove”. Se tarkoittaa suojaista poukamaa tai toista ihmistä. Päähenkilö on kadottanut molemmat jouduttuaan salaman iskemäksi merellä. Kun hän herää, hän ei muista kuka on ja miksi on lähtenyt melomaan. Hänellä on vain itsensä ja aavistus siitä, että jossain häntä kuitenkin odotetaan.

Lyhyt ja vähäeleinen Cove onnistuu kurkottamaan isoihin teemoihin. Merellä ajelehtiva mies on haavoittuvan kehonsa kanssa luonnonvoimien armoilla. Hänen pahat vammansakaan eivät lopulta määrää henkiinjäämistä, kun maata näkyy vain kaukana horisontissa eikä mukana ole kuin pieni pullollinen vettä. Halu elää hänellä kuitenkin on. Hän tahtoo löytää suojan ja päästä sen ihmisen luo, jonka uskoo häntä jossakin odottavan.



The sun, and there is nothing he can do about it, is on the way down. He feels the temperature dropping, a respite of its physical pressure. It is still hot, beating, but with the slight relief there is a slow, sickening certainty.

Jones kirjoittaa säästeliäästi. Omalaatuisella rytmityksellään hän saa vangittua sekä hetkien konkreettisuuden että niiden herättämän tunteen. Ihan yhtä suuresti tämä ei vaikuttanut kuin The Dig, mutta kyllä tämäkin pieni teos on hieno.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.


Cynan Jones: Cove (Granta 2016)