Aavikon tyttäret

Khadija syntyy Somalian aavikolla joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla. Kaupungissa on jo autoja, mutta täällä eletään karusti, vanhoja tapoja noudattaen. Lapset paimentavat eläimet päivisin laitumelle ja kuivan kauden käydessä pitkäksi voidaan vain odottaa ja toivoa ettei liian moni niistä kuole. Miehensä menettänyt hooyo Fatima kasvattaa kunniallista tytärtä, joka ei tanssi eikä juttele poikien kanssa. Khadijalla on kuitenkin palo oppia ja laulaa runoja. Perinteinen heimoyhteisö sallii hieman liikkumavaraa, mutta lopulta Khadijankin on myönnyttävä oman paikkansa löytämiseen naisena.

Khadijan äiti on menetystensä katkeroittama nainen, joka ei ensin osaa arvostaa tyttöä. Lopulta hän asettaa tyttärensä harteille kaikki odotuksensa, eikä niitä ole helppo täyttää. Toisaalta yhteisön vaatimukset saavat myös Khadijan myöhemmin vartioimaan oman tyttärensä käyttäytymistä ja pitämään tämän kotona koulun sijasta. Näkökulma vaihtuu välillä myös Luuliin, Keyse Libaaxin ensimmäiseen vaimoon (Khadijasta tulee toinen). Tällä on omat katkeruutensa kannettavana, sillä Luulin silmät karsastavat ja hän linkuttaa erimittaisilla jaloillaan. Keyselle hän on aina ollut vain palvelija, ei kosketusta kaipaava ihminen. Yhteisökin hyljeksii noidaksi epäiltyä naista. Vaimot pitävät kuitenkin myös yhtä ja tukevat toisiaan. Keyseäkin vastaan he käyvät, kun tämä suunnittelee ottavansa kolmannen vaimon.

Yhteisön sisäinen monimuotoisuus tulee näkyviin niin yksityisen kun yhteisenkin kohdalla. Nuorempien uudistusmielisyys ei saa ääntään kuuluviin, kun puhutaan Somalian itsenäistymisestä ja maan tulevaisuudesta. Miesten ja islamin valta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Khadijan kotikylän suldaan voisi kannustaa tätä runonlaulantaan. Naiset käyvät synnyttämässä leirin ulkopuolella yksin ja tytön on jäätävä kotiin auttamaan äitiä vedenkannossa. Mieleen jää kuva Khadijasta, joka lähtee paimeneen mukanaan keppi, jolla hätistellä hyeenoita.

Tämä kirja on kuin kokoelma tarinoita, joita on kuullut vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan. Ne syttyvät kuitenkin eloon ja hahmoista tulee läheisiä. Paimentolaisten ajatusmaailmaa kuvataan alleviivaamatta. Monet edelleen köyhiin Afrikan maihin liitettävät asiat, kuten kuivuus, aseistettujen rosvojoukkojen uhka, taikausko, ympärileikkaus ja moniavioisuus, tulevat käsitellyksi. Kuitenkin ne esiintyvät itsestäänselvinä osina paimentolaisten maailmaa. Tarina kunnioittaa henkilöitään ja antaa heidän tuntea ja ajatella näistä asioista oman maailmansa puitteissa.

Nura Farah on Suomeen 13 vuotiaana muuttanut somalinainen ja on tietysti huikeaa, että hän on kirjoittanut suomeksi romaanin. Toivottavasti hän jatkaa vielä seuraavaankin.

Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava, 2014)