Unohtumaton Oblivia

The Swan Book sijoittuu dystooppiseen, luonnonkatastrofien piinaamaan, Australiaan.  Ihmiset lähtevät massoittain liikkeelle ja menettävät oman luontonsa. Heidän ajatusmallinsa eivät enää päde. He ovat pysyvästi vieraalla maalla ja koti muuttuu mahdottomaksi haaveeksi. Silti kaipuu omaan jää. Vihamielisessä maassa on vaikea selvitä, kun vastassa ovat niin ihmiset kuin tuntemattomat eläimet ja kasvit.

Ethyl(ene) Oblivia on menettänyt oman Maansa monella tapaa. Australian hallitus on ajanut aboriginaalit ahtaalle, sotilaiden hallitsemiin reservaatteihin. Jotkut aboriginaaleista on hyväksytty oikeanlaisiksi kansalaisiksi, kun taas toiset pitää itselleen vaarallisina sulkea pois. Oblivian maa on kuivuudesta kärsivää ja löyhkäävää suoaluetta. Tällä vanhalla rannikolla lojuu ruostuvia aluksia, joissa yhdestä Oblivia asuu Bella Donnan kanssa. Tämä on paennut vanhasta maailmasta ja juuttunut suolle, tyytynyt katselemaan mustien joutsenten parvia, vaikka haaveilee oman maailmansa valkeista enkeleistä. Bella Donna on vieraalla maalla ilman mahdollisuutta palata omaan tuhoutuneeseen Maahansa.

Oblivia menettää yhteisönsä, kun hän joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Bella Donna löytää hänet ja ottaa luokseen asumaan. Mykkä Ethyl on paennut mieleensä ja Bella Donna rakentaa hänen maailmansa uudestaan täyttämällä sen joutsenilla ja taruilla niistä. Joutsenet johdattavatkin Obliviaa läpi hänen elämänsä. Mustat joutsenet, jotka hänen laillaan etsivät loputtomiin uutta kotia. Lopullisesti Oblivian repäisee Maastaan irti Warren Finch, nousukiidossa oleva aboriginaalipoliitikko, joka vie tämän seisomaan rinnallaan tv-uutisiin, aina yhtä mykkänä.

Yllä oleva pitää (mielestäni) paikkansa. Näin voinee tarinasta sanoa. Tuntuu tärkeältä laittaa asioita itselleen tuttuun muottiin. Se ei kuitenkaan tee oikeutta teoksen syvyydelle. Tarinat valkoisista joutsenenkeleistä muuttuvat Maastaan irti revityn aboriginaalinaisen kodin etsintää johdattaviksi mustiksi joutsenlaumoiksi. Tällä matkalla valkoiset ovat Maata ymmärtämättömiä maailman tuhoajia. Sortaja tulee kuitenkin myös Finchistä, jolle suoreservaatin aboriginaalit ovat yhtä vieraita kuin valtaapitäville valkoisillekin. Sukupolvien mittainen sorto on pahoinvoinnin vyyhti. Se saa suon väen hylkäämään Oblivian. Hän kun pakenee ikivanhan puun onttoihin juuriin, esi-isäpuun, joka myöhemmin tuhotaan. Oblivia muistuttaa heitä paitsi omasta epäonnistumisestaan tytön suojelussa, myös puun katoamisesta, kipeästä katkosta omiin juuriin.

Itselleni tärkeintä kirjassa oli se, kuinka omastani poikkeava on sen taustalla oleva ajatusmaailma. Kuvaavaa lienee se, että vasta jossakin sadannen sivun paikkeilla aloin saada tarinasta kiinni. Sitten oli palattava alkuun ja luettava se, mitä alkuun en ymmärtänyt. Teoksessa sekoittuvat surutta kuvitelmat ja todellisuus, eikä ole mitenkään selvää, että kumpikaan olisi toista tärkeämpää. Oblivialle seuraa pitävät aaveet ovat hänelle taatusti tärkeämpiä kuin Warren Finch. Eikä Obliviaa voisi ymmärtää irrallaan hänen omista tarinoistaan. Ajattelen tarinaa jonkinlaisena Dreaming-käsitteen ilmentymänä. Maa ja tieto siitä, tarinat siitä mikä on sallittua ja mikä ei, ihmismieli, ovat kaikki samaa. Ei voi erotella toisistaan luontosuhdetta ja käyttäytymistä yhteisössä, tietoa tai tunnetta. Maailma ei ole irrallaan mielestä ja tarinoista, jotka siitä kerrotaan.

Kieli ei kirjassa aina mukaudu kieliopin rajoihin. Se on haastavaa, mutta samaan aikaan rytmillisesti ilmaisuvoimaista. Miksi mieleltään järkkynyt Ethylene ilmaisisikaan itseään muiden sovinnaisuuksien mukaan? Toisaalta tuntuu, että koko tarinaa kirjoitetaan niin erilaisesta maailmankatsomuksesta, että sekään ei mahdu perinteisten kielikonventioiden sallimiin rajoihin. Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn ja siihen on palattava uudestaan (ja uudestaan?), sillä tuntuu kuin olisin saanut kiinni vasta pienestä osasta tarinan kiemurtelevia juuria.

She listened closely to the dry grass and shadows of scrub being rustled by the wind, singing stories and laws that she would never know, and knowing this single thing about being its stranger was like having the weight of the world on her shoulders. This was the kind of weight she carried to stop her from sleeping in this country. Whenever she drifted off to sleep, she would instantly be re-awakened; just by the simple fact of knowing she should not be there, and knowing that rats crept all over the ground searching for food. She felt the country’s power. Knew it could kill her.

Aloitan kirjalla The books of my life –blogin Adventuresin Down Under and Beyond –haasteen. Tästä ja muista haasteista lisää lähiaikoina.

Alexis Wright: The Swan Book (Constable, 2015)