Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä
kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje
kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän
kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään
pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin
terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta.
Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman)
keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan
ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan
klassista. Lindgrenin tarkka ja
rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa
mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen
haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa
klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain
saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.
Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin
asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi
vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten
soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi
Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne
kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren
taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on
lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät
musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa
innostuksen tehokkaasti.
Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on
otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään
klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt
useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä
oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi
ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai
sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se
käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä
ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja
oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys.
Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta
asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän
selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava
orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen
kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja
kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.
Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija
onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi
alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi
itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin
kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta.
Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua),
koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on
vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä
kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta
tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian
ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua
Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin
kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme
kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan
uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan
kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.
Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka
pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa
kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin
pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani
Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa
oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.
Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti