Pilvin pimein P.D. Jamesia

Kävipä niin, että luettuani yhden Adam Dalgliesh-dekkarin en malttanut olla hakematta kirjastosta toista. Kolmas löytyi omasta hyllystä ja neljäs jälleen kirjastosta. Viidennen sain lainaan vieraillessani ystävän luona. Näiden murhamysteerien rauhallinen tahti taisi kompensoida vuoden kiireistä alkua täydellisesti. Luin kirjat sitä sen enempää suunnittelematta jotakuinkin järjestyksessä. Se ei kuitenkaan taida olla tarpeellista, sillä pitkänä tarinankaarena on lähinnä AD:n hahmon sisäinen kehitys. Poimin kirjoista muutaman lukukokemuksilleni tärkeän seikan.

Miljöö

Viiden tarinan ympäristöt olivat melko erilaisia, mutta kaikissa teoksissa merkittäviä. Aluksi lukemassani Valepotilaassa viehätti kuvaus Nightingale Housen kartanosta, jossa nuoret opiskelivat sairaanhoitajiksi. Taloa ympäröivä karu metsä vain korostaa tiukasti säännellyn ympäristön pahaenteisyyttä. Samalla tavalla suljettu on psykiatrinen klinikka Murhaajan mielessä. Sen kellarikerros on kuvattu säästeliäästi ja silti onnistuneen klaustrofobisesti. Toisaalta Totuus ja toiveet sekä Usko ja epäilys sijoittuvat tuulisille niemille. Meri on molemmissa läsnä pauhaavana voimana, joka syö maata ja hävittää hirmutekojen jälkiä. Tuulee, on kylmää ja karua, ja silti tekisi mieli avata ovi ja liittyä AD:n seuraan kuun valaisemalle kävelylle luostarinraunioille.

Henkilökuvaus

Tässä lienee näiden kirjojen varsinainen voima. P.D. James kuvaa niin päähenkilöään kuin kaikkia muitakin hahmojaan terävästi. Hänen ihmiskuvansa ei ole etäinen tai viileä, vaikka hänen hahmonsa eivät yleensä kovin imartelevaa käsittelyä saakaan. AD itse kuvataan pohdiskelevana ja älykkäänä, mutta vaikeana ihmisenä. Myötätuntoa häneltä liikenee kaikille tasaisen säästeliäästi. On kuitenkin mukavaa välillä lukea poliiseista, jotka eivät sotke työtään tai meneillään olevaa murhatutkimusta yksityisillä pulmillaan. AD joutuu kuitenkin useammassakin tarinassa pohtimaan omaa suhdettaan siinä osallisina oleviin ihmisiin. Joka tapauksessa on hienoa, kuinka kiinnostavia nuo ihmiset tapaavat olemaan. Vain yhdessä kirjassa, Kuoleman maussa, kiinnostavat hahmot olivat harvassa. Muuten heidän motiivinsa ja luonteensa on tavallisesti kuvattu syvyydellä. Tuntuu siltä, ettei kertoja sen enempää kuin AD tunne hahmoja kokonaan, vaan heissä olisi aina lisää kerroksia paljastettavaksi.

Kerronta

Näissä lukemissani viidessä tarinassa en havainnut mitään kaavaa, joka ohjaisi juonen kehittelyä. Mielestäni mysteerit olivat varsin erilaisia. Syyllinen ehkä paljastuu aina saman tyyppisellä työskentelyllä: kuulusteltavien pienillä lipsahduksilla, sattumalta keskusteluissa vastaan tulevalla tiedolla. Usein vihjataan jossakin vaiheessa, että AD on jo tietoinen murhaajan henkilöllisyydestä, muttei halua paljastaa sitä kollegoilleen ennen kuin on asiasta varma. Toisaalta tarinoissa on aika vähän keinotekoista tietojen panttaamista. Jos joku ei kerro tietojaan, siihen on hyvä syy ja kyseinen käänne on uskottavasti perusteltu. Tästä pääsee myös kerrontatapaan, joka miellyttää itseäni. Ääneen pääsevät AD:n lisäksi myös muut tutkijat, epäillyt ja todistajat. Taitaa olla niin, että jokaisessa kirjassa myös murhaaja on päässyt ääneen. Se on vain vaikeuttanut juonen ennalta arvaamista.

Niin kiinnostavaa kuin osaavan AD:n seurassa onkin ollut, taitaa olla aika lukea välillä jotakin muutakin kuin dekkareita. Pistän Helmet-haasteeseen vauhtia sijoittamalla kirjat siihen seuraavasti: 

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Valepotilas (Otava 2013)

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Murhaajan mieli (Otava 2011)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Totuus ja toiveet (Otava 1990)

23. Kirjassa on mukana meri Usko ja epäilys (Otava 2001)

16. Kirjassa luetaan kirjaa Kuoleman maku (Otava 2012)