Runoja isoisän hyllyltä

Tämän runomaanantain teos on saapunut hyllylleni isoisäni jäämistöstä. Pappa kirjoitti kaikkiin liikeneviin papereihin (ylijääneisiin eläkepamfletteihin ja liki puhki haurastuneisiin toimistopapereihin) kirjoituskoneella ja käsin, välillä vähän limittäin ja lomittain. Niistä löytyi kymmeniä ja kymmeniä runoja, joiden ainakin kuvittelisin liikuttaneen häntä tavalla tai toisella. Joistakin runoista löytyy myös lausumisen apumerkkejä. Onkin hauska tapailla toisen ajattelemaa rytmiä runoihin ja kuvitella missä tilanteissa hän niitä on mahtanut lausua.

Juho Mäkelä on minulle tuntematon nimi. Googlailun perusteella selviää, että runoilija oli myös toimittaja ja SKDL:n kansanedustaja. Vuonna 1913 syntynyt Mäkelä on tässä kokoelmassaan jo nuoruuden totuutensa tylpistänyt, vanheneva ihminen. Nimirunossa ”Häviäminen” onkin kadotettu ihanteet. Totuudesta on jäljellä ”arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna”. Jatkettava kuitenkin on ”kunnes kaatuu jokainen vuorollansa”.

On tavoiteltava hyvän ja pahan tietoa, vaikkei sitä koskaan tavoita. ”…ja vain sentähden elämällä on arvoa.” Ihanteet ovat kuolleet, kaikki jatkuu aina vaan samana ja oikeamieliset vaiennetaan puolueissa. Toisaalla kirkastuu muuta tärkeää. Luonto, aineen kierto kuolemasta elämään, äiti. Sattumalta kirjasta löytyi runo myös eiliseen itsenäisyyspäivään. Tasavallan yhteen kutsumat kalliit vaatteet ovat komeita, ”mutta arkana nurkassaan värjöttää sydän, ihmissydän.”

Teos on kolmas ja viimeinen Mäkelän julkaisema runokokoelma. Kielessä on kaikuja paatoksellisesta julistustekstistä. Surumielisyys ja taipuminen elämän kulkuun tekevät runoista kuitenkin ajatuksellisesti vivahteikkaampia.  

Juho Mäkelä: Häviäminen (WSOY, 1966)

HHhH

HHhH kertoo natsijohtaja Reinhard Heydrichin salamurhasta. Tämä ”Prahan pyöveli” toimi miehitetyn Tšekin käskynhaltijana. Kirjan nimi viittaa sanontaan ”Himmlers Hirn heisst Heydrich” eli Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich. Tämän kirjan perusteella Heydrich olikin esimiehelleen Himmlerille tärkeä työkalu ja yksi ”lopullisen ratkaisun” suunnittelijoista. Teos on kiinnostava historian oppituntina ja upeana tarinana joidenkin yksilöiden rohkeasta toiminnasta hirmuhallinnon alla. Samalla lukija pidetään alusta loppuun riemastuttavassa epävarmuuden tilassa sen suhteen, mitä historiasta lopulta voidaan kertoa. Kirjoittaja kyseenalaistaa itseään jatkuvasti ja miettii voiko sanoa Himmlerin kasvojen punehtuneen tai tarinaan osallisen auton varmasti olleen musta.  

Teos on saanut alkunsa häpeilemättömästä ihailusta kahta iskun suorittanutta vastarintaliikkeen miestä kohtaan. Kirjoittaja on kuullut tarinan alun perin isältään ja se on kasvanut hänen mielessään niin, ettei lopulta ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tosi tarinaksi. Hän yrittää kaikin voimin tehdä oikeutta kohteelleen ja onnistuukin hyvin. Oikeus tarkoittaa tässä sitä, että tarinan hahmot näytetään mahdollisimman monisyisinä, mahdollisimman oikeina ihmisinä. Lukijaa yritetään jatkuvasti vakuuttaa siitä, ettei tässä nyt ihan tarinoimaan aleta. Kertomus salamurhasta taustoitetaan asiantuntevasti ja laajasti. Lopulta kirjoittajan on kuitenkin todettava, ettei tyhjentävästi voi kirjoittaa. Ehkä tyhjentävästi ei myöskään voi historiaa tavoittaa.

Historia tulee kuitenkin kiehtovimmaksi juuri tarinoiden kautta. Ja tämä tarina on tosi. Ainakin osin.   HHhH:ssa se on kirjoitettu ehyeksi kertomukseksi miehistä, jotka laskeutuvat varjoillaan keskelle miehitettyä maata ja päätyvät kuukausia myöhemmin puolustamaan itseään satojen SS-miesten piirittämässä kirkossa.

Kirjoittaja ihannoi sankarillisia vastarintamiehiään ja onnistuu vakuuttamaan ainakin minut heidän motiiveistaan ja urheudestaan. He piilottelevat kuukausia kaupungissa ja suunnittelevat iskua. Kubisin ja Gabcikin mukana odottaa sydän kurkussa Heydrichin lähestyvää autoa ja palelee piilossa kirkon kylmässä kryptassa. Minua oikeastaan ihastutti kirjoittajan suhtautuminen hahmoihinsa. Kaikesta sankarillisuudestaan huolimatta he ovat hänelle ihmisiä. Petturinkin motiiveita mietitään kiihkotta samalla, kun hänen tekonsa tuomitaan. Toisaalta (ainakin kirjoittajan mukaan) autenttiset natsijohtajien sanomiset kylmäävät. Arkistojen anti on sovellettu tarinan käyttöön dramaattisesti pätevällä otteella.

En tuntenut tapahtumia ennestään, enkä suoraan sanottuna tiennyt tšekkien sodasta juuri mitään Münchenin jälkeen. Siksi oli mielenkiintoista lukea siitäkin, kuinka tärkeä työläisten lähde maa Saksalle oli. Ja kuinka Slovakia sai yksin autonomisemman aseman kuin Tšekki. Erityisesti loppua kohden vauhti kiihtyy ja tarinaa lukee jännärinä. Sorruin lopulta googlaamaan mitä kävi jo ennen kirjan loppua. Taisi käydä niin, että kirjoittajan itse-epäilys tarttui ja aloin jo pohtimaan, onko tarinassa lainkaan todellisuuspohjaa…

Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä (Gummerus, 2015)

Pitkä valotusaika

”Se, että sattui syntymään jossakin, ei vielä tarkoittanut että siellä pystyisi elämään.”

Aarni rapisuttelee tulitikkuaskia taskussaan ja haaveilee lyseon räjäyttämisestä 1960-luvun Oulussa. Äiti patistaa hänet töihin tädin valokuvausliikkeeseen, jossa hänelle aukeaa mahdollisuus tehdä maailmasta siedettävä katsomalla sitä kameran linssin läpi. Aarni kuvaa ja tekee satamahommia, tapaa Ilsen, saa lapsia, ei koe enää tarvetta sytyttää suurta paloa. Ilse pitää hänen itsetuntonsa koholla, kehuu kuvia silloinkin, kun kukaan ei tulekaan näyttelyä katsomaan.

Pitkä valotusaika kertoo toteutumattomista unelmista ja herkästä sielusta, jonka on vaikea elää ainakaan omin voimin. Hänen elämänsä ihmiset pitävät isän ja miehen pinnalla ja kärsivät hänen kanssaan, kun elämä näyttäytyy loputtomana pettymysten sarjana. Silti Aarni on kiehtova kaikessa kykenemättömyydessään. Ilse löytää oululaisista kauneutta, mutta Aarni näkee asiat sellaisina kuin nämä ovat. Valokuvaus pistää kuitenkin etsimään karusta maailmasta valoa.

Vanhatalon teos on yhtä herkkä kuin kylmä. Se tuntuu kertovan enemmän siitä mitä herkkyys tekee arjelle, kuin siitä mitä arki tekee herkkyydelle. Aarni välttyy räjäyttämästä lukiota toisten ihmisten avulla, mutta ei koskaan pääse irti tarpeesta huutaa omat tuntonsa esiin. Valokuvauksen tai tulen kautta.  

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi, 2015)

Hirka Hännätön

Odininlapsi kertoo Hirkasta, jonka hännän vei susi tytön ollessa pieni. Muulla väellä on hännät ja kyky syleillä. Hirkalla ei ole kumpaakaan. Käy ilmi, ettei hän ole väkeä ollenkaan. Hän on ihminen, odininlapsi. Väen mytologiassa odininlapsi on vaarallinen mädän levittäjä. Ihminen ei myöskään voi vetää itseensä Mahtia, eikä siis voi syleillä. Hirkan erilaisuus osoittautuu kuitenkin voimavaraksi, kun hän joutuu keskelle sodaksi kasvavaa valtataistelua.

Teos on pätevä seikkailufantasia. Maailma on hyvin lähellä omaamme, taikuus vain on läsnä Mahdin muodossa. Tarina tempaa mukaansa ja järkälemäisyydestään huolimatta kirjan lukee nopeasti. Hahmot ovat kiinnostavia, perinteisen fantasian tapaan hyvin erilaisia. Kun yksi salailee, toinen sanoo kaiken ääneen. Rime pakenee vaikeuksia, ja Hirka syöksyy niitä päin; Ilume pysyy etäällä hallittavistaan, kun Eirik kokoaa heidät neuvonpitoon. Ne ovat kuitenkin tarpeeksi syviä kiinnostaakseen.

Se, miksi Hirka on päätynyt väen pariin ihmisten maailmasta, ei selviä kokonaan vielä tässä osassa. Seuraavan osan suomentamista odotankin innolla. Tällaisen helppolukuisen ja nautittavan tarinan parissa viettää mieluusti useammankin synkän talvi-illan.  

Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, 2015)

Runomaanantai

Lukemistoni laajentamisen nimessä pyrin jatkossa kirjoittamaan jostakin runokokoelmasta jokaisen kuun ensimmäisenä maanantaina. Alkajaisiksi kirjastosta löytyi Pekka Jäntin Houdinin uni, joka on ilmestynyt 2010. Tuttuja asioita uudesta näkökulmasta tarkastelevat runot saivat paikoin nauramaan ääneen. Teen epäoikeutta teokselle ja lainaan lauseen sieltä täältä, kokonaisuuksia karusti leikellen. Toisaalta joissakin runoissa kokonaisuus ei tunnu merkittävältä, vaan niitä lukee lauseeseen kerrallaan pysähtyen. 

Muistokirjoituksessa Houdinille tai vastaavalle löytyvät esimerkiksi seuraavat luonnehdinnat Houdinista tai vastaavasta: ”Surun joulupukki. […]Liukumatto lentävien mattojen joukossa. ”

Hypnoosissa taas pyydetään kuvittelemaan asioita sivukaupalla. Esimerkiksi: ”Kuvittele desperanto, yksinäisten hiljainen ja sukupuoleton kieli.”

Toisaalla taas ”Rakkaus vähenee kuin pankkitoimihenkilöt.”

Nauramaan saavat oivallukset. Marketin ruuhkaan liukenee kuin kasvisliemikuutio. Kieli on alakuloisen rytmikästä, ajattelu inhimillistä mutta haastavaa. Rakastuneen illuusiossa turhaudutaan siihen, kuinka vaikeaa on kuvailla rakastettua. Pitäisikö hänen huuliaan verrata kauriiseen vai peuraan, voiko käyttää kaupallisia mielikuvia, voiko puhua pepusta? Monet runoista ovat myös visuaalisia. Maisemanavauksen kolme lausetta sijoittuvat yhtä avarasti kuin aiheensa. Sateen ja vanhuuden illuusio näyttää molemmilta. Jotkut runot ovat melkeinpä interaktiivisia (kuinka ikävän tehokas sana).

Uusiutuvan illuusion lukeminen keskeytyy tiedotukseen: ”Kaikki illuusiomme ovat nyt varattuja, lue kunnes illuusio vapautuu.”

Rukoilkaamme päättyy arvosteluihin: ”Järkyttävän huono runo.” (Nainen, 25.)

Hyvästijättötreenissä kehotetaan:

”Huiskuta kuin sievistelevä eläin.

(Eläimen saa valita vapaasti, mutta suosittelen muulia.)”

Maanantaiprojektin ensimmäinen oivallus: hyvä runokirja on vaikea luovuttaa takaisin kirjaston anonyymeihin käsiin.

Pekka Jäntti: Houdinin uni (Teos, 2010)

Mimmit 1

Ensimmäisen luvun ajan ehdin miettiä, jaksanko lukea tätä kirjaa loppuun. Hortense ja Gary New Yorkissa elitistisessä musiikki- ja muotimaailmassa eivät jaksaneet kiinnostaa. Sitten siirryttiin Ranskaan, kylmässä maatalossa eläinten ja yön äänien keskellä elävään Stellaan, ja tarina alkoi kantaa. Teemaksi nousi naisiin kohdistuva väkivalta ja väkivallan uhan alla eläminen. Stellan äiti elää edelleen tyrannin vallan alla. Tyrannista kärsii myös kotoa lähtenyt Stella, jonka rakas, hänen poikansa isä, voi tulla maatilalle vain salakäytävää pitkin, yön suojissa. Kolmannessa tarinalinjassa kerrotaan vielä Joséphinesta ja Philippestä. Kaikki henkilöt taitavat liittyä jotenkin toisiinsa, vihjeitä tästä saa jo tässä ensimmäisessä osassa. Toivottavasti Hortense ja Garykin alkavat kiinnostamaan myöhemmissä osissa.

Harvoin tulee luettua mitään näin henkilövoittoista, huomaan. Henkilöitä on todella paljon ja ohukaisessa ensimmäisessä osassa ehditään käsitellä syvemmin lähinnä Stellan tarina. Jotkin hahmot jäävät etäisiksi, kuten pahan ruumiillistuma, Stellan väkivaltainen sankari-isä Ray Valenti. Toiset jäävät vielä ohuiksi ja esimerkiksi Stellan ystävään Violetteen palataan varmaankin tarkemmin myöhemmissä osissa. Osa hahmoista on ilmeisesti esiintynyt jo Pancolin aiemmissa teoksissa, ehkäpä New Yorkin pari on kiinnostavampi, jos heistä on lukenut jo aiemmin. Aiheet ovat rankkoja ja väkivallan käsittely on melko ansiokasta. Väkivalta ei rajoitu vain yhteen kotiin, vaan merkitsee koko yhteisön toimintaa. Jotkin dramatiikkaa lisäävät ratkaisut hieman häiritsevät (kuten tuon Rayn yksiulotteisuus.) Tarinat ovat kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia, kieli taas sujuvaa ja nopealukuista. Tulenkin varmasti lukemaan sarjan kaksi muutakin osaa.

Katherine Pancol: Mimmit (Bazar, 2014)

Kultarinta ja metsän lumo

Hyvistä aikeista huolimatta ovat syksyn metsäreissut kutistuneet yhteen pikaiseen käyntiin Nuuksiossa. Edes sieniä tai puolukkaa en ole päässyt hamuamaan. Ehkä juuri siksi tämä metsää hengittelevä teos lumosi minut. Nyt tahtoisin lähinnä pakata rinkan ja suunnata metsään. Tai ehkä pohjoiseen, erämökkiin talvehtimaan, kuten Erik tekee maailman käydessä liian ahdistavaksi.

Tarina on ensin isän, sitten tyttären ja koko ajan metsän. Ajassa käydään kansalaissodan molemmin puolin ja vielä tarinan päättyessä 1930-luvun loppupuolella sodan kaiut vaikeuttavat ihmisten elämää. Luonnontutkija seuraa torpparin tytärtä metsään etsimään harvinaista pöllöä. Erik ampuisi sen museon kokoelmiin, mutta Lidia eksyttää miehen öisessä metsässä. Sota saattaa nuoret lopulta yhteen.

Erikin ja Lidian kertomuksen jälkeen tuntui siltä, että eikö tässä jo ollut tarpeeksi tarinaa, mitä heille vielä voi tapahtua? Pidinkin pienen tauon ennen siirtymistä heidän tyttärensä Mallan kertomukseen. Sitten ahmin romaanin loppuun. Toisessa osassa Mallan tarinan sivupolkuja kulkee yksinäinen Joel, joka elää karhun kanssa. Karhu tuo alusta saakka melkeinpä myytillisen ulottuvuuden kerrontaan. Kontio pysyy kuitenkin todellisena olentona, lihana ja verenä, eikä typisty merkityksettömään mystisyyteen.  

Pienetkin yksityiskohdat sidotaan tapahtumiin, avonaisia langanpäitä ei jää. Osin tämä tuntuu aivan hienoisen keinotekoiselta. Siinä onkin sitten kaikki kritiikki, jota teosta kohtaan voin osoittaa. Kultarinta on koskettava tarina herkistä ihmisistä, jotka eläinten tapaan pakenevat metsään heti tilaisuuden tullen. Toivottavasti pääsen pian kokeilemaan, avautuuko pimeä metsä tosiaan aisteille, kuten kirjassa väitetään.

Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014)

Talvea odotellessa

Maan paino on Helsingin talven värinen tarina. Oleg asuu lapsena hetken Lauttasaaressa vakoojaisän komennuksen vuoksi. Perhe joutuu yllättäen ja äkkiä lähtemään takaisin Neuvostoliittoon, Kauko-Itään, kylmään Magadaniin. Olegin elämä on melkoisen vaikeaa, poika ajautuu mielisairaalaan (vankilan vaihtoehtona), pikkurötöksiin ja lopulta talviseen Suomeen kylmään puutarhamökkiin.

Suomessa hän törmää (tai ehkä etsii käsiinsä) Lauttasaaressa tuntemansa Alman, joka on päätynyt mielisairaalaan. Alma lukee kehystarinassa Olegin käsikirjoitusta siitä, mitä tapahtui Helsingistä lähdön jälkeen. Olisi jollakin tapaa väärin sanoa heidän olevan eksyksissä, pikemminkin he seuraavat liiankin herkästi tuntemuksiaan ja tarpeitaan. Oleg ottaa vastaan kaiken mikä vastaan tulee, oli kyse sitten keikoista tai naisista. Maisema on kylmä. Talvisessa ilmassa haisee bensiini ja taivaanranta on asvaltin värinen.  

Luen tarinaa ajatellen niitä monimutkaisia riippuvuussuhteita, joiden varassa maahanmuuttajan on elettävä. On niistä turvaa, tietenkin, mutta niissä on myös kiinni, sillä toista turvaverkkoa ei ole. Kukaan ei pärjää aivan yksin, mutta samaan aikaan turvaverkko voi vangita paikalleen. Tarina loppuu lämpimiin sävyihin, mutta käsikirjoitukseen vihjataan kuuluvan vaihtoehtoisia loppuja. Voi siis halutessaan jäädä pohtimaan sitä, kuinka todennäköinen tämä koko tarinan mittakaavassa valoisa loppu on.

Mikko Viljanen: Maan Paino (Teos, 2009) 

Hyllyn tyhjennystä osa 1

Kirjastosta lainattujen kirjapinojen ja pysyvästi pitkän varauslistan lisäksi tulee kirjoja hankittua turhan usein omaan hyllyyn. Turhaa tämä on siksi, että ne usein unohtuvat sinne. Niinpä loppuvuoden projektina on omaan kirjahyllyyn tutustuminen. Sieltä löytyikin heti teos, joka olisi kai pitänyt lukea jo aikaa sitten, nimittäin Toni Morrisonin ”Minun kansani, minun rakkaani” (muitakin lukemattomuudestaan närkästyneitä klassikoita taitaa vielä tulla vastaan…)

Sethe on karannut orja, joka on paitsi päässyt pakoon, myös onnistunut pitämään lapsensa luonaan. Kuitenkin hän nyt asuu taloaan vain tyttärensä Denver ja toisen, vauvana kuolleen, tyttären haamu seuranaan. Sethe on lähtenyt Kultaisesta Kodista, jossa orjia arvostetaan, kunnes vanha isäntä kuolee. Uusi isäntä laskee orjan arvon vain rahassa ja orjat yrittävät paeta. Ainoana pakoon pääsee Sethe, joka henkihieverissä matkaa miehensä äidin luokse. Sinne hän on lähettänyt lapsensa edeltä, lukuun ottamatta Denveriä, joka syntyy pakomatkalla.

Kun Sethe saapuu taloon, on se jotakin erityistä. Isoäiti Baby Suggs laulaa sanaa metsäaukiolla ja naapurustossa autetaan talon asukkaita siinä missä kaikkia muitakin. Kun Paul D, yksi Kultaisen Kodin aikanaan arvostetuista orjista, saapuu, on talon väki eristynyt muusta yhteisöstä. Paul D tuo mukanaan kipeitä uutisia, yhteisiä muistoja, mutta myös tarpeen selvittää mitä talossa on tapahtunut. Menneisyys palaa ryminällä, myös fyysisesti, kun vauvan haamu saapuu nuoren naisen hahmossa vaatimaan rakkautta läheisiltään.

Ollaan sisällissodan ajan Yhdysvalloissa ja vaikka sodan kauhut koskettavat orjienkin elämää, eivät ne merkittävästi lisää omistettujen elämien julmuutta. Orja kuuluu sille, joka hänestä on maksanut eikä hänen kannata ainakaan alkaa mitään rakastamaan. Lapset myydään yksitellen pois ja äiti hirtetään muiden pakoa yrittäneiden mukana. Sethe kuitenkin rakastaa lapsiaan. Niin paljon, että yrittää antaa kuolleista palanneelle tyttärelleen takaisin kaiken sen mistä tämä on jäänyt paitsi, vaikka tämä vain ottaa ja ottaa ja jatkaisi ottamistaan niin kauan kuin mitään otettavaa on jäljellä.

Sethe joutuu tilille menneisyydestään ja Paul D joutuu toteamaan, ettei sydämen tilalle ilmaantunut ruosteinen tupakkapurkki enää pystykään pitämään menneitä kauhuja aisoissa. Ei ole syytä odottaa mitään hyvää tulevalta, mutta tässä tarinassa rakkauden kaipuu saa kuolleetkin palaamaan ja liikaa kärsineet ihmiset pysähtymään vielä kerran läheisyyteen. Niinpä tarinassa on lohtua, alahampaat rikkovien kuolainten, raiskausten, ruoskimisten ja nöyryytysten ohella. Kultaisessa Kodissakin arvostus on valkoisen isännän myöntämää. Vapaus tulee siitä, kun saa rakastaa mitä haluaa.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Tammi, 2004)

Living, Thinking, Looking

Siri Hustvedtin esseekokoelma on teos taiteen kokemisesta, muistista ja ihmisenä olemisesta. Tekstit on kerätty otsikon mukaisiin kolmeen osioon. Ensimmäisessä käsitellään esimerkiksi muistikuvia lapsuudesta ja migreeniä. Kirjoittajan oma kiinnostus neurologiaan näkyy tekstissä vilisevinä lääketieteen termeinä. Muistojen muuttumista selitetään sillä, missä ne aivoissa säilytetään ja kuinka ne muistista haetaan. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse tietää etuotsalohkon ominaisuuksia ymmärtääkseen tekstiä. Parhaimmillaan tunnistaa kokemuksen ja kiinnostuu sen syntymekanismista. Ajattelua ja kirjallisuutta kuvaavassa osiossa käsitellään esimerkiksi kirjailijan omaa tekstin tuottamista, hänen lempikirjailijoitaan ja kirjoittamista terapiana. Psykoanalyysi ja alitajunta ovat läsnä melkein kaikissa kirjoituksissa neurologian rinnalla.

Taiteen kokemisen osioon ”Looking” siirryttäessä on neurologia usein mukana sivuhuomautuksena siitä, ettei oikeastaan tiedetä miten. Hustvedt onnistuu yhdistämään oman kokemuksensa sekä kokemuksensa psykologian alalta tunnistettaviksi ilmiöiksi. Olikin kiinnostavaa käydä taidenäyttelyssä tämän teoksen jäljiltä. Munchin Kuutamoa katsellessa kokemus oli juuri sellainen, jota kuvataan jonkinlaiseksi tunnistamiseksi, muistoksi, joka pitäisi muistaa. Taiteen katsomisen osiossa oli myös Goyan töitä käsittelevä vaikuttava essee siitä, kuinka aina uudet taiteilijasukupolvet innoittuvat sellaisista synkistä töistä, kuin ”Saturnus syö poikansa”. Tälle ilmiölle ei tieteestä löydy selitystä.

Kokoelma on haastava, mutta lukemisen arvoinen. Aion vakaasti palauttaa sen kirjastoon aivan pian, ihan kohta. Ehkä kuitenkin etsin sieltä vielä sen yhden lainauksen ja suomennan vielä ihan pienen pätkän migreenistä kärsivälle ystävälle. Teos taitaisi kuulua omaan kirjahyllyyn.

Siri Hustvedt: Living, Thinking, Looking (Sceptre 2012)

Ihan kakaroita

Olen tuntemattoman äärellä. 1960- ja 70-lukujen New York herättää lähinnä epämääräisen mielikuvan Warholin säilykepurkeista. Siksipä Patti Smithin kirja elämästään tuossa ajassa on kiinnostava jo ajankuvansa puolesta. Ensimmäinen kesä suurkaupungissa asutaan puistossa, kunnes löytyy jokin huonosti palkattu homma ja avautuu mahdollisuus maksaa vuokraa. Toisille käy huonommin; Smith ja Mapplethorpekin ajautuvat hetkeksi asumaan nistien kansoittamaan asuntolaan. Vieraillaan toisen tiukan katolisessa kodissa ja kerrotaan, kuinka tuomitsevasti naapurusto suhtautui Smithiin tämän tultua raskaaksi avioliiton ulkopuolella.

On jännittävää, kuinka pitkälti Smith on omaelämäkerrallisen teoksensa rakentanut yhden henkilön ympärille. Hän jää itse muusaksi ja vierestä seuraajaksi, vaikka omakin ura taiteilijana ansaitsisi huomiota. Ratkaisu kertoo oleellisen kahden nuoren taiteilijan alun suhteesta. He innoittivat toinen toisiaan elämään taiteelle, ratkaisu, joka johti heidät kodittomiin aikoihin ja nälkään. He löytävät kuitenkin lopulta tiensä oikeisiin ravintoloihin, asuntoloihin ja Andy Warholin hoviin. Muita taiteilijanalkuja ja taidemaailman henkilöitä kuvataan runollisin sanankääntein ja toisaalta koko ajan on läsnä rahan puute, herkkien taiteilijasielujen karut kohtalot, huumeet ja toisaalta se, kuinka vaikeaa on saada arvostusta omalle työlleen.   

Teoksen aika on hieman poikkeava, sillä harvoin omaelämäkerrassa keskitytään näin täysin siihen, kun ei oltu vielä mitään. Mapplethorpe tarttuu kameraan vasta tarinan loppupuolella. Tarina keskittyykin niihin vuosiin, jolloin päähenkilöiden taiteilijaminuus muokkaantui. Muutos on läsnä koko ajan. Patti Smith muuttuu muusasta rock-laulajaksi ja Mapplethorpe löytää homoseksuaalisuutensa ja kiinnostuu muutenkin seksuaalisuuden raja-alueista, joista päätyy myöhemmin ottamaan kuuluisia kuviaan. Smithin taiteilijuus muotoutuu varsinaisen uraa tekevän taiteijijan, Mapplethorpen, kehityksen ohella.

Robert Mapplethorpen näyttely Kiasmassa ehti jo päättyä, ehdin sen kuitenkin käydä katsomassa. Kuvat ovat lähes liian täydellisiä. Sadomasokismi tuo sitä kuvaaviin teoksiin melkeinpä kaivattua terää. Rumuuden ja kauneuden yhdistelmä niissä on kiehtova. Toisaalta moni muotokuva tavoittaa jotakin taianomaista, aivan kuten Smith sanoo niin teoksessa kuin Kiasmassa videolta. Hänen mukaansa Mapplethopen ei tarvinnut ottaa lukuisia kuvia, sillä hän tunnisti oikean hetken tunnelman tai tunteen tallentamiseen. Seuraava projekti onkin sitten tutustua tarkemmin itse Smithin runouteen ja lyriikkaan.

Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala 2014)

Etelä-Konnevesi

Kansallispuistojen uusin tulokas, Rautalammin Etelä-Konnevesi, tarjoaa toistaiseksi vain yhden merkityn reitin. Se ohjaa Kalajavuorelle jyrkkää nousua ja kiertää kauniin lammen, jonka rannalla on myös laavu. Nousu on todella jyrkkä, mutta loivaksi mainostettu toinen rinne oli sekin varsin haastava laskeutua. 

Retkikaveri oli käynyt vuorella aiemminkin ja kertoi reitin kulkeneen vuosi sitten toista, oikeasti loivaa, rinnettä alas. Nyt emme kuitenkaan nähnyt kuin yhden vaihtoehdon, joka tosin ohjasi lampeen laskeutuvan korkean jyrkänteen reunan maisemi ja pudotusta ihastelemaan. Paluumatkalla löytyi kaikenlaista kuvattavaa ja ihasteltavaa synkästä ja tiheästä hämähäkinseitistä kirkkaana loistavaan punaiseen puolukanvarpuun. 

Reitti taisi olla muutaman kilometrin pituinen ja ehdottomasti kipuamisen arvoinen. Lyhyellä reitillä ei myöskään ollut tylsiä pitkiä taipaleita, vaan kulku oli kiinnostavaa ja haastavaa lähes koko matkalta. Autoa ei kyllä kannata jättää opasteiden mukaiseen paikkaan, sillä siitä on vielä pitkä matka tylsää hiekkatietä pitkin reitin alkupäähän. Kannattaa siis jatkaa vielä leirikeskuksen kohdalta oikeaan ja ajaa niin pitkälle kuin tietä riittää.

Koli

Saavuimme Kolille hieman kahdeksan jälkeen arkisena aamuna. Valitsimme Ukko-Kolille johtavan polun portaiden sijaan. Huipulla aamun hiljaisuus kruunasi aurinkoa säteilevän maiseman. Yhdellä huipuista istuskeli nuorukainen, muuten oli aivan rauhallista. 

Jatkoimme Paha-Kolille, jossa kalliot houkuttelivat hieman liian lähelle reunaa. Syyllisyyteni ei onneksi kuitenkaan päätynyt jumalten testiin, kuten aikoinaan saattoi käydä paikan toimiessa käräjäkivinä. Tästä pudotuksesta on tuskin yksikään syytetty selvinnyt. 

Akka-Kolin puolella maisemat laskeutuivat ja nousivat metsäisiä rinteitä ja jatkuivat loppumattomiin. Maisemat olivatkin Kolin anti, joskin myös pidempiä reittejä löytyisi kansallispuistosta tämän Huippujen kierroksen lisäksi. Ajattomat kalliot ja kaukaisuuteen venyvä avaruus herättivät rauhan tunteen, jollaisen olen Lapin eteläpuolella kokenut aiemmin vain Rapolan linnavuorella. 

Parkkipaikalle suunnatessa kävi selväksi, että käynti oli erinomaisesti ajoitettu; reittien lähtötasolle kuljettavasta hissistä purkautui ryhmä toisensa jälkeen.

Patvinsuon kansallispuistossa

Patvinsuon kansallispuistossa odotti Suomun kierto, 15 kilometrin rengasreitti, joka seurailee järven rantaa mäntykankaalla, Metsä oli melko kuiva loppukesän lämpöjakson jäljiltä. Tatteja kasvoi pitkin matkaa mutta ne olivat kuivuneita tai syötyjä. 

Suorien ja korkeiden honkien rivistöt jatkuivat loputtomiin, ja metsänpohjan sammalenvihreää täplitti kauniisti vaalea jäkälä. Pienet mörrimöykyt saattaisivat asua juuri tällaisessa metsässä. Ohikulkija oli nähnyt käärmeen läheisellä suolla. 

Suurimman vaikutuksen reitillä teki kuivan metsän hentoinen sienen ja paahteisen neulasen tuoksu sekä hiekkarannat. Järveä reunusti lähes koko matkalla hienon valkoisen hiekan peittämät paratiisirannat ja santa, jossa vielä näkyi varhaisempien kulkijoiden askeleet ja tassujen jäljet. 

Reitti oli melko tasainen, mutta auringon paahtaessa yhä lämpöisemmin maistui uintireissu reitin lopussa. Miellyttävä päiväretki.

Vieras kartanossa

Tohtori Faradayn saapuessa Hundreds Hallin kartanoon sijaistamaan Ayresin perheen lääkäriä, joutuu hän pettymään sen nykyiseen tilaan. Tohtori muistaa kartanon sen loiston päiviltä, siltä ajalta kun hän itse kymmenvuotiaana kihisi jännityksestä päästyään palvelusväen avustuksella kurkistamaan sen sisuksiin. Sotien jälkeisessä Britanniassa ei yläluokalle ole enää paikkaa eikä vanhoja tulonlähteitä voi uudessa yhteiskuntajärjestyksessä hyödyntää. Nyt kartanon huoneet suljetaan yksi toisensa perään, koska perheen rahat eivät riitä niiden korjaamiseen ja lämmittämiseen. Tohtorin vanha ihastus kartanoa kohtaan herää kuitenkin henkiin ja ulottuu myös sitä asuttavaan perheeseen.

Oudot äänet, itsekseen siirtyvät esineet ja kartanon tyttären lauhkean koiran yllättäen aggressiivinen käytös muuttavat alakuloisen alamäen kauhutarinaksi. Yksi kerrallaan perheen jäljellä olevat kolme jäsentä yritetään musertaa. Säilyy kuitenkin arvoituksena, mikä kartanon väkeä kiusaa. Tohtori saapuu paikalle ulkopuolisena, mutta päätyy lopulta osaksi karmeaa tarinaa. Hänestä tulee Ayresin perheen tuhon todistaja. Loppuun saakka tohtori yrittää selittää selittämätöntä ja sovittaa sitä tieteelliseen maailmankuvaansa.

Tartuin kirjaan hieman innottomasti, sillä pidin kirjailijan aiemmasta Yövartiosta kovin. Huomaan usein jännittäväni sitä, onko kirjailija todella voinut onnistua yhtä hienosti uudestaan. Tässä tapauksessa vastaus on myönteinen. Vieras kartanossa vie lukijan seuraamaan yhden perheen rappeutumista. Rakennus on yhtä huonossa kunnossa kuin sen asukitkin ja huomasin muutamaan otteeseen miettiväni, ovatko vaikeudet enemmän rakennuksessa asustelevan pahan vai lähes periksi antaneiden, vanhasta kiinni pitävien, asukkaiden aikaansaannosta.

Yhden aikakauden loppu tiivistyy rapistuvaan rakennukseen. Samalla luokkayhteiskunta elää edelleen kylässä, jossa tohtorin asiakaskunta suhtautuu epäillen lääkkeeseen sen keltaisen värin vuoksi ja suosii yläluokkaisempaa lääkäriä. Henkilöhahmot ovat pikemmin ymmärrettäviä kuin erityisen rakastettavia. Ihmisten käyttäytymisen oivaltava kuvaus onkin tarinan vahvuus. Samalla itse kartanon ja aikakauden kuvaus on onnistunutta ja nautittavaa. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, mutta kaappaa viimein mukaansa. Päädyin lukemaan selittämättömien sattumusten täyttämät luvut lopulta päivänvalossa…

Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammi, 2011)