Living, Thinking, Looking

Siri Hustvedtin esseekokoelma on teos taiteen kokemisesta, muistista ja ihmisenä olemisesta. Tekstit on kerätty otsikon mukaisiin kolmeen osioon. Ensimmäisessä käsitellään esimerkiksi muistikuvia lapsuudesta ja migreeniä. Kirjoittajan oma kiinnostus neurologiaan näkyy tekstissä vilisevinä lääketieteen termeinä. Muistojen muuttumista selitetään sillä, missä ne aivoissa säilytetään ja kuinka ne muistista haetaan. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse tietää etuotsalohkon ominaisuuksia ymmärtääkseen tekstiä. Parhaimmillaan tunnistaa kokemuksen ja kiinnostuu sen syntymekanismista. Ajattelua ja kirjallisuutta kuvaavassa osiossa käsitellään esimerkiksi kirjailijan omaa tekstin tuottamista, hänen lempikirjailijoitaan ja kirjoittamista terapiana. Psykoanalyysi ja alitajunta ovat läsnä melkein kaikissa kirjoituksissa neurologian rinnalla.

Taiteen kokemisen osioon ”Looking” siirryttäessä on neurologia usein mukana sivuhuomautuksena siitä, ettei oikeastaan tiedetä miten. Hustvedt onnistuu yhdistämään oman kokemuksensa sekä kokemuksensa psykologian alalta tunnistettaviksi ilmiöiksi. Olikin kiinnostavaa käydä taidenäyttelyssä tämän teoksen jäljiltä. Munchin Kuutamoa katsellessa kokemus oli juuri sellainen, jota kuvataan jonkinlaiseksi tunnistamiseksi, muistoksi, joka pitäisi muistaa. Taiteen katsomisen osiossa oli myös Goyan töitä käsittelevä vaikuttava essee siitä, kuinka aina uudet taiteilijasukupolvet innoittuvat sellaisista synkistä töistä, kuin ”Saturnus syö poikansa”. Tälle ilmiölle ei tieteestä löydy selitystä.

Kokoelma on haastava, mutta lukemisen arvoinen. Aion vakaasti palauttaa sen kirjastoon aivan pian, ihan kohta. Ehkä kuitenkin etsin sieltä vielä sen yhden lainauksen ja suomennan vielä ihan pienen pätkän migreenistä kärsivälle ystävälle. Teos taitaisi kuulua omaan kirjahyllyyn.

Siri Hustvedt: Living, Thinking, Looking (Sceptre 2012)