Maan paino on Helsingin talven värinen tarina. Oleg asuu
lapsena hetken Lauttasaaressa vakoojaisän komennuksen vuoksi. Perhe joutuu
yllättäen ja äkkiä lähtemään takaisin Neuvostoliittoon, Kauko-Itään, kylmään
Magadaniin. Olegin elämä on melkoisen vaikeaa, poika ajautuu mielisairaalaan
(vankilan vaihtoehtona), pikkurötöksiin ja lopulta talviseen Suomeen kylmään
puutarhamökkiin.
Suomessa hän törmää (tai ehkä etsii käsiinsä) Lauttasaaressa
tuntemansa Alman, joka on päätynyt mielisairaalaan. Alma lukee kehystarinassa
Olegin käsikirjoitusta siitä, mitä tapahtui Helsingistä lähdön jälkeen. Olisi
jollakin tapaa väärin sanoa heidän olevan eksyksissä, pikemminkin he seuraavat
liiankin herkästi tuntemuksiaan ja tarpeitaan. Oleg ottaa vastaan kaiken mikä
vastaan tulee, oli kyse sitten keikoista tai naisista. Maisema on kylmä. Talvisessa
ilmassa haisee bensiini ja taivaanranta on asvaltin värinen.
Luen tarinaa ajatellen niitä monimutkaisia
riippuvuussuhteita, joiden varassa maahanmuuttajan on elettävä. On niistä
turvaa, tietenkin, mutta niissä on myös kiinni, sillä toista turvaverkkoa ei
ole. Kukaan ei pärjää aivan yksin, mutta samaan aikaan turvaverkko voi vangita
paikalleen. Tarina loppuu lämpimiin sävyihin, mutta käsikirjoitukseen vihjataan
kuuluvan vaihtoehtoisia loppuja. Voi siis halutessaan jäädä pohtimaan sitä,
kuinka todennäköinen tämä koko tarinan mittakaavassa valoisa loppu on.
Mikko Viljanen: Maan Paino (Teos, 2009)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti