HHhH

HHhH kertoo natsijohtaja Reinhard Heydrichin salamurhasta. Tämä ”Prahan pyöveli” toimi miehitetyn Tšekin käskynhaltijana. Kirjan nimi viittaa sanontaan ”Himmlers Hirn heisst Heydrich” eli Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich. Tämän kirjan perusteella Heydrich olikin esimiehelleen Himmlerille tärkeä työkalu ja yksi ”lopullisen ratkaisun” suunnittelijoista. Teos on kiinnostava historian oppituntina ja upeana tarinana joidenkin yksilöiden rohkeasta toiminnasta hirmuhallinnon alla. Samalla lukija pidetään alusta loppuun riemastuttavassa epävarmuuden tilassa sen suhteen, mitä historiasta lopulta voidaan kertoa. Kirjoittaja kyseenalaistaa itseään jatkuvasti ja miettii voiko sanoa Himmlerin kasvojen punehtuneen tai tarinaan osallisen auton varmasti olleen musta.  

Teos on saanut alkunsa häpeilemättömästä ihailusta kahta iskun suorittanutta vastarintaliikkeen miestä kohtaan. Kirjoittaja on kuullut tarinan alun perin isältään ja se on kasvanut hänen mielessään niin, ettei lopulta ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tosi tarinaksi. Hän yrittää kaikin voimin tehdä oikeutta kohteelleen ja onnistuukin hyvin. Oikeus tarkoittaa tässä sitä, että tarinan hahmot näytetään mahdollisimman monisyisinä, mahdollisimman oikeina ihmisinä. Lukijaa yritetään jatkuvasti vakuuttaa siitä, ettei tässä nyt ihan tarinoimaan aleta. Kertomus salamurhasta taustoitetaan asiantuntevasti ja laajasti. Lopulta kirjoittajan on kuitenkin todettava, ettei tyhjentävästi voi kirjoittaa. Ehkä tyhjentävästi ei myöskään voi historiaa tavoittaa.

Historia tulee kuitenkin kiehtovimmaksi juuri tarinoiden kautta. Ja tämä tarina on tosi. Ainakin osin.   HHhH:ssa se on kirjoitettu ehyeksi kertomukseksi miehistä, jotka laskeutuvat varjoillaan keskelle miehitettyä maata ja päätyvät kuukausia myöhemmin puolustamaan itseään satojen SS-miesten piirittämässä kirkossa.

Kirjoittaja ihannoi sankarillisia vastarintamiehiään ja onnistuu vakuuttamaan ainakin minut heidän motiiveistaan ja urheudestaan. He piilottelevat kuukausia kaupungissa ja suunnittelevat iskua. Kubisin ja Gabcikin mukana odottaa sydän kurkussa Heydrichin lähestyvää autoa ja palelee piilossa kirkon kylmässä kryptassa. Minua oikeastaan ihastutti kirjoittajan suhtautuminen hahmoihinsa. Kaikesta sankarillisuudestaan huolimatta he ovat hänelle ihmisiä. Petturinkin motiiveita mietitään kiihkotta samalla, kun hänen tekonsa tuomitaan. Toisaalta (ainakin kirjoittajan mukaan) autenttiset natsijohtajien sanomiset kylmäävät. Arkistojen anti on sovellettu tarinan käyttöön dramaattisesti pätevällä otteella.

En tuntenut tapahtumia ennestään, enkä suoraan sanottuna tiennyt tšekkien sodasta juuri mitään Münchenin jälkeen. Siksi oli mielenkiintoista lukea siitäkin, kuinka tärkeä työläisten lähde maa Saksalle oli. Ja kuinka Slovakia sai yksin autonomisemman aseman kuin Tšekki. Erityisesti loppua kohden vauhti kiihtyy ja tarinaa lukee jännärinä. Sorruin lopulta googlaamaan mitä kävi jo ennen kirjan loppua. Taisi käydä niin, että kirjoittajan itse-epäilys tarttui ja aloin jo pohtimaan, onko tarinassa lainkaan todellisuuspohjaa…

Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä (Gummerus, 2015)