Tämän runomaanantain teos on saapunut hyllylleni isoisäni
jäämistöstä. Pappa kirjoitti kaikkiin liikeneviin papereihin (ylijääneisiin
eläkepamfletteihin ja liki puhki haurastuneisiin toimistopapereihin)
kirjoituskoneella ja käsin, välillä vähän limittäin ja lomittain. Niistä löytyi
kymmeniä ja kymmeniä runoja, joiden ainakin kuvittelisin liikuttaneen häntä
tavalla tai toisella. Joistakin runoista löytyy myös lausumisen apumerkkejä.
Onkin hauska tapailla toisen ajattelemaa rytmiä runoihin ja kuvitella missä
tilanteissa hän niitä on mahtanut lausua.
Juho Mäkelä on minulle tuntematon nimi. Googlailun
perusteella selviää, että runoilija oli myös toimittaja ja SKDL:n
kansanedustaja. Vuonna 1913 syntynyt Mäkelä on tässä kokoelmassaan jo nuoruuden
totuutensa tylpistänyt, vanheneva ihminen. Nimirunossa ”Häviäminen” onkin kadotettu
ihanteet. Totuudesta on jäljellä ”arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna”. Jatkettava
kuitenkin on ”kunnes kaatuu jokainen vuorollansa”.
On tavoiteltava hyvän ja pahan tietoa, vaikkei sitä koskaan
tavoita. ”…ja vain sentähden elämällä on arvoa.” Ihanteet ovat kuolleet, kaikki
jatkuu aina vaan samana ja oikeamieliset vaiennetaan puolueissa. Toisaalla
kirkastuu muuta tärkeää. Luonto, aineen kierto kuolemasta elämään, äiti.
Sattumalta kirjasta löytyi runo myös eiliseen itsenäisyyspäivään. Tasavallan yhteen
kutsumat kalliit vaatteet ovat komeita, ”mutta arkana nurkassaan värjöttää
sydän, ihmissydän.”
Teos on kolmas ja viimeinen Mäkelän julkaisema runokokoelma.
Kielessä on kaikuja paatoksellisesta julistustekstistä. Surumielisyys ja
taipuminen elämän kulkuun tekevät runoista kuitenkin ajatuksellisesti vivahteikkaampia.
Juho Mäkelä: Häviäminen (WSOY, 1966)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti