”Se, että sattui syntymään jossakin, ei vielä tarkoittanut
että siellä pystyisi elämään.”
Aarni rapisuttelee tulitikkuaskia taskussaan ja haaveilee
lyseon räjäyttämisestä 1960-luvun Oulussa. Äiti patistaa hänet töihin tädin
valokuvausliikkeeseen, jossa hänelle aukeaa mahdollisuus tehdä maailmasta
siedettävä katsomalla sitä kameran linssin läpi. Aarni kuvaa ja tekee
satamahommia, tapaa Ilsen, saa lapsia, ei koe enää tarvetta sytyttää suurta
paloa. Ilse pitää hänen itsetuntonsa koholla, kehuu kuvia silloinkin, kun
kukaan ei tulekaan näyttelyä katsomaan.
Pitkä valotusaika kertoo toteutumattomista unelmista ja
herkästä sielusta, jonka on vaikea elää ainakaan omin voimin. Hänen elämänsä
ihmiset pitävät isän ja miehen pinnalla ja kärsivät hänen kanssaan, kun elämä
näyttäytyy loputtomana pettymysten sarjana. Silti Aarni on kiehtova kaikessa kykenemättömyydessään.
Ilse löytää oululaisista kauneutta, mutta Aarni näkee asiat sellaisina kuin
nämä ovat. Valokuvaus pistää kuitenkin etsimään karusta maailmasta valoa.
Vanhatalon teos on yhtä herkkä kuin kylmä. Se tuntuu
kertovan enemmän siitä mitä herkkyys tekee arjelle, kuin siitä mitä arki tekee
herkkyydelle. Aarni välttyy räjäyttämästä lukiota toisten ihmisten avulla,
mutta ei koskaan pääse irti tarpeesta huutaa omat tuntonsa esiin. Valokuvauksen
tai tulen kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti