Olen tuntemattoman äärellä. 1960- ja 70-lukujen New York
herättää lähinnä epämääräisen mielikuvan Warholin säilykepurkeista. Siksipä
Patti Smithin kirja elämästään tuossa ajassa on kiinnostava jo ajankuvansa
puolesta. Ensimmäinen kesä suurkaupungissa asutaan puistossa, kunnes löytyy
jokin huonosti palkattu homma ja avautuu mahdollisuus maksaa vuokraa. Toisille
käy huonommin; Smith ja Mapplethorpekin ajautuvat hetkeksi asumaan nistien
kansoittamaan asuntolaan. Vieraillaan toisen tiukan katolisessa kodissa ja
kerrotaan, kuinka tuomitsevasti naapurusto suhtautui Smithiin tämän tultua
raskaaksi avioliiton ulkopuolella.
On jännittävää, kuinka pitkälti Smith on omaelämäkerrallisen
teoksensa rakentanut yhden henkilön ympärille. Hän jää itse muusaksi ja
vierestä seuraajaksi, vaikka omakin ura taiteilijana ansaitsisi huomiota.
Ratkaisu kertoo oleellisen kahden nuoren taiteilijan alun suhteesta. He
innoittivat toinen toisiaan elämään taiteelle, ratkaisu, joka johti heidät
kodittomiin aikoihin ja nälkään. He löytävät kuitenkin lopulta tiensä oikeisiin
ravintoloihin, asuntoloihin ja Andy Warholin hoviin. Muita taiteilijanalkuja ja
taidemaailman henkilöitä kuvataan runollisin sanankääntein ja toisaalta koko
ajan on läsnä rahan puute, herkkien taiteilijasielujen karut kohtalot, huumeet
ja toisaalta se, kuinka vaikeaa on saada arvostusta omalle työlleen.
Teoksen aika on hieman poikkeava, sillä harvoin
omaelämäkerrassa keskitytään näin täysin siihen, kun ei oltu vielä mitään. Mapplethorpe
tarttuu kameraan vasta tarinan loppupuolella. Tarina keskittyykin niihin
vuosiin, jolloin päähenkilöiden taiteilijaminuus muokkaantui. Muutos on läsnä
koko ajan. Patti Smith muuttuu muusasta rock-laulajaksi ja Mapplethorpe löytää homoseksuaalisuutensa
ja kiinnostuu muutenkin seksuaalisuuden raja-alueista, joista päätyy myöhemmin
ottamaan kuuluisia kuviaan. Smithin taiteilijuus muotoutuu varsinaisen uraa
tekevän taiteijijan, Mapplethorpen, kehityksen ohella.
Robert Mapplethorpen näyttely Kiasmassa ehti jo päättyä,
ehdin sen kuitenkin käydä katsomassa. Kuvat ovat lähes liian täydellisiä.
Sadomasokismi tuo sitä kuvaaviin teoksiin melkeinpä kaivattua terää. Rumuuden ja
kauneuden yhdistelmä niissä on kiehtova. Toisaalta moni muotokuva tavoittaa
jotakin taianomaista, aivan kuten Smith sanoo niin teoksessa kuin Kiasmassa
videolta. Hänen mukaansa Mapplethopen ei tarvinnut ottaa lukuisia kuvia, sillä
hän tunnisti oikean hetken tunnelman tai tunteen tallentamiseen. Seuraava
projekti onkin sitten tutustua tarkemmin itse Smithin runouteen ja lyriikkaan.
Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti