Kirjastosta lainattujen kirjapinojen ja pysyvästi pitkän
varauslistan lisäksi tulee kirjoja hankittua turhan usein omaan hyllyyn. Turhaa
tämä on siksi, että ne usein unohtuvat sinne. Niinpä loppuvuoden projektina on
omaan kirjahyllyyn tutustuminen. Sieltä löytyikin heti teos, joka olisi kai
pitänyt lukea jo aikaa sitten, nimittäin Toni Morrisonin ”Minun kansani, minun
rakkaani” (muitakin lukemattomuudestaan närkästyneitä klassikoita taitaa vielä
tulla vastaan…)
Sethe on karannut orja, joka on paitsi päässyt pakoon, myös
onnistunut pitämään lapsensa luonaan. Kuitenkin hän nyt asuu taloaan vain
tyttärensä Denver ja toisen, vauvana kuolleen, tyttären haamu seuranaan. Sethe
on lähtenyt Kultaisesta Kodista, jossa orjia arvostetaan, kunnes vanha isäntä
kuolee. Uusi isäntä laskee orjan arvon vain rahassa ja orjat yrittävät paeta.
Ainoana pakoon pääsee Sethe, joka henkihieverissä matkaa miehensä äidin luokse.
Sinne hän on lähettänyt lapsensa edeltä, lukuun ottamatta Denveriä, joka syntyy
pakomatkalla.
Kun Sethe saapuu taloon, on se jotakin erityistä. Isoäiti
Baby Suggs laulaa sanaa metsäaukiolla ja naapurustossa autetaan talon asukkaita
siinä missä kaikkia muitakin. Kun Paul D, yksi Kultaisen Kodin aikanaan
arvostetuista orjista, saapuu, on talon väki eristynyt muusta yhteisöstä. Paul
D tuo mukanaan kipeitä uutisia, yhteisiä muistoja, mutta myös tarpeen selvittää
mitä talossa on tapahtunut. Menneisyys palaa ryminällä, myös fyysisesti, kun
vauvan haamu saapuu nuoren naisen hahmossa vaatimaan rakkautta läheisiltään.
Ollaan sisällissodan ajan Yhdysvalloissa ja vaikka sodan
kauhut koskettavat orjienkin elämää, eivät ne merkittävästi lisää omistettujen
elämien julmuutta. Orja kuuluu sille, joka hänestä on maksanut eikä hänen
kannata ainakaan alkaa mitään rakastamaan. Lapset myydään yksitellen pois ja
äiti hirtetään muiden pakoa yrittäneiden mukana. Sethe kuitenkin rakastaa
lapsiaan. Niin paljon, että yrittää antaa kuolleista palanneelle tyttärelleen
takaisin kaiken sen mistä tämä on jäänyt paitsi, vaikka tämä vain ottaa ja
ottaa ja jatkaisi ottamistaan niin kauan kuin mitään otettavaa on jäljellä.
Sethe joutuu tilille menneisyydestään ja Paul D joutuu
toteamaan, ettei sydämen tilalle ilmaantunut ruosteinen tupakkapurkki enää
pystykään pitämään menneitä kauhuja aisoissa. Ei ole syytä odottaa mitään hyvää
tulevalta, mutta tässä tarinassa rakkauden kaipuu saa kuolleetkin palaamaan ja
liikaa kärsineet ihmiset pysähtymään vielä kerran läheisyyteen. Niinpä
tarinassa on lohtua, alahampaat rikkovien kuolainten, raiskausten, ruoskimisten
ja nöyryytysten ohella. Kultaisessa Kodissakin arvostus on valkoisen isännän
myöntämää. Vapaus tulee siitä, kun saa rakastaa mitä haluaa.
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Tammi, 2004)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti