Nollaus Nuuksiossa

Korpinkierroksen varrelta löytyi iltapalalle
sopiva näkymä laskevaan aurinkoon.

Kun ensimmäinen kesäloman pätkä alkoi, halusin tyhjentää päästäni työhön ja talven kiireeseen liittyvät tuntemukset. Olin suunnitellut tulevalle viikolle niin paljon tekemistä, että halusin ensin vain rauhoittua. Suuntasin heti työpäivän päätyttyä Nuuksioon ja telttailin samalla ensimmäisen kerran yksin.

Esiin kuluneita juurakoita
Haukankierroksen varrella.

Päivämatka jäi lyhyeksi, sillä saavuin kansallispuistoon vasta illalla. Kävelin Haltialta Haukkalammelle ja vielä vähän matkaa Korpinkierrosta edestakaisin. Palasin kuitenkin Mustalammelle yöksi, Haukkalammen parkkipaikkojen läheisyyteen. Seuraavan päivänä saisin retkeilyseuraa. Parin tunnin talsimisen jälkeen väsytti mukavasti. Unta kuitenkin häiritsi kylmyys ja ilmeisesti Haukanholman telttailualueelle pesiytynyt nuorisoparvi, joka piti kiitettävää melua aina aamuyöhön saakka.

Trangia täytyi pakata mukaan
ihan vain aamukahvin vuoksi.

Aamukahvittelu aurinkoisella kalliolla lammen tummaa pintaa katsellen vei viimeisetkin ajatukset mistään muusta kuin kiven ikuisesta tunnusta ja tavoite oli näin saavutettu. Yksin telttailu ei tuntunut erityisen jännittävältä, Nuuksiossa kun oli kauniina perjantai-iltana liikkeellä moni muukin. Myös Mustalammella yöpyi useampi telttailija. 

Nuuksioon pääsee Helsingin keskustasta noin 1,5 tunnissa Espoon keskuksen kautta.

Dekkariviikon päätös

Tein dekkariviikkoa valmistellessani hakureissun lähikirjastoon. Mukaan tarttui turhankin kunnianhimoinen pino kirjoja, enkä niitä kaikkia saanutkaan luettua. Hyvä dekkari saisi viedä mukanaan heti ensi sivuilta eikä sitä oikein malttaisi laskea käsistään (pätee toki kirjoihin ylipäänsä). Kuitenkin luetuista vain Denise Minan Ampiaiskesä oli tällainen ahmintakirja. Esimerkiksi Ian Rankinin Hiljaa takavasemmalle alkoi todella kiinnostamaan vasta noin sadan sivullisen jälkeen. Kaksi kirjaa jäi kuitenkin kokonaan kesken sen vuoksi, etten vaan kiinnostunut päähenkilöistä tai rikoksesta. Ehkä kielikin tuntui jotenkin töksähtävältä. Toinen näistä dekkareista oli Åke Edwardssonin Varjoa ja aurinkoa. En kiinnostunut Winterin elämästä yhtään enkä myöskään rikoksesta. Toinen kesken jäänyt oli Kjell Ola Dahlin Pieni kultainen sormus. Se jäi kesken jo parin kymmenen sivun jälkeen.

Sen sijaan Dolores Redondon luin loppuun. Kyse on Baskimaan murhat –sarjan ensimmäisestä kirjasta Näkymätön vartija. Tarinassa sekoittuvat Baskimaan mytologia ja pikkutyttöjä vaaniva murhaaja. Kerronta oli jotenkin täyttä, kaikki selitettiin auki eikä lukijan tarvinnut kuin roikkua mukana. Luulen, että tämä teki kirjasta hieman hitaan ja tylsän. Tarina oli lopulta ihan kiinnostava ja luettuani tarpeeksi halusin jatkaa ratkaisuun asti. Kirja oli kuitenkin lähinnä kelpo perusdekkari. Mytologiaelementit olivat hieman heppoisia, vaikka ne minua fantasian ystävänä miellyttivätkin.

Dekkariviikon pinosta jäi vielä kesken kaksi kirjaa. Toinen on Gillian Flynnin Teräviä esineitä ja toinen Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä. Näin loman alkajaisiksi toivon, että ainakin toinen näistä olisi ahmittavan hyvä. 

Kiitos vielä hauskasta ja hedelmällisestä teemaviikosta Oksan hyllyltä –blogiin!

Dolores Redondo: Näkymätön vartija (Gummerus, 2015)

Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus (Like, 2010)

Åke Edwardsson; Varjoa ja aurinkoa (Like, 2011)

Dekkariviikko: Kuriton mies nurin

Kuva Elbalta, kuvittelin lukiessa
kirjan vuoriston samanlaiseksi.

Tartuin vihdoin ensimmäisen kerran Fred Vargasin kirjaan. Positiivinen ennakkoluuloni ranskalaisen vinosta dekkarimeiningistä osoittautui onneksi valistuneeksi arvaukseksi. Kuriton mies nurin ei ole kronologisesti ensimmäinen komisario Adamsbergistä kertova teos, mutta tämä ei lukemista haitannut.

Adamsberg on Pariisissa, mutta Camille, hänen rakastettu Camillensa, on maalla. Vuoristoseudulla kuolee lampaita ja sudeksi epäilty tappaja alkaa saada ihmisten mielissä myyttisiä mittasuhteita. Camillen rakastettu (joka ei suinkaan ole pariisilainen komisario) tutkii vuoriston susia, arktisia sukulaisiaan paljon pienempiä eurooppalaisia. Niiden on vaikea kuvitella saavuttavan murhaajasuden mittoja, mutta epäilys itää, sillä yksi lauman susista, Karvapuoli Krassus, on kadonnut. Kun suden ensimmäinen ihmisuhri löydetään, on enää ajan kysymys milloin koko laumasta tehdään selvää. Mutta tappaako susi omasta aloitteestaan vai ohjaileeko sitä ihminen?

Suden ensimmäisen ihmisuhrin sielu uhkaa kostamattomana jäädä ikuisiksi ajoiksi haisevan krokotiililammen vangksi. Niinpä Camillen on lähdettävä kuskiksi, ajamaan raskasta karjankuljetusautoa ja sen kostonhimoisia matkustajia kapeille vuoristoteille murhaajan perään. Samalla hän vetää Adamsbergin juttuun mukaan.

Kuriton mies nurin on mainio. Se on haudanvakava sellaisella kevyen absurdilla tavalla. Se ei naurata eikä pelota, mutta saa välittämään oudoista hahmoistaan ja heidän synkästä ristiretkestään. Tämä Vargas ei jää viimeiseksi. Lisää! Lisää!

Fred Vargas: Kuriton mies nurin (Gummerus, 2006)

Dekkariviikko: Synkkä Skotlanti

Dekkariviikon alkajaisiksi päätin palata kahteen vanhaan suosikkidekkaristiin, joiden teoksissa kolutaan kahden suurimman skottikaupungin synkkää sisintä. Sekä Glasgow että Edinburgh näyttäytyvät näissä tarinoissa kahden kerroksen kaupunkeina, joissa etsivä voi vain haaveilla löytävänsä syyllisen joskus muualta kuin betonisten vuokrakasarmien homehtuvista torneista.

Ian Rankin pistää päähenkilönsä Rebusin kovan paikan eteen. On vain kaksi viikkoa eläkkeelle jääntiin, kun kadulta löytyy murhattu venäläinen runoilija. Rikoskomisario pistää kaiken tarmonsa tapauksen ratkaisuun, vaikka jäljet näyttävät johtavan runoilijan arvosteleman kotimaansa lähetystöön. Juttuun tuntuu sekaantuneen kuitenkin moni muukin ja Rebusin viimeinen juttu saa erityistä hohtoa, kun vanha arkkivihollinen Cafferty astuu kuvaan. Onko juttu kuitenkaan vielä selvä vai jääkö totuus huomaamatta sen vuoksi, että tuo kaikkein tärkein pidätys on vielä tekemättä? Rebus hankkii edellisten osien tapaa vihollisia hyvään päivätahtiin samalla, kun eläke ja pelottava tarpeettomuus lähestyvät kovaa vauhtia.

Kansiliepeissä kerrotaan, ettei Rebusin viimeinen tapaus ole kuitenkaan vielä selvitetty. Ilmeisesti Rankin on päästänyt rikoskomisarionsa myöhemmin viinan ja loputtomiin käytettävissä olevan ajan kirouksesta ja usuttanut tämän vanhoja tapauksia penkomaan. Olen aiemmin lukenut Rankinia lähinnä englanniksi. Ehkä kyse oli osin tästä, tai sitten Hiljaa takavasemmalle olisi kaivannut hieman lisää editointia, mutta miksikään suosikki-Rebusiksi tästä ei ollut. Takuuvarma laatudekkari on kuitenkin kyseessä. Se ei petä siinäkään mielessä, että Rebus ei vielä viimeisinä työpäivinäänkään suostu siirtymään hiljaa takavasemmalle.

Toinen pidetty skottidekkaristini on Denise Mina, jolta ensimmäisenä koukutuin Garnethill-trilogiaan. Sattumalta pääsin lukemisen aikoihin kokemaan juuri kirjoissa kuvatun kaltaisen poikkeuksellisen helteen Glasgow’ssa. Mina kuvaa kovin tutunoloisesti, kuinka muuten niin pidättyväinen kansa paljastaa nopeasti punehtuvan ihonsa auringolle ja vapautuu siksi pieneksi hetkeksi, kun aurinko kerrankin lämmittää… Kirjassa Ampiaiskesä rikosylikonstaapeli Alex Morrow saa ratkottavakseen varsin väkivaltaisen murhan hienostoalueella. Katse suuntaa ensimmäisenä tietysti köyhiin lähiöihin, vaikka murhan selvittämiseksi on lopulta etsittävä muita kuin tavanomaisia epäiltyjä. Morrow’n huolena ovat myös hänen kollegansa, joita on vaikea saada kiinnostumaan uhrista tai tekemään työtään kunnolla syyllisten kiinni saamiseksi.

Näitä kahta dekkaria ja dekkaristia suosittelisin sellaiseen hetkeen, kun tarinan haluaa ahmaista. Niitä ei voi kutsua helpoiksi, mutta helppolukuisia ne ovat. Ja molemmista kaupungeista kerrotaan äärimmäisen kiinnostavaa verkostojen ja kerrostumien, limittäin ja erillään olevien maailmojen minikosmosta.

Tämä maratonkirjoitus aloittaa minun dekkariviikkoni. Dekkariviikon on pistänyt alulle Marika Oksa Oksan hyllyltä -blogissaan.

Unpopular bookish opinions

Kuvan rehu ei liity haasteeseen.

Mummo matkalla –blogin Takkutukka haastoi kertomaan myös niistä kirjoista, joista ei pidä. Unpopular bookish opinions –haaste on kiertänyt ahkerasti blogeissa ja muutkin ovat tuntuneet kokevan sen kysymykset vaikeiksi. Kaikkiin kysymyksiin löytyi kuitenkin lopulta jonkunlainen vastaus. Kiitos Takkutukalle mielenkiintoisesta haasteesta!

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on 

homman nimi.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Olen vähän nirso kotimaisen kirjallisuuden suhteen. Esimerkiksi kotimaiset dekkarit, vaikkapa Leena Lehtolainen, ei oikein iske. En kuitenkaan usko, että niistä kaikki muutkaan pitävät.

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Huomaan joskus vajoavani sellaiseen nostalgian tilaan, jossa haluan lukea lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjoja. En usko, että monikaan enää aikuisena erityisemmin pitää Susikoira Roista, Musta orista tai Thowra, hopeaharjasta. Sisseistä ja isosta vihasta kertovat 1900-luvun alkupuolen poikakirjat eivät sentään taitaisi enää kelvata yksipuolisine historiakäsityksineen ja yltiöisänmaallisuuksineen.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Lainaan tylsästi vastauksen Taikakirjaimet-blogista ja päädyn Humisevaan harjuun. Olisivat vaan Catherine ja Heathcliff kantaneet hurjan rakkautensa seuraukset loppuun saakka. Vaikka niinhän he toki lopulta tekivätkin.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
Lukisin mielelläni kauhukirjallisuutta, sillä pidän esimerkiksi Stephen Kingistä ja toisaalta kauhukirjallisuudessa usein käytetyistä fantasiaelementeistä. En kuitenkaan pysty lukemaan genreä, sillä minua tarinat saattavat todella pelottaa. Erehdyin kerran lukemaan jonkun Anne Ricen kirjan ja se palaa ajoittain mieleen vielä vuosia myöhemmin. Samoin muistan valitettavasti jokaisen katsomani kauhuelokuvan.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Tekisi mieleni vastata, etten pidä juurikaan Frodosta. Luin TSH:n kuitenkin kauan sitten, enkä ole enää ihan varma, onko tämä mielipiteeni elokuvien vai kirjan hahmosta.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Tässä kohden on tehtävä tunnustus. Olen koettanut lukea muutamaa John Irvingiä, mutta yhtäkään en ole jaksanut loppuun. Ehkä olisi aika taas yrittää. Herran teokset ovat niin rakastettuja, etten ihan vielä ole valmis luovuttamaan.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Laila Hirvisaari ei kiehdo lainkaan. Olen jostakin kehitellyt sellaisen ennakkoluulon, että pitäisin hänen kirjojaan tylsinä. Tässäkin kohtaa taitaisi olla itsensä haastamisen paikka, sillä en muista koskaan lukeneeni yhtään teosta.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Tyhjää lyö. Ainoa mieleen tuleva pari on Dan Brownin Da Vinci Code. Elokuva oli parempi, vaikkei sekään erityisen hyvä ollut.

Haaste on saattanut jo haastettavat löytääkin, mutta pikakatsauksella ainakaan seuraavissa blogeissa ei vielä näkynyt vastauksia:

Sonjan lukuhetket

Villasukka kirjahyllyssä

A contract with God and other tenement stories

Frimme Hersh tekee sopimuksen Jumalan kanssa. Mutta miten tämä tsaarin Venäjällä kiveen hakattu sopimus selviää New Yorkin vuokrakasarmeissa? Siirtolaiset asuvat karuja alueita, joissa rahaa tai mahdollisuuksia ei liiemmin ole. Nimitarina häälyy taustalla, mutta Hershin lisäksi moni muukin asukas pääsee kerrottavaksi. On pettämistä, rahaongelmia, väkivaltaa ja rakastumistakin. Kaikki on kuitenkin väliaikaista, eikä Jumalan kanssa voi pitäviä sopimuksia tehdä.

Henkilöt eivät herätä järin suurta sympatiaa, mutta ymmärrystä kyllä. He elävät karussa ja kivisessä maailmassa, jossa muita on huijattava pärjätäkseen. Jotakin eeppistä on kuitenkin siinä, miten tuo tarina jumalallisesta sopimuksesta nivotaan näihin pienten ihmisten pieniin kertomuksiin. Piirtäjän katse on keskittynyt ja ruuduissa on dramatiikkaa. Tämä voisi toimia näytelmänä.

Tässä varhaisessa sarjakuvaromaanissa (kurjan kömpelö termi muuten, graphic novel on paljon mielekkäämpi) tekstiä on vielä aika tavalla ja kuvat suurelta osin yksinkertaisia. Kaupunki on näkyvillä vain yhden vuokrakasarmin tai kaukana siintävän pilvenpiirtäjän verran. Toisaalta kuvien ja tarinan yhteispeli avaa ruutujaan syvemmän näkymän siirtolaisten asemaan ja vaikeuksiin suuressa kaupungissa.

2005 kuollut Eisner on sarjakuvan tärkeitä hahmoja. Hän on erityisen tunnettu rikollisia jahtaavasta hahmostaan Spirit. Eisner oli kuitenkin myös pidemmän sarjakuvan pioneeri. Tämä teos onkin yksi ensimmäisistä pitkistä sarjakuvaromaaneista. Se ilmestyi alun perin 1978.

Will Eisner: A contract with God and other tenement stories (DC Comics, 2000)

Sunnuntaikävely Sipoonkorvessa

Sipoonkorpi on pienen pieni kansallispuisto, johon pääsee bussilla ihan yhtä helposti kuin Nuuksioon. Vanhasta kalkkilouhoksesta nimensä saaneen reitin alkuun vei vieläpä samankaltainen hiekkatie. 35 minuuttia Helsingin keskustasta linjalla 717A ja olin jo melkein perillä. Sipoonkorven reitit ovat toki Nuuksiota paljon lyhyempiä (pisin viitisen kilometriä) eikä luonto ole niin monipuolista. Leppoisan sunnuntairetken puiston eteläosassa sai kuitenkin aikaan.

Matkalla polun alkuun pelästytin jäniksen. Se pyöri tienvieren hiekkatörmää pallona alas ja pinkaisi sitten pölypilven keskeltä takaisin metsään. Käki kukkui ja aamunkostean hiekkatien tuoksu toi mieleen lapsuuden. Polku vei metsän varjoon. Se ohitti uurteisia kallioita, joista on joskus louhittu kalkkia. Högbergetille, reitin korkeimmalle kohdalle, päästessä oli jo kuuma.

Kalkkiruukinpolkua kunnostetaan.
Osin todella leveä ja  hyväkuntoinen sorapolku
vaihtui välillä vaikeakulkuisiin nousuihin.

Korkealta kalliolta näkyi pitkälle. Syksyllä, ilman lehvästöä, näky on varmasti upea. Luotan luontoon.fi:n arvioon siitä, että sieltä näkemäni nosturi sijaitsee Vuosaaren satamassa. Ilmansuuntakin saattoi mahdollisesti olla oikea…

Joku laitoskin sieltä näkyi.

Högbergetiltä en löytänyt enää polkua. Puihin oli kiinnitetty punaisia metsähallituksen

nauhoja ja arvelin niiden johtavan ainakin jonnekin. Eivät tietysti johtaneet sinne minne halusin. Onneksi vastaan tuli sunnuntaisuunnistajajoukkio, joka vakuutti että olen melkein pelastettu. Loput retkestä menikin sitten maantietä pitkin. Alueen maaseutu oli kuitenkin alkukesän loistossaan melkeinpä kauniimpaa kuin ajoittain korpinen metsä.

Huippu se on pienempikin huippu.

Blogia nimetessäni ajattelin kirjaavani ylös paitsi lukukokemukset myös reissut. Aloitin syksyllä kuitenkin blogin ohella kolme muuta uutta harrastusta ja talven reissusaldoksi on kertynyt pyöreät nolla. Gradukaan ei kumma kyllä tämän talven kuluessa valmistunut. Nyt on kuitenkin kesä ja reissunteon helppous tarkoittaa toivottavasti lisää rinkka-aiheisia kirjoituksia. Tässä on kesän ensimmäinen pieni retkikertomus.