Klassikkohaaste: Keskiyön lapset

Viime päivät olen matkannut Intiassa, Pakistanissa, Kashmirissa, Bangladeshissa. Tuossa brittien yhteen kuvittelemassa monipäisessä maassa, joka heidän lähtönsä jälkeen on tuottanut ainakin tämän joka suuntaan ja lukijan sisälle räjähtävän teoksen. Takakantta lainatakseni on Keskiyön lapset maailmannielevä. Se on juuri niin runsas kuin Intiankin kuvittelee olevan (siellä koskaan käymättä).

Saleem Sinai syntyy täsmälleen Intian itsenäisyyden hetkellä, itse asiassa hänet synnyttää yhtä lailla historia kuin äitinsä (joka ei ole hänen äitinsä). Saleem ei ole ainoa lapsi, joka syntyy tuona keskiyönä. Muut hänen kaltaisensa ovat yhtä lailla sidottuja Intian kohtaloon. Se on määräävä heidänkin elämänsä kulkua. Saleemin lahja saada telepaattisesti yhteys näihin lapsiin saattaa hänet yhteyteen koko Intian Pakistanin kiistellyn Kashmirin kanssa.

Niinpä siis oli polvet ja nenä, nenä ja polvet. Itse asiassa kaikkialla uudessa Intiassa, tuossa meidän kaikkien yhteisessä unelmassa, syntyi lapsia jotka olivat vain osaksi vanhempiensa jälkeläisiä – keskiyön lapset olivat myös ajankohdan lapsia: historian siittämiä, nähkääs. Sellaista saattaa sattua. Etenkin maassa joka itsessään on eräänlainen uni.

Intian ja Saleemin tarinat eivät vain sivua toisiaan, ne kietoutuvat yhteen kuin Valokuva Singhin kobrat. Saleem (buddha, Räkänokka, Nuuhkija) epäilee välillä omaakin luotettavuuttaan kertojana, sillä eikö vain Gandhi kuollut aivan toisena päivänä kuin mihin hänen kertomuksensa tapahtuman asettaa? Olivatko vaalit todella keväällä? Ei kuitenkaan käy kiistäminen, että Saleemin ja hänen maansa ja sukunsa elämä ovat toisistaan pääsemättömissä. Tarinan runsaus tuntuu lopulta oikealta, epätoivoiselta yritykseltä nähdä kaikki langat, jotka liikkuessaan saavat kudelman solmuun.

Saleem päätyy rikkaan pojan elämään sodan keskelle katuojaan. Unelman murskaantuessa toisensa perään hänet yhä valtaa isoisänsä optimismin tartunta, joka saa hänet jälleen ryhtymään kuvitelmiin, toivoon siitä, että hänen elämällään on jokin suurempi merkitys. Toivo siitä, että jalokivin koristeltu sylkykuppi, pyykkikori, polkupyörä ja heinäsirkan värinen pikkelssi säilyisivät merkkeinä hänen ihmeellisestä elämästään. Siitä, että Aminan, Aadamin, Messinkiapinan elämällä on merkitystä.

Tällä tavoin olin suoranaisesti vastuussa väkivaltaisuuksien käynnistymisestä, ja ne päättyivät osavaltion jakoon, minkä tuloksena Bombaysta tuli Maharashtran pääkaupunki – joten ainakin minä olin voittajan puolella.

Kuten Saleemin tarinaa kuunteleva Padma, haluaisin kiiruhtaa kertojaa. Keskity olennaiseen, kerro mitä sitten tapahtui, miksi poikkeat yhtäkkiä kuvailemaan yksityiskohtaisesti yhden sylkykupin alkuperää? Lopulta hyväksyn, että tällaisenaankin kertomus on vain ihmisen mittainen yritys saada kiinni siitä monimutkaisuudesta, joka on elämä ja siitä mausteiden ja värien ja poliittisten käänteiden runsaudesta, joka on Intia.

Vielä on sanottava, että alueen historia läväytetään tarinassa kauniisti ja kauhistuttavasti esiin aluekiistoineen, kielikiistoineen, slummien jyräämisineen ja sotineen. Moskeijoiden eteen jätetyt sianpäät, hindutemppeleiden eteen jätetyt lehmänruhot. Lukemattomat kielet, uskonnot, jumalat, kaupungit. Leski, jonka uhka leijuu Saleemin yllä koko tarinan ajan. Moni viittaus jäi oman puutteellisen historiatietoisuuden takia ymmärtämättä, mutta samalla piikki tuntuu ajattomalta tai pikemminkin ajankohtaiselta.

Keskiyön lapset voitti Bookerin 1981 ja on sittemmin pysytellyt erilaisilla merkittävimpien kirjojen listoilla. Klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Yöpöydän kirjoista täältä.

Intia, uusi myytti – kollektiivinen kuvitelma jossa mikä tahansa oli mahdollista, taru jolle vetivät vertoja vain nuo kaksi muuta mahtavaa fantasiaa: raha ja Jumala.

Salman Rushdie: Keskiyön lapset (WSOY 1982)

Säädyllinen ainesosa

Suomi on vielä 50-luvulla sodan köyhdyttämä. Helsingissä Aallon toimisto suunnittelee kuitenkin jo moderneja rakennuksiaan ja uusissa asunnoissa on jääkaapit. Saara sen sijaan on menettänyt hienot huonekalunsa miehensä epämääräisiksi jäävien rahasotkujen takia. Perhe muuttaa pieneen asuntoon Töölössä vain muutaman korttelin luteita vilisevistä työläisasunnoista. Saara on kuitenkin päättänyt olla erinomainen perheenemäntä, joka laittaa Juhanille ruoan valmiiksi ja kasvattaa Eliaksesta oikeanlaisen miehen. Saara yrittää muistaa olla tyytyväinen elämäänsä vanhojen ja nuhjuisten huonekalujensa keskellä. Usein tyytyväisyyteen turruttaa pieni sininen pilleri.

Yläkerrassa asuva Elisabeth herättää Saaran. Maailmannaiseen ihastuvat kaikki, mutta juuri Saara pääsee tämän mukaan veneretkelle ja lopulta myös Elisabethin syliin. Juhlien, seurapiirien ja ruoanlaiton ohella Saara tulee kuitenkin vedetyksi myös vakoilun maailmaan. Sillä Elisabeth on vakooja eikä kaihda käyttää tylsistyneen perheenäidin kiintymystä hyväkseen.

Kunnon kansainvälisen vakoojatrillerin tapaan liikutaan useassa maassa. Sota-ajan Pariisissa koettu nälkä ei helpota vielä 40-luvun Tukholmassakaan. Helsingissä taas 50-luvulla on jo mahdollista hankkia laatikollinen sitruunoita ja pitää huikentelevaisia juhlia. Kaupunki elää romaanissa aikaa, jolloin vasemmistolainen taideväki juhlii estottomasti ja toisaalta konttoristilla ei vieläkään ole mitään asiaa johtajien kerrokseen. Helsingissä haistaa vuorotellen meren ja kaatopaikan.

Saara löytää Elisabethin kautta rohkeutta tavoitella muuta. Muutoksen mahdollisuutta käsitellään teoksessa muutenkin. Elisabeth löytää itselleen pakopaikan keittiöstä, hänestä tulee mustan pörssin kauppias nälän ajamana ja hän sanoo kyllä, kun tiedustelukoneisto tarjoaa tavallisesta poikkeavaa työtä. Saara sanoo kyllä vain varoen, mutta sanoo kuitenkin. Toisaalta Saara ei ole aivan kokematon rajojen rikkoja, sillä hänellä on taustallaan opiskelija-aikainen suhde toiseen naisopiskelijaan. Omat päätökset antavat elämälle merkitystä, mutta ovat kovin vaarallisia.

Lukujen nimet liittyvät ruokaan. Sillä onkin olennainen osa Elisabethin elämää ja koko tarinaa. Moni tapahtuma saa alkunsa tai merkityksensä ruoan kautta ja sota-aikana odottamattoman tasokkaan aterian voi lukiessa miltei maistaa. Myös keittäjillä on tarinassa suuri ja suurenmoinen merkitys. Säädyllinen ainesosa on aika täydellinen jännitystarina. Sen omat maut ovat tasapainossa. Ajankuvaa maustavat epäsovinnaisuudet ja juonta kiinnostavat henkilöhahmot. Teos hurmaa aistillisuudellaan ja houkuttelee uskomaan, että Elisabethin tarina voisi olla totta.

Helmet-haasteesta täyttyy tästä ensimmäinen kohta. Sijoitan kirjan kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä omalle lukulistalleni se päätyi monen kirjablogin sitä kehuttua. Pikaisella haulla kirja löytyy ainakin seuraavista blogeista (ja varmasti lukuisista muista): Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him? , Kirjoista ja muista kertomuksista ja Ullan luetut kirjat.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos 2016) 

Huominen on liian kaukana

Adichie kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä on muuttunut, jotka ovat kaukana kotoa tai jotka eivät eläkään kuvittelemaansa elämää. Amerikkaan paremman elämän perässä muuttaneet naiset kokevat asioita, jotka saavat näkemään selvästi. He elävät tilanteissa, jotka ulkopuolisille näyttäytyvät ennakkokäsitysten mukaisina, ehkä erinomaisina tai sitten surkuteltavina. Olennaista näissä tarinoissa on kuitenkin se, miten niiden päähenkilöt katsovat itseään ja tapahtumia. Miten tilanne, jonka muut saavat määrittää, muuttuukin henkilön itsensä elämäksi. Omaksi silloinkin, kun hän ei voi siitä määrätä.

Tarinat sijoittuvat lähinnä Nigeriaan ja Yhdysvaltoihin. Jälkimmäisessä asuvat ovat muuttaneet paremman elämän perässä ja kärsivät odotusten ja todellisuuden ristiriidasta. Nigeriassa kärsitään mahdollisuuksien puutteesta ja väkivallan uhasta. Yhdysvalloissa elämää määrittävät vieraan kulttuurin arvostukset ja kotiväen odotukset. Aina Nigeriaan jääneille ei voi kertoa, kuinka elämän paratiisissa todella kokee. Nigeriaan sijoittuvissa tarinoissa käsitellään väkivaltaa, lapsuutta, puolison menetystä. Yhdysvalloissa elämän täyttävät ristiriidat olettamusten ja toteutuneen välillä.

Yksityisasia ja Se, mikä kurkkuasi kuristi ovat yksinkertaisesti sydäntä särkeviä. Edellisessä köyhä hausa-nainen pelastaa rikkaan igbon mellakan keskeltä. Poikkeuksellisessa tilanteessa toisen erilaisuus on kohdattava paljaana. Toisen hyvä teko pakottaa hyväksymään tämän sellaisenaan. Jälkimmäinen käsittelee Yhdysvaltoihin muuttaneen naisen kokemaa epämääräistä ahdistusta. Loikkivan apinan kukkula taas on purevan tarkkanäköinen ja näyttää, kuinka musta naiskirjailija on aina kahta ensimmäistä asiaa ennen kirjailijuuttaan.

Adichie pistää todella välittämään hahmoistaan. Novellit sattuvat ja itkettävät, sitten taas hymyilyttävät. Novellit ovat ajateltuja kokonaisuuksia. Merkittävä niissä voi olla arkinen muutosvoimainen kokemus, tapahtuma menneessä, tulevan ja nykyhetken sidos. Usein jotakin tapahtuu ilman että mitään tapahtuisi. Äkillinen ihastuminen paljastaa avioliiton tylsyyden, tieto miehen rakastajattaresta saa vaimon katsomaan miestään ensi kerran ihmisenä eikä Aviomiehenä.

Adichie kirjoittaa tekstiä, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Muutamalla lauseella hän onnistuu välittämään torin sekasorron mellakan keskellä tai säästeliäästi kalustetun vuokra-asunnon tunnelman. Katse on ihmisen kokemuksessa. Älykästä, kaunista, vaikuttavaa.

Kokoelmasta kerään ensimmäiset 12 novellia Novellihaasteeseen.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava 2012)

Haastevuosi 2017

Uudenvuodenlupaukset tapaavat unohtua helmikuuhun mennessä, joten jätän sellaiset tällä kertaa väliin. Sen sijaan haastan itseni lukemaan tänä vuonna sata kirjaa. Olen tainnut jo altistua satasille, joita itsenäisyyden juhlavuosi on joka paikkaan innoittanut. Määrä olisi melkein tuplat viime vuoteen verrattuna, joten kovin tiukkapipoisesti en tähän tavoitteeseen suhtaudu. Olen kuitenkin ilmoittautunut niin moneen haasteeseen, että jo niiden osalta luulisin lukevani huomattavasti enemmän kuin edellisenä vuonna.

Listaan tähän muistiin kaikki ne haasteet, joihin tähän mennessä olen ilmoittautunut. Osa haasteista on alkanut jo viime vuoden puolella. Tämän listan perusteella lukuvuosi 2017 vie kiinnostaviin paikkoihin. Viivytin vielä hetken tätäkin postausta, kun Omppu vihjaisi tulevasta runohaasteesta.

Klassikkohaaste

Ensimmäinen klassikkohaasteeni erääntyy 31.1. Silloin pitäisi olla luettuna Salman Rushdien Keskiyön lapset. Ei, en ole vielä aloittanut. Haaste löytyy Yöpöydän kirjoista.

Adventures in Down Under and Beyond

Ida emännöi The books of my life–blogissa haastetta, jossa luetaan Australiaan eri tavoin liittyviä kirjoja. Kategorioita on useita. Ajattelin maltillisesti pyrkiä ainakin kymmenen pisteen tienoille. Unohdin heti ensimmäisestä haastepostauksesta kategorian, johon luetun teoksen aion sijoittaa. Kerrottakoon se siis tässä. Ensimmäinen haasteeseen luettu kirja oli tajuntaa vapisuttanut The Swan Book (postaus täällä) kategoriaan 36. englanninkielinen kirja. Ensimmäiset kaksi pistettä korkattu (sopii johonkin kategoriaan ja sijoittuu Australiaan). Haaste löytyy täältä.

Suomi(ko) 100

Klassikkojen lumoissa –blogissa haastetaan pohtimaan sellaisia ihmisryhmiä, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Ehkäpä Suomesta löytyy vielä vaiennettujakin ryhmiä? Tässä haasteessa on peiliinkin katsomisen paikka. Keitä minä kuulen ja kuuntelen? Haaste löytyy täältä.

 http://klassikkojenlumoissa.blogspot.fi/2016/10/suomiko-100-lukuhaaste.html

Muuttoliikkeessä

Suketuksen ajankohtainen Muuttoliikkeessä haastaa lukemaan vähintään kolme kirjaa aiheesta tämän vuoden aikana. Erityisesti kiinnostaisi löytää tarinoita diasporista ja ehkä myös sellaisista muuttoliikkeen suunnista, joita ei tavallisesti tule ajatelleeksi. 

Novellihaaste

Novellimaraton pisti omalta kohdaltani alkuun novellihaasteen, joskin tuolloin aloitetut kokoelmat odottavat kaikki vielä bloggaamista. Haaste löytyy blogista Reader, why did I marry him! eli täältä ja lukuaikaa on 7.5. saakka.

Feministinen lukuhaaste

Feministinen lukuhaaste löytyy Sivutiellä-blogista. 19.3. saakka on aikaa lukea ja kirjoittaa feministisiä tai vaikka pohtia aihetta. Osallistumistapoja on monia. Ajankohta on kiireinen, mutta varmasti ainakin yhdellä postauksella ehdin osallistua. Tätä ei vaan voi jättää välistä.

Helmet

Helmet-kirjastojen lukuhaaste on jäänyt edellisinä vuosina välistä, vaikka koko viime vuoden roikuttelin listausta haastekohdista muistitaululla. Tänä vuonna osallistun, taidanpa jopa luoda välilehden haasteelle,

Runohaaste

Blogia aloitellessa yritin kirjoittaa runoista kerran kuussa, mutta tämä innostus haipui nopeasti. Kokonaisen kokoelman makusteleminen taisi olla liikaa, kun aikaa siihen tapasi jäädä huomattavasti vähemmän kuin tuo kuukausi… Toinen Reader, why did I marry him! –blogin Ompun haaste on Runohaaste, joka jatkuu 30.6. saakka. Tämän haasteen myötä yritän päästä taas runoista kirjoittamisen makuun.

Tähän kiinnostavat haasteet eivät suinkaan lopu. Haastavaa lukemista -blogista löytyisi monta muutakin haastetta, joihin kovin kutkuttaisi osallistua. Ehkei sata kirjaa tänä vuonna riitäkään mihinkään?

Kalamiehet

Jottei verkkainen päivitystahti merkkaisi alkavaa vuotta tässä blogissa, kiirehdin vielä kirjoittamaan lukuvuoden hienosti kruunanneesta teoksesta. Kalamiehet sotkee lukijan verkkoon, jonka silmukoita ei pohjamutiin upotessa enää erota.

Neljä veljestä ryhtyy kalamiehiksi. He uhmaavat vanhempiensa kieltoja ja kalastavat vaarallisella joella pieniä nuijapäitä ja kaloja, joista ei vielä ole syötäväksi. Saalis tuodaan kotiin ja lapsenomaisesti oletetaan, että se pysyy hengissä niissä sekalaisissa astioissa, joissa se kuljetetaan. Pikkukalat kuitenkin kuolevat ja niin tekee hiljalleen myös veljesten lapsuus.

Tavanomainen kilpailu sisarusten kesken syvenee yllättävien, pienten, asioiden takia. Hullun sanomiset, salaisuuden paljastaminen vanhemmille vai nokkimisjärjestyksen haastaminen? On vaikea sanoa, mikä lopulta ajaa veljekset kierteeseen, joka määrää heidän kohtalonsa. Miksi Ikenna oikeastaan alkaa pelkäämään veljiään ja miksi suru vetää veljekset yksitellen epätoivoisiin tekoihin?

Obioma kuvaa pienessä nigerialaiskylässä asuvien veljesten lapsuutta tunnistettavasti. He ovat lapsia, joille pienten asioiden suuri merkitys voi valjeta vasta jälkikäteen. Tragedia tapahtuu yllättäen ja on kuitenkin aivan ymmärrettävä. Kuten perheen äiti, alkaa lukijakin nähdä surun hämähäkkejä tarinan joka mutkassa.

Kalamiehet ansaitsisi pidemmän ruotimisen (sic), mutta nyt täytyy lähteä juhlimaan ja kohti uutta, 

lukurikkaampaa vuotta. Hyvää uutta vuotta!

Chigozie Obioma: Kalamiehet (Atena, 2016) 

Novellimaraton 17.12.

Aloittelen nyt Reader, why did I marry him? -blogin novellimaratonia, Tuntuupa hyvältä linnoittautua kirja- ja piparipinoin sänkyyn ilman sen kummempia velvotteita kuin jokusen novellin lukeminen. Piparit loppunevat ennen novelleja, jossakin välissä täytynee siis leipoa lisää. Maratoonaamisen keskeyttävät varmasti kaikenlaiset muutkin jouluun liittyvät mukavelvoitteet, kuten tuo piparinleivonta ja ostoksilla käynti. Ja illalla täytyy varmistaa, että Frodo pääsee jälleen tulena vellovien kivimassojen äärelle.

Valmistauduin maratooniin viikolla raahautu marssimalla työmatkan varrelle osuneeseen kirjastoon. Siellä hyllyjen välissä seisoskellessa jouduin toteamaan, että mieleen nousevia novellisteja oli vain kaksi: Munro ja Saunders. Jälkimmäinen odottelee vielä muuttolaatikossa uuteen kotiin pääsyä eikä Munro sillä hetkellä innostanut. Ruutuväsymyksen verhoamilla silmilläkin huomasin onneksi, että novellit oli erikseen merkitty, ilmeisesti ihan minua ajatellen (kiitos, kiitos!). Niinpä sain keräiltyä yllä olevan pinon, jota nyt sitten alan lukemaan. Piparit on jo syöty.

Aloitus kello 18:45

Ja kello 20:31 luettuna on yksi novelli neljästä kokoelmasta.

Joni Skiftesvikin Junankuorikello ehti jo hieman tylsistyttää, kunnes tarina keikahti lopussa hienosti. Novelissa Rekilä etsii kuolleen sotakaverinsa kelloa, joka ei koskaan päätynyt leskelle saakka.
Anni Nupposen Pahempi unia vie maailmaan, jossa ihmiset saalistavat heistä jalostettuja koneita. Sivutaan kysymystä unien tärkeydestä minuudelle.
Myös A.S. Byattin novellissa Olio metsässä mietitään sitä, kuinka todellisia unet voivatkaan olla. Ja miten ihminen pärjää, jos tapaakin jotain unenoikeaa ihan oikeasti? Kaksi evakkotyttöä lähtee metsään eikä koskaan palaa ennalleen.
Neljäntenä luin Chimamanda Ngozi Adichien Ykkössellin. Suosittu yliopisto-opettajan poika joutuu vankilaan ja pistämään omat arvonsa uuteen järjestykseen.

Mielenkiintoinen aloitus. Lukeminen jatkuu sunnuntain puolella.

Kello 11:35 on luettuna yksi Skiftesvik ja kolme Adichieta lisää. Gagarin lumessa (edit 17:30: se olikin Gagarin kinoksessa) yllätti iloisesti ensimmäisen tylsähkön novellin jälkeen. Adichien kohdalla kävi samoin, Eilen luettu Ykkösselli oli ihan kiinnostava, mutta tänään tuntuu, että jokainen luettu novelli on ollut edellistä parempi. Adichie tulee tänään varmaankin luettua kokonaan.

17:20 ja maraton on ohi, sillä nyt on lähdettävä jouluostoksille. Luin yhteensä 14 novellia, joista suurimmin iskivät A.S. Byattin Olio metsässä sekä Adichien Yksityisasia ja Se, mikä kuristi kurkkuasi. Novelleja tulee luettua todella vähän, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Tämäkin lukuputki vei lyhyessä ajassa moneen tilanteeseen, paikkaan ja tunnelmaan. Onneksi novellihaaste jatkuu vielä pitkään ja muistuttelee lukemaan myös lyhyempää proosaa (joka vaikuttaisi monesti olevan tarkemmin ja pidemmälle ajateltua kuin romaanimittainen). Lisää näistä kokoelmista sitten, kun loputkin novellit on luettu.

Kokoelmat, joista novellit valikoituivat:
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2012)
A.S.Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012)
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa (WSOY, 2000)
Anni Nupponen; Joen jumala (Osuuskumma, 2014)

Unohtumaton Oblivia

The Swan Book sijoittuu dystooppiseen, luonnonkatastrofien piinaamaan, Australiaan.  Ihmiset lähtevät massoittain liikkeelle ja menettävät oman luontonsa. Heidän ajatusmallinsa eivät enää päde. He ovat pysyvästi vieraalla maalla ja koti muuttuu mahdottomaksi haaveeksi. Silti kaipuu omaan jää. Vihamielisessä maassa on vaikea selvitä, kun vastassa ovat niin ihmiset kuin tuntemattomat eläimet ja kasvit.

Ethyl(ene) Oblivia on menettänyt oman Maansa monella tapaa. Australian hallitus on ajanut aboriginaalit ahtaalle, sotilaiden hallitsemiin reservaatteihin. Jotkut aboriginaaleista on hyväksytty oikeanlaisiksi kansalaisiksi, kun taas toiset pitää itselleen vaarallisina sulkea pois. Oblivian maa on kuivuudesta kärsivää ja löyhkäävää suoaluetta. Tällä vanhalla rannikolla lojuu ruostuvia aluksia, joissa yhdestä Oblivia asuu Bella Donnan kanssa. Tämä on paennut vanhasta maailmasta ja juuttunut suolle, tyytynyt katselemaan mustien joutsenten parvia, vaikka haaveilee oman maailmansa valkeista enkeleistä. Bella Donna on vieraalla maalla ilman mahdollisuutta palata omaan tuhoutuneeseen Maahansa.

Oblivia menettää yhteisönsä, kun hän joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Bella Donna löytää hänet ja ottaa luokseen asumaan. Mykkä Ethyl on paennut mieleensä ja Bella Donna rakentaa hänen maailmansa uudestaan täyttämällä sen joutsenilla ja taruilla niistä. Joutsenet johdattavatkin Obliviaa läpi hänen elämänsä. Mustat joutsenet, jotka hänen laillaan etsivät loputtomiin uutta kotia. Lopullisesti Oblivian repäisee Maastaan irti Warren Finch, nousukiidossa oleva aboriginaalipoliitikko, joka vie tämän seisomaan rinnallaan tv-uutisiin, aina yhtä mykkänä.

Yllä oleva pitää (mielestäni) paikkansa. Näin voinee tarinasta sanoa. Tuntuu tärkeältä laittaa asioita itselleen tuttuun muottiin. Se ei kuitenkaan tee oikeutta teoksen syvyydelle. Tarinat valkoisista joutsenenkeleistä muuttuvat Maastaan irti revityn aboriginaalinaisen kodin etsintää johdattaviksi mustiksi joutsenlaumoiksi. Tällä matkalla valkoiset ovat Maata ymmärtämättömiä maailman tuhoajia. Sortaja tulee kuitenkin myös Finchistä, jolle suoreservaatin aboriginaalit ovat yhtä vieraita kuin valtaapitäville valkoisillekin. Sukupolvien mittainen sorto on pahoinvoinnin vyyhti. Se saa suon väen hylkäämään Oblivian. Hän kun pakenee ikivanhan puun onttoihin juuriin, esi-isäpuun, joka myöhemmin tuhotaan. Oblivia muistuttaa heitä paitsi omasta epäonnistumisestaan tytön suojelussa, myös puun katoamisesta, kipeästä katkosta omiin juuriin.

Itselleni tärkeintä kirjassa oli se, kuinka omastani poikkeava on sen taustalla oleva ajatusmaailma. Kuvaavaa lienee se, että vasta jossakin sadannen sivun paikkeilla aloin saada tarinasta kiinni. Sitten oli palattava alkuun ja luettava se, mitä alkuun en ymmärtänyt. Teoksessa sekoittuvat surutta kuvitelmat ja todellisuus, eikä ole mitenkään selvää, että kumpikaan olisi toista tärkeämpää. Oblivialle seuraa pitävät aaveet ovat hänelle taatusti tärkeämpiä kuin Warren Finch. Eikä Obliviaa voisi ymmärtää irrallaan hänen omista tarinoistaan. Ajattelen tarinaa jonkinlaisena Dreaming-käsitteen ilmentymänä. Maa ja tieto siitä, tarinat siitä mikä on sallittua ja mikä ei, ihmismieli, ovat kaikki samaa. Ei voi erotella toisistaan luontosuhdetta ja käyttäytymistä yhteisössä, tietoa tai tunnetta. Maailma ei ole irrallaan mielestä ja tarinoista, jotka siitä kerrotaan.

Kieli ei kirjassa aina mukaudu kieliopin rajoihin. Se on haastavaa, mutta samaan aikaan rytmillisesti ilmaisuvoimaista. Miksi mieleltään järkkynyt Ethylene ilmaisisikaan itseään muiden sovinnaisuuksien mukaan? Toisaalta tuntuu, että koko tarinaa kirjoitetaan niin erilaisesta maailmankatsomuksesta, että sekään ei mahdu perinteisten kielikonventioiden sallimiin rajoihin. Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn ja siihen on palattava uudestaan (ja uudestaan?), sillä tuntuu kuin olisin saanut kiinni vasta pienestä osasta tarinan kiemurtelevia juuria.

She listened closely to the dry grass and shadows of scrub being rustled by the wind, singing stories and laws that she would never know, and knowing this single thing about being its stranger was like having the weight of the world on her shoulders. This was the kind of weight she carried to stop her from sleeping in this country. Whenever she drifted off to sleep, she would instantly be re-awakened; just by the simple fact of knowing she should not be there, and knowing that rats crept all over the ground searching for food. She felt the country’s power. Knew it could kill her.

Aloitan kirjalla The books of my life –blogin Adventuresin Down Under and Beyond –haasteen. Tästä ja muista haasteista lisää lähiaikoina.

Alexis Wright: The Swan Book (Constable, 2015)