Klassikkohaaste: Keskiyön lapset

Viime päivät olen matkannut Intiassa, Pakistanissa, Kashmirissa, Bangladeshissa. Tuossa brittien yhteen kuvittelemassa monipäisessä maassa, joka heidän lähtönsä jälkeen on tuottanut ainakin tämän joka suuntaan ja lukijan sisälle räjähtävän teoksen. Takakantta lainatakseni on Keskiyön lapset maailmannielevä. Se on juuri niin runsas kuin Intiankin kuvittelee olevan (siellä koskaan käymättä).

Saleem Sinai syntyy täsmälleen Intian itsenäisyyden hetkellä, itse asiassa hänet synnyttää yhtä lailla historia kuin äitinsä (joka ei ole hänen äitinsä). Saleem ei ole ainoa lapsi, joka syntyy tuona keskiyönä. Muut hänen kaltaisensa ovat yhtä lailla sidottuja Intian kohtaloon. Se on määräävä heidänkin elämänsä kulkua. Saleemin lahja saada telepaattisesti yhteys näihin lapsiin saattaa hänet yhteyteen koko Intian Pakistanin kiistellyn Kashmirin kanssa.

Niinpä siis oli polvet ja nenä, nenä ja polvet. Itse asiassa kaikkialla uudessa Intiassa, tuossa meidän kaikkien yhteisessä unelmassa, syntyi lapsia jotka olivat vain osaksi vanhempiensa jälkeläisiä – keskiyön lapset olivat myös ajankohdan lapsia: historian siittämiä, nähkääs. Sellaista saattaa sattua. Etenkin maassa joka itsessään on eräänlainen uni.

Intian ja Saleemin tarinat eivät vain sivua toisiaan, ne kietoutuvat yhteen kuin Valokuva Singhin kobrat. Saleem (buddha, Räkänokka, Nuuhkija) epäilee välillä omaakin luotettavuuttaan kertojana, sillä eikö vain Gandhi kuollut aivan toisena päivänä kuin mihin hänen kertomuksensa tapahtuman asettaa? Olivatko vaalit todella keväällä? Ei kuitenkaan käy kiistäminen, että Saleemin ja hänen maansa ja sukunsa elämä ovat toisistaan pääsemättömissä. Tarinan runsaus tuntuu lopulta oikealta, epätoivoiselta yritykseltä nähdä kaikki langat, jotka liikkuessaan saavat kudelman solmuun.

Saleem päätyy rikkaan pojan elämään sodan keskelle katuojaan. Unelman murskaantuessa toisensa perään hänet yhä valtaa isoisänsä optimismin tartunta, joka saa hänet jälleen ryhtymään kuvitelmiin, toivoon siitä, että hänen elämällään on jokin suurempi merkitys. Toivo siitä, että jalokivin koristeltu sylkykuppi, pyykkikori, polkupyörä ja heinäsirkan värinen pikkelssi säilyisivät merkkeinä hänen ihmeellisestä elämästään. Siitä, että Aminan, Aadamin, Messinkiapinan elämällä on merkitystä.

Tällä tavoin olin suoranaisesti vastuussa väkivaltaisuuksien käynnistymisestä, ja ne päättyivät osavaltion jakoon, minkä tuloksena Bombaysta tuli Maharashtran pääkaupunki – joten ainakin minä olin voittajan puolella.

Kuten Saleemin tarinaa kuunteleva Padma, haluaisin kiiruhtaa kertojaa. Keskity olennaiseen, kerro mitä sitten tapahtui, miksi poikkeat yhtäkkiä kuvailemaan yksityiskohtaisesti yhden sylkykupin alkuperää? Lopulta hyväksyn, että tällaisenaankin kertomus on vain ihmisen mittainen yritys saada kiinni siitä monimutkaisuudesta, joka on elämä ja siitä mausteiden ja värien ja poliittisten käänteiden runsaudesta, joka on Intia.

Vielä on sanottava, että alueen historia läväytetään tarinassa kauniisti ja kauhistuttavasti esiin aluekiistoineen, kielikiistoineen, slummien jyräämisineen ja sotineen. Moskeijoiden eteen jätetyt sianpäät, hindutemppeleiden eteen jätetyt lehmänruhot. Lukemattomat kielet, uskonnot, jumalat, kaupungit. Leski, jonka uhka leijuu Saleemin yllä koko tarinan ajan. Moni viittaus jäi oman puutteellisen historiatietoisuuden takia ymmärtämättä, mutta samalla piikki tuntuu ajattomalta tai pikemminkin ajankohtaiselta.

Keskiyön lapset voitti Bookerin 1981 ja on sittemmin pysytellyt erilaisilla merkittävimpien kirjojen listoilla. Klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Yöpöydän kirjoista täältä.

Intia, uusi myytti – kollektiivinen kuvitelma jossa mikä tahansa oli mahdollista, taru jolle vetivät vertoja vain nuo kaksi muuta mahtavaa fantasiaa: raha ja Jumala.

Salman Rushdie: Keskiyön lapset (WSOY 1982)