Tartuin klassikkoon ja luin ensimmäisen Eeva-Liisa Mannerin
kokoelmani. Paetkaa purret kevein purjein
sijoittuu Mannerin runotuotannon loppupuolelle. Se velloo suureksi osaksi
muistoissa, mutta on myös kantaaottava. Prologi ja ensimmäinen osa kertovat
maailman painosta ja ainaisesta tappamisesta. Pitkä prologi ”Jos Yin Yuan
palaisi” on palopuhe rauhan puolesta. Ei myöhemmin ole runoilijaa uskoa, kun
hän väittää nyt tietävänsä, ettei nureaa ja oikeaa olekaan.
Liikutaan unissa ja muistoissa. Muistot uusivat ja uusivat.
Unissa on lapsuuden metsän tuntu ja kaiut menneestä. Ne sekoittuvat unien
outouteen. Lapsuuden ikuinen hevonen vierailee
unissa ja itkee antiikin sankarin kuolemaa. Se kuolee itse sillalla karmeana
muistona
,kuin tajuntani olisi
syöpynyt
tähän halkaistuun
hetkeen, joka on kuin kuilu.
Manner kirjoittaa ikävästä, mutta myös onnesta. Hetki viivytään
hiljaisuudessa, toisen odotuksessa, metsittyvän kylän autiudessa. Tunnelmat
vievät mukanaan, mutta moni runo vaati useamman lukukerran. ”Metsä tulee
huoneeseen” ja ”Tämä ei ole kylä” upottivat heti luokseen. ”Lapsuus, villikaura”
vaati muutaman lukemisen. Upeasti Manner kuljettaa mukanaan myös pitkissä
runoissa, kuten prologissa. Unitunnelmaan vei esimerkiksi ”Vähän viiniä.
Vuode”
Vähän viiniä. Vuode.
Ero päivien äänistä. Kaihdin.
Yö. Ajomies siirtyy
ikkunan läntiseen reunaan.
Unen veräjä on auki,
ja yhä keräytyvät
eläinten tyynet laumat
tammien alle.
Runoissa on usein se kurjuus, että tuntee itsensä tyhmäksi avautumattomien
kielikuvien ja kulttuuristen viittausten edessä. Manner viittailee Japaniin ja
antiikin Kreikkaan, mutta onneksi maltillisesti. Vaikkei oma sivistystaso (joka
tietysti vielä poikkeaa vuosikymmenten takaisista muotivirtauksista) riitäkään,
ei se tässä kokoelmassa pilaa runojen tunnelmasta nauttimista. Ja mikä nautinto, kun jokin
viittaus avautuu:
Kawabata
kylvää sanat lumeen
: ne hohtavat.
Näin valkaistaan
pellava.
Eeva-Liisa Manner:
Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti