Talven hallava hevonen

Tarina alkaa epämääräisellä uhan tunnulla. Pieni tyttö saa aikaan mahdottomuuksia ja joku tuijottaa sisään metsän rajasta. On paettava. Roni yrittää pitää tyttärensä turvassa joltakin tuntemattomalta. Seuraavaksi palataan ajassa taaksepäin, aikaan jolloin Roni oli teini ja hänen äitinsä rakastaja katosi. Aikahyppäyksin kerrotaan peräti viidestä sukupolvesta ja useammasta suvusta, kunnes lopulta päästään alkuun. Kierrokset lisääntyvät jokaisella hyppäyksellä ja juonikuvio kiemuroituu. Lopulta pitää jo aktiivisesti miettiä mitä sukua Aila olikaan Johannekselle.

Kerronta vetää ja tunnelma on tässä erityisen toimiva. Lähes kaikki henkilöt tulevat lähelle luonteenpiirteineen ja heikkouksineen. Myös kauhuelementit ovat toimivia. Oksat muodostavat pelottavia varjoja öisessä metsässä ja vintin ikkunassa näkyy hahmoja. Samalla kuolema on jatkuvasti läsnä – ja menneisyys, josta lopulta löytyy myös selitys monelle tapahtumalle.

Kokonaisuutena teos tuntuu kuitenkin hieman keskeneräiseltä. Kauhuelementtejä viljelevältä tarinalta ei ehkä voi odottaakaan loogista kokonaisuutta, mutta lopulta tuntui, etteivät ensimmäinen ja viimeinen osio aivan kohdanneet. Miksi Silja osasi piirtää soivan pianon ja mitä talven hallava hevonen yritti ryskiessään Ronin takapihalla? Tai sitten tällä lukijalla oli liian kiire ja tarinaan olisi syytä perehtyä uudemman kerran. Esikoisteos on kuitenkin lukemisen arvoinen ja paikoin sen verran jännittävä, että se tuli luettua päivänvalossa.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen (Gummerus, 2015)