sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Jouluntoivotus

Olen päässyt viettämään tätä joulua lumisissa maisemissa ja ottanut siitä kaiken ilon irti esimerkiksi lumienkelien ja lumilyhtyjen muodossa. Lumihahmoja on rakenneltu viimeksi lapsena ja sen kyllä taitaa huomata... Tämä suomalaisen hiustyypin omaava lumiakka toivottaa joka tapauksessa rauhallista joulua itse kullekin!



lauantai 23. joulukuuta 2017

Elokuvat TOP 30 osa 3

10. City of God

Tarina Rio de Janeiron väkivaltaisista slummeista. Buscapé saa käsiinsä kameran ja päätyy kuvaamaan huumejengejä niihin liittymisen sijaan. Slummissa ei kuitenkaan voi pysytellä 
puolueettomana. Hieno kuvaus köyhyydestä, väkivallasta ja nuoruudesta niiden keskellä.


9. Lihan värinä

Lihan värinä tutustutti minut Almodovariin, ja jo sen vuoksi se ansaitsee paikan listalla. Tarina pakkomielteisesti ihastuneesta nuorukaisesta on melkoisen häiritsevä. Elokuva on kuitenkin sensuelli ja erikoinen rakkaustarina, jonka rytmitys onnistuu vangitsemaan katsojan.

8. Nimeni on Joe

Myös tämä Ken Loachin hieno tarina kertoo rakkaudesta. Oikeastaan se kertoo välittämisestä: sosiaalityöntekijä välittää asiakkaistaan, Joe välittää kavereistaan, Sarah välittää Joesta. Tässäkin ollaan työttömyyden ja alkoholismin vaivaamassa slummissa, tällä kertaa Iso-Britanniassa.


7. Trainspotting

Tässä elokuvassa on upea rytmi, jota hieno musiikki korostaa. Tarinan skotlantilaiset narkkarinuoret ovat persoonallisesti kuvattuja ja onhan tämä nyt vähän tällainen sukupolvielokuva.

6. Jackie Brown

Tässä lempielokuvani Tarantinon tekeleiden joukossa. Kuten edellä mainitussa Trainspottingissa, tässä on todella hieno rytmi. Jännite ei hellitä kertaakaan, vaikka elokuva onkin hidas ja nautiskelee rauhassa motown-tunnelmista. Pam Grier on vaikuttava ja tarina poliisin ja asekauppiaan väliin joutuvasta lentoemännästä suorastaan voimauttava.

5. Winter’s Bone

Jennifer Lawrence tekee vahvan suorituksen perähikiän asukkina, joka joutuu tukalaan tilanteeseen. Isä katoaa ja perhe on menettää talonsa takuurahojen erääntyessä. Nuori tyttö yrittää pärjätä sairaan äidin ja kahden nuoren sisaruksen kanssa. Hänellä ei ole muuta vaihtoa kuin löytää isänsä, mitä ikinä se vaatiikin.


4. Animal Kingdom

Australialainen elokuva kertoo pojasta, joka äidin kuoltua yliannostukseen joutuu tämän rikollisten sukulaisten armoille. Joshua päätyy tasapainottelemaan sukuun kuulumisen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä. Tässä elokuvassa on kohtauksia, joita on vaikea katsoa. Perheen (Joshuan enojen ja isoäidin) keskinäiset välit on kuvattu hienovireisesti. Samoin pienen roolin etsivänä tekevä Guy Pearce onnistuu kiteyttämään jotakin olennaista siitä, kuinka ystävällisyydelle ei tässä maailmassa ole tilaa. Upea rikoselokuva on tämä.


3. Profeetta

Rikosmaailmassa liikutaan myös tässä ranskalaisessa elokuvassa. Nuori Malik joutuu ranskalaiseen vankilaan. Hänet pakotetaan työskentelemään italialaisille mafiosoille. Hiljaisessa Malikissa on kuitenkin paljon enemmän kuin päälle päin näkyy, eikä ole selvää kenelle hän on lojaali. Hieno kasvukertomus ja onhan tämä kiinnostava myös vankilaelämän ja sen valtasuhteiden kuvauksena. Jälleen viittaisin rytmitykseen, joka tässä on ajoittaisesta hitaudestaan huolimatta todella toimiva.



2. Viisi vuodenaikaa


Tämä elokuva on meditaatio. Järven keskellä kelluvassa asunnossaan asuva erakko kasvattaa poikaa, joka aikanaan lähtee maailmaan ja joutuu palaamaan sieltä häntä koipien välissä. Kuolemaa, rakkautta, elämää ja hiljaisuutta. On vaikea kertoa mistä tämä kertoo. Siinä on levollisuutta, vääryyttä ja satunnaisuutta, rakkautta ja katumusta. Järvi on ja pysyy ja portti järven keskelle vievälle veneelle aukenee pienelle ihmiselle, joka ei ole ollenkaan niin ikuinen kuin kuvittelee olevansa.

1. Kaikki äidistäni

Toinen listalle päätynyt Almodovar on tämä Kaikki äidistäni, jonka olen katsonut niin monesti, että osaan sen ulkoa. Rakastan sitä maailmaa, johon poikansa menettänyt Manuela Barcelonassa palaa. Se on sekoitus nunnia ja transvestiitteja, ja siinä suhtaudutaan suurella lempeällä sydämellä niin ahdasmielisyyteen kuin dramaattiseen näyttelijäsuuruuteenkin. Kaikki äidistäni on lohdullinen, kaunis ja itkettävän hieno.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Hilary Mantelin novelleja


Novelli nimeltä Terminus Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelmasta ansaitsee peukutuksen (katso novellihaaste) henkilöhahmon rakentelun vuoksi. Huomio kiinnittyy koko novellin ajan vahvasti päähenkilön, kertojan, hahmoon. Miksi hän ajattelee nähneensä kuolleen isänsä junassa? Mistä kumpuaa tarve ajatella, että isä odottaa häntä seuraavalla asemalla? Vihjeitä annetaan, mutta niukasti, ja lukija joutuukin työskentelemään tämän novellin parissa. Saako suru ajatukset kulkemaan tällaisia synkällä tavalla lohdullisia polkuja vai onko taustalla jokin konflikti, joka tekee isän kuolemasta erityisen vaikean käsitellä? Kuolleet nivoutuvat kertojan junamatkaan tavalla, joka tekee arkisesta lehtikioskista ikkunan tuonpuoleiseen. Tämän novellin haluaa lukea monesti, sillä ensimmäinen lukukerta jättää jälkeensä voimakkaan mutta vielä hämmentyneen tunnetilan.


Jätän peukutuksen väliin novellin Mistä tunnen teidät? kohdalla. Tämä ei johdu siitä, että novellissa olisi jotakin vikaa. Sen elementit ovat vain sen verran tasapainoiset, ettei mikään yksittäinen novellin piirre nouse erityisen tärkeäksi. Kuten edellisenkin novellin kohdalla, koin hämmennystä myös tämän luettuani. Hahmo, elämänhallintansa kanssa kipuileva kirjailija, on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Yhtä lailla kiinnostavia ovat ihmiset ja paikat, joihin hän joutuu matkatessaan esitelmöimässä. Siitä en sen sijaan ole ollenkaan varma, mistä novelli kertoo. Ehkä se kertoo niistä aina samanlaisista paikoista, joissa kirjailija työskentelee taikka hänen kohtaamastaan moraalisesta pulmasta? Tai sitten otsikko voi toimia neuvonantajana ja kyse on kirjailijan psyykestä ja siitä, mistä tämän henkilön tuntisi. Mistä kirjailijan tuntee, miten kirjailija ajattelee? Tämäkin novelli jää odottamaan uusintalukua.

Kun päivä koitti, ihmettelin, miksi olin suostunut, mutta on helpompi sanoa kyllä kuin ei, eikä lupausta antaessaan tietenkään ajattele, että päivä todella joskus koittaa – ehkä tulee ydintuho tai muu vastaava sivujuonne.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

torstai 21. joulukuuta 2017

Lemn Sissay - elävää runoutta


Palaan vielä hetkeksi Hayn kirjallisuusfestivaaleille ja kesäisempiin tunnelmiin. Valitsin festariohjelmasta kaksi runonluentaa, vaikken olekaan runoja juuri englanniksi lukenut.  Varsinkaan en ole niitä kuunnellut, edes suomeksi. Tämä on itselleni siis täysin tuntematon kulttuurin muoto. Toinen esitys oli kolmen runoilijan yhteisluenta. Siitä enemmän täällä. Toisessa esiintyi Lemn Sissay, jonka esiintymisen voimaa on vaikea sanoin välittää. Hän on dramaattinen, hänellä on hieno (ja vähän pelottava) kilto silmissä. Hän tuntuu kirjoittaneen runonsa esitettäviksi. Ne ovat rytmikkäitä ja niissä on esiintymisen kannalta suotuisia seikkoja, kuten toistoa. Sissay oli siis kaikin puolin loistava esiintyjä Alla linkki videoon, se antanee parhaan kuvan tämän herran taidoista.



Sissay esiintyi festivaaleilla myös toisenlaisessa yhteydessä. Hän on kasvanut sijaisperheissä ja valtion huomassa ja puhuu voimallisesti huostaanotettujen lasten puolesta. Häneltä löytyy aiheesta myös TED talk. Se löytyy täältä. Tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus hänen työssään on aika kiinnostava. Sissay on tehnyt myös tilaustöitä, esimerkiksi alla olevan videon Manchesterin yliopistolle.



keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Joulun lauluja

Päivittelin viime vuoden joulu-aiheista soittolistaani ja yllätyin siitä, kuinka monta klassikkoa pitää aina vain paikkansa sillä. Suosikit eivät juuri vaihdu, vaikka uusia kappaleita listaan vuosittain tuleekin lisättyä. Tänä vuonna olen kuunnellut erityisesti seuraavia kappaleita.

Tonttu




Hiljainen joululaulu




Siitä tuntee joulun (tosin Pedro's Heavy Gentlemenin versiona)




Kun maas on hanki




Silmitön talvi (Miljoonasade)


tiistai 19. joulukuuta 2017

George Saundersin novelleja



Saundersin Sotapuiston perikato vaikuttaa vielä brutaalimmalta kuin aiemmin suomennettu Joulukuun kymmenes. Suomennosjärjestyksestä huolimatta se on varhaisempaa tuotantoa ja ilmestynyt 17 vuotta aikaisemmin. Kuitenkin kokoelmien novelleissa on jotakin samaa. On elämisen raskautta ja alistumista lähestyvää tyytyväisyyttä. Karuja tarinoita, jotka hätkähdyttäessäänkin ovat tunnistettavia ja todentuntuisia. Ensimmäiset kaksi novellia Saundersilta ovat jälleen aamukahvikamaa eli kokoelman lyhyimpiä. Molemmat ansaitsevat novellihaasteen peukutukset, joskin eri syistä.


Kostotarinassa Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja on henkilöhahmo, joka piirtyy traagisen ymmärrettävänä lukijan mieleen. Yli yhdeksänkymmenen ikäinen nainen elää jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa ja työskentelee (kyllä!) jonkinlaisen museon siivoojana. Museossa pääsee seuraamaan oikean lehmän ruoansulatusta ja tutkimaan vieläkin karumpia anatomian esityksiä. Nainen mietiskelee ohimennen elämäänsä ja sitä, kuinka olisi voinut olla toisin, kun edes jokin asia olisi onnistunut, kun joku ihminen olisi ollut toisenlainen. Muutama omituinen huomio ja novellin käänne tuovat lisäulottuvuutta hahmoon, joka ei ehkä olekaan aivan niin uhrina kuin aluksi vaikuttaisi. Tämä novellin jännite on kiinnostava. Missä määrin nainen on muiden armoilla nyt ja ennen? Novellia voisi siis peukuttaa myös kiinnostavan konfliktin vuoksi, mutta pitäydytään tällä kertaa henkilöhahmossa.



Toinen novelli, Isabelle, kertoo sairaasta tytöstä. Tai oikeastaan se kertoo kaikista niistä, joiden elämä sitoutuu tyttöön. Edelliseen novelliin verrattuna tämä tarina on suorastaan toiveikas, kaikesta kamalasta huolimatta. Tyttö, Luuton, ei puhu ja on kivulias. Hänen äitinsä on jättänyt tytön ja isä pitää tästä huolta parhaan kykynsä mukaan, työn ohessa. Tässä novellissa peukutan teemaa. Se tuntuisi olevan vastuu muista. Erityisesti edellä käsitellyn novellin jälkeen tuntui, että jonkinlainen hyvyys/pahuus-tyyppinen teemoittelu hallitsi tätä tarinaa. Moni henkilö tekee hyvää ja kantaa vastuunsa. He voivat samaan aikaan olla kuitenkin myös pahantekijöitä. Hyvä ja paha ovat tässä novellissa banaaleja.


George Saunder: Sotapuiston perikato (Siltala, 2016)


maanantai 18. joulukuuta 2017

Runoja - Hell-P Me



Hell-P Me on kiinnostava projekti. Siinä kolme nuorta brittirunoilijaa on viestitellyt sähköpostitse toisilleen vajaan vuoden ajan. Keskustelu on käyty runoin ja on paitsi vastavuoroista, myös arkisia tuntemuksia dokumentoivaa. Runoissa näkyy ajan vaihtelu – jouluna puhutaan ylensyönnistä ja päivänpolitiikkaan viitataan suoraan. Samoin runoissa puhutaan suoraan keskustelukumppaneille, toivotaan pikaisia vastauksia ja puidaan runonvaihdon merkitystä.

but you read it blue and read it yellow
read furious rage as calm and mellow
(Lily)

Kaikilla kolmella on oma selvästi erottuva äänensä. Lily Ashley on lennokas ja tuntee ääripäästä toiseen. Grace Pilkington on itseironisen lempeä. James Massiah Elää uhmakkaasti. Runonvaihto paljastaa myös jotakin kunkin elämästä. Kumppanit vaihtuvat ja työ tuntuu välillä merkityksettömältä. Yksi tarvitsee lääkkeitä pysyäkseen itsenään ja toinen käyttää niitä milloin mihinkin tarkoitukseen. Tuntuu myös siltä, että jokaisella on erilainen elämänpiiri. Grace opettaa ja viihtyy kotona. James ja Lily bilettävät. Kuitenkin he lukevat toisiaan arvostuksella ja kiinnostuksella ja tämä lämpö välittyy myös lukijalle. Onkin jännittävää miettiä, kertovatko runot niin suoraan kirjoittajien elämästä kuin minkä vaikutelman niistä saa.

I danced so much
And sang so much
And slept at night
But not that much
(James)


Kokoelma on harvinaisen raikas osoitus kielen voimasta. Kaikki kolme kirjoittajaa onnistuvat luomaan arkisessa sähköpostin vaihdossa koskettavia ja yleismaailmallisia teoksia. Osa on ajankohtaan sidottuja ja toiset tuntuvat lähinnä kirjoittajalleen terapeuttisilta. Suurimmaksi osaksi runot ovat kuitenkin työstettyjä kokonaisuuksia. Ne toimivat myös luettuina. Ostin kokoelman Hayn festareilta eksyttyäni kuuntelemaan näitä kolmea runoilijaa, jotka lukivat yleisölle tätä vuoropuheluaan. Esityksen näkeminen vaikutti varmasti myös lukukokemukseen, sillä runoilijat piirtyivät jo sen perusteella tarkasti mieleen. Nyt lukiessa he tuntuivat jo hieman tutuilta.

Santa’s sacks hang underneath my eyes,
and my arteries bubble with wine,
Greasy skin pricked with pine,
It’s no wonder I feel far from fine.
(Grace)

Lily Ashley, Grace Pilkington, James Massiah: 'Hell-P Me' (Little Grape Jelly, 2017)